Voiko syömishäiriöstä toipua koskaan kokonaan?

”Syömishäiriöstä ei välttämättä pääse koskaan kokonaan irti.”
”Aina täytyy olla vähän varuillaan.”
”Sairaus seuraa koko elämän mukana.”

Törmään aika usein erilaisiin kommentteihin siitä, miten syömishäiriöstä ei voisi päästä koskaan kokonaan irti. Joka kerta, kun kuulen tai luen vastaavaa, se osuu johonkin ärsytyshermooni kovaa – ja toisaalta tunnistan noista ajatuksista myös itseni vuosien takaa.

Kun muutama päivä sitten eräässä dokumentissa asiantuntija antoi vastaavan lausunnon, jäin todella pohtimaan asiaa omalla kohdallani. En käy vaa’alla enkä lähde muotidieetteihin mukaan. En juokse sykemittarin kanssa enkä käytä mitään sovelluksia, joilla voisin mitata matkoja, suorituksia, kaloreita, edes unta.

Mietin, onko kyse pelosta. Välttelenkö näitä siksi, että pelkään?

Käsi sydämellä – en. Minä en pelkää.

En mittaa tai analysoi, koska en näe mitään syytä tarjota itselleni samoja keinoja, joista olin sairausvuosina riippuvainen. Ei siksi, että uskoisin jääväni uudestaan koukkuun ensimmäisestä maistiaisesta, vaan koska pelkkä ajatus vain saa aikaan vastenmielisen olon. Vuosia omaa kehoani eri tavoilla mitanneena ja analysoineena, minua ei vain yksinkertaisesti kiinnosta. Minä luotan kehooni. Ja koska haluan elää vapaana, minun vapauteeni ei kuulu mittailu tai ylimääräinen itseni kontrollointi.

Ymmärrän, mistä nuo kommentit tulevat. Ymmärrän, koska olen itsekin ollut siinä. Ja koska olen itsekin lähtenyt (käsittämätöntä kyllä) toipumaan sen ajatuksen keskellä, että tämä kaikki vain nyt tulee sitten seuraamaan minua aina. Että minun täytyisi olla koko loppuelämäni vähän ”varpaillaan”, jos se sairaus nyt sitten hyppääkin jostakin nurkan takaa ja kaataa minut kumoon kun vähiten osaan odottaa.

En tiedä, miten sain itseni motivoitua toipumiseen tällä ajatuksella. Sillä kun tuota tarkemmin ajattelee, se alkaa kuulostaa pelottelulta. Ja pelko – se ei taas ole hedelmällinen lähtökohta oikein millekään.

Toipumismatkallani on muuttunut niin monta asiaa minussa, sekä kehossani sekä mielessäni, että lopulta myös pelko uudelleen sairastumisesta on väistynyt taka-alalle. Ja rehellisesti – olen nykyisin sitä mieltä, että syömishäiriöstä voi toipua kokonaan. Siitä voi elää vapaana. Eikä todellakaan tarvitse loppuelämäänsä olla varpaillaan. Voi olla, että elämän aikana tulee vastaan sairaalta tuntuvia ajatuksia – tottakai, ihmisellä on päivän aikana n. 50 000 ajatusta. Eiväthän ne kaikki voi olla hyviä. Osa niistä on käsittämättömän huonoja. Se, jos joskus epävarmuuden puuskassa ajattelee kuntokuuria tai reisien kiinteytystä, ei ole merkki sairauden uusiutumisesta. Sellaisille ajatuksille voi pyöräyttää silmiään, ja jatkaa päivää eteenpäin.

Syömishäiriö on sairaus, jonka alla on aina jotain muuta.

Tunteita, jotka ovat jääneet kokematta. Rittämättömyyden kokemusta. Epäluottamusta elämään. Joskus traumoja. Pienistä palasista kasaantunutta isoa möykkyä, jonka ympärille syömishäiriö on kietonut lonkeronsa.

Kun syömishäiriön alta kaivetaan esiin todellinen syy, ja sairauden alle jääneitä tunteita ja kokemuksia  aletaan tuomaan pintaan, lähestytään maaperää, jossa ei tarvitse enää pelätä. Silloin lonkerot alkavat irrottaa otettaan.

Se ei tapahdu itsestään, vaan vaatii itseltä uusien selviytymiskeinojen ja toimintatapojen opettelua. Opettelu ei ole helppoa, eikä nopeaa. Mutta se on mahdollista. Avun kanssa ja toisaalta samalla itseään kannatellen.

Sydän pamppaillen sanon, että vaikka olisi sairastanut kuinka pitkään, sairaudesta on mahdollista irrottautua.

Jokaisella – sinullakin joka tätä tekstiä lukiessasi epäilet niin paljon, että tekisi mieli tuhahtaa koko jutulle – on mahdollisuus elää ilman pelkoa. Molemmat jalkapohjat turvallisesti maassa, ei varpaillaan.

Rakkaudella sulle // Emmi

Sinun kehosi on niin paljon enemmän kuin työmaa

Mitä jos astuisit tänään peilin eteen ilman ainuttakaan odotusta,

päästäisit irti siitä mitä kehosi on ollut eilen ja mitä se voisi olla huomenna.

Sillä joka kerta, kun kuvittelet kehosi perfektissä tai futuurissa, suljet silmäsi siltä, kuinka kehosi hengittää ja aistii joka sekunti.

Joka kerta, kun treenaat verenmaku suussa tiristääksesi viimeisenkin rasvagramman, unohdat pieneksi hetkeksi kunnioittaa kehosi rajoja nyt.

Joka kerta, kun näet nälkää dieetillä, unohdat pieneksi hetkeksi kunnioittaa kehosi tarpeita nyt.

Joka kerta, kun kadehdit vartaloa, joka on jonkun toisen, unohdat pieneksi hetkeksi kunnioittaa kehosi ulkomuotoa nyt.

Väität itsellesi: mitä paremmin onnistun sulkemaan korvani kehoni pyynnöiltä ja silmäni sen ulkomuodolta, sitä paremmin olen onnistunut.

Sitä kauemmas ajaudut kehostasi.

Muistan yhden kohtauksen vuosien takaa kuntosalin pukuhuoneesta. Erään hoikan tytön sanat: Alan laihduttaa, koska tahdon timmiytyä. Muistan elävästi reaktioni, järjenvastaisen, mutta melkein automaattisen ajatuksen: Pitäisikö minunkin? 

Vain kaksi sanaa, ja unohdin pieneksi hetkeksi oman kehoni.

Sinun kehosi ei ole elämänprojektisi, vaan keskipiste ja kehykset, alusta ja kokija elämänprojekteillesi. Se ansaitsee olla niin paljon enemmän kuin heittopussi ja työmaa.

Muutos onnistuu vasta, kun on läsnä tänään. Kunnioittaa kehonsa viestejä hereillä. Ei halveksuen, vaan ymmärtäväisesti, silmät ja korvat avoimina.

Seisoo peilin edessä ja toteaa: Näin on hyvä.

Puolusta omia rajojasi karhuemon lailla – Sinun ei tarvitse sanoa kaikkeen kyllä eikä miellyttää koko maailmaa

Olen ollut se tyyppi, jolle käy aina kaikki. Joka hoitaa muutkin hommat kuin omat ja pyydettäessä auttaa aina, jaksoi tai ei. Olen suostunut kaikenmoiseen shittiin tai antanut toisen ihmisen tulla epämukavan lähelle vain siksi että en ole osannut sanoa, ettei se käy. Olen loputtomiin ymmärtänyt ja pehmeästi silitellyt toisen päätä, vaikka silloin olisi itse jäänyt samassa rytäkässä jyrän alle. Vain siksi, kun on niin loputtoman empaattinen toisen ihmisen kokemukselle.

No. Kovin hyvä juttu tuo pehmeys ja empatia, mutta loputtoman pitkälle sillä ei pääse. Jossain vaiheessa rajattomuus ei enää tunnukaan hyvältä. Jossain vaiheessa alkaa ymmärtää, mikä on kilttiä, mikä liian kilttiä.

Ja siinä vaiheessa, kun ymmärtää että omat rajat on ylitetty pahasti ja että se ei todellakaan ole enää ok, sisällä herää karhuemo.
Mä oon tuossa karhuemo -vaiheessa. Kun vähänkin tuntuu, että rajoja koetellaan, mun sisäinen karhuemo murahtaa kovaa ja nousee takajaloilleen puolustamaan. Tällä hetkellä se karhu reagoi vähän liiankin kovaa, mutta mitenkäs muutenkaan. Se on ollut talviunessa vuosikausia. Se rauhoittuu kyllä aikanaan.

Meillä kaikilla on sisällä tuo sama petoeläin, ja se kuuluu ollakin. Kaiken ei tarvitse olla aina ok, eikä sun tehtäväsi ole miellyttää koko maailmaa. Eikä varsinkaan suostua kynnysmatoksi tai palvelijaksi.

Jos sun sisäinen karhuemo on unessa, ala pehmeästi herätellä sitä.
Ja muista, että se herätys voi alkaa jollain niin yksinkertaisella, kuin ei -sanan sanomisella, silloin kun olet ennen sanonut joo.

// Emmi

”Anteeksi, että näytän tältä.”

Anteeksi, että näytän näin sotkuiselta.

Anteeksi, en ehtinyt laittautua tänään.

Anteeksi, en jaksanut pestä hiuksiani.

Näen hänet elävänä silmieni edessä. Leuka painuneena, hartiat pyöristyneet eteen. Toinen käsi haroo hiuksia hermostuneena, toinen oikoo paidanreunaa. Päässä pyörii jatkuva arvostelukela: Miksi oikein näytän tältä. Mitähän kaikki ajattelevat. 

Tuo pahoittelija olen minä. Se olen minä kaveritreffeillä, kampaajan tuolissa, työhaastatteluissa, sukulounailla.

Opin jo varhain nolostelemaan omaa ulkonäköäni, kehoani ja kaikenlaisia siihen liittyviä ominaisuuksia, kuten meikittömyyttä, silmäpusseja ja paidanryppyjä. Se alkoi ehkä teini-iässä, kun tulin tietoisemmaksi muiden mielipiteistä ja siitä, miltä nuoren naisen ”pitäisi” näyttää. Tapa juurtui niin puheenparteeni, että lopulta en enää tiedostanut sitä lainkaan. Nolostelu syveni häpeäksi.

Vähitellen havahduin siihen, että kohtasin samanlaista anteeksipyytelyä kaikkialla ympärilläni. Painuneita leukoja, hermostuneita naurahduksia ja hiusten oikomista.

Pysähdy hetkeksi ja mieti. Kun kohtaat uuden ihmisen, teetkö sen itsevarmana ja luontevasti, vai kyseenalaistatko itsesi, olemuksesi?

Me olemme niin tottuneet pyytelemään itseämme anteeksi, että tuskin edes huomaamme sitä. Silloinkin, kun emme pahoittele sanoin, kehonkielemme nöyristelee puolestamme. Olemme jatkuvasti korostuneen tietoisia siitä, kuinka huoliteluilta, virkeiltä tai hoikilta näytämme.

Pahoittelu on niin sisäistettyä, että sitä helposti pitää harmittomana. Mutta onko se todella?

Eräs psykologi kiteytti minulle kerran viisaasti, mitä häpeä on. Hän sanoi, että häpeä on hyödyllistä silloin, kun se motivoi korjaamaan käyttäytymistä omien arvojen suuntaisesti tai edistää yhteistä hyvää. Mutta silloin, kun häpeä saa kammoksumaan omaa ulkonäköä, luonnetta, omia synnynnäisiä ominaisuuksia, siitä tulee haitallista, myrkyllistä.

Pahinta on, kun alamme hävetä asioita, joita emme voi muuttaa. Se on sisäinen taistelu, jonka voi ainoastaan hävitä.

Joka kerta, kun pyydät anteeksi sitä, miltä näytät, pyydät samalla anteeksi jotain paljon tärkeämpää: itseäsi. Joka kerta, kun pahoittelet olemustasi, toistat itsellesi ohimennen ajatuksen: minun pitäisi näyttää toisenlaiselta, olla toisenlainen. 

Eikö se ole kamalan julmaa?

Miksi pyydät anteeksi ensimmäistä kuvaa, jonka näet aamulla herätessäsi? Miksi nolostelet aidointa itseäsi?

Meillä ei ole velvollisuutta olla kauniita ja viehättäviä ketään varten. Eikä meillä varsinkaan ole velvollisuutta pysyä samanlaisena päivästä toiseen.

Sinun kehosi muuttuu ja elää kaiken aikaa. Jos pyydät anteeksi kehosi luontaista liikettä, saat taistella lopun ikääsi.

Nolostelemme muutakin kuin vaatteitamme tai hiuksiamme: sitä, miten otamme tilaa, puhetapaamme, mielipiteitämme. Pahoittelu on keino varmistella etukäteen, että olemme hyväksyttyjä ja pidettyjä: saanhan olla tässä tällaisenaan, kelpaanhan omana itsenäni?

Jos pyydät itseäsi anteeksi joka kerta, kun kohtaat uuden ihmisen, miten ihmeessä voisit tuntea olevasi samanarvoinen ja myös viestiä varmuutta ulospäin? Ja ennen kaikkea, jos koet tarvetta pahoitella omaa olemustasi, miten osaisit asettaa itsesi etusijalle ja arvostaa itseäsi samanlaisella ehdottomuudella kuin ketä tahansa ystävääsi?

Miten voisit ottaa itsellesi tilan, joka sinulle kuuluu?

Mieti, kuinka paljon energiaa vapautuisi tärkeämpään, jos et joka hetki olisi niin tietoinen jokaisesta kehosi ja vaatteesi poimusta, irtohiuksista tai väsymyksen merkeistä. Olisitko enemmän läsnä ystävillesi, nauttisitko syvemmin heidän naurustaan ja siitä, mikä sinulle oikeasti merkitsee?

Keskittyisitkö enemmän siihen, mitä kaikkea muuta olet kuin ulkonäkösi: hyvä kuuntelija, lämmin ystävä, luova, rohkea, heittäytyjä, sydämellinen, viisas, harkitseva? Miten kevyeltä tuntuisi, jos antaisit aitojen tunteidesi ja aidon luonteesi paistaa läpi pelkäämättä? Mitä pahaa voisi tapahtua?

Lakkaa pyytelemästä itseäsi anteeksi. Nosta leukasi pystyyn ja suorista hartiasi. Anna ryppyjesi, silmäpussiesi olla, sillä jokaisella mutkallasi ja poimullasi on tarina ja tarkoitus.

Sillä sinussa ei ole mitään korjattavaa, ei mitään anteeksi pyydeltävää.

 

 

Kolme sanaa, joista sain avun murehtimiseen

Olen koko ikäni ollut kova murehtimaan. Ylianalysoin kaikkea mahdollista – ihmissuhteista terveyteen, työasioista ulkonäkööni. Pitkään ajattelin, että murehtiminen on ominaisuus, jolle en voi tehdä mitään. Luulin olevani ikuisesti tuomittu huonoihin yöuniin.

Miten väärässä olinkaan. Parin viime vuoden aikana olen nähnyt ajatusten voiman. Luonnettaan ei voi muuttaa, mutta mieltään voi. Nyt voin lopultakin sanoa, että murheet eivät ole enää hetkeen hallinneet elämääni. Ne ovat läsnä, mutta elän niiden kanssa sovussa hyvää elämää.

On tietenkin olemassa raskaita murheita, joita pitää prosessoida aikansa, jotta elämä jatkuu. Minä puhun toisenlaisesta murehtimisesta: sellaisesta, josta tulee itsetarkoitus. Huolikelasta, joka ei katkea kuin korkeintaan hetkeksi.

Tiedän, miltä tuntuu olla aamusta iltaan ahdistunut. Kun toivuin ahdistuneisuushäiriöstä, murheet vyöryivät yli. Heräilin aamuyöllä sydän tykyttäen. Olin yhtä kylmää hikeä. Vielä parannuttuani huolikela jäi päälle ja valvotti öisin. Silloinkin kun kaikki oli ulkoisesti hyvin, mieleni etsi etsimällä ahdistuksen aihetta.

Voin varmuudella sanoa yhden asian: jos on virittynyt näkemään murheita ympärillään, niitä kyllä myös löytää.

Aina voi vähintäänkin vatvoa, mitä tyhmää tuli sanottua kaverille silloin vuosi sitten tai pohtia jotakin keskeneräistä projektia. Aina löytyy jokin vanha, sovittamaton riita, jota ratkoa.

Elin pitkään sellaisessa harhaluulossa, että murehtiminen auttaisi lopulta. Kun olisin joka hetki skarppina ja skannaisin mahdolliset kauhukuvat, pääsisin huolieni herraksi ja vapautuisin niistä. Samaan tapaan syömishäiriössä yritin päästä oman kehoni herraksi, kun maailman epävarmuus pelotti.

Mutta kestomurheita yhdistää yksi asia:  ne vain tuhlaavat sitä enemmän kaistaa, mitä tiukemmin niihin takertuu. Tämän ymmärtäminen kesti minulla kauan, olinhan aina luottanut analyysin voimaan. Mutta järkikään ei voi ratkaista kaikkea. Ja kestomurheiksi päätyvät yleensä nimenomaan sellaiset ongelmat, joita ei voi ratkaista järkeilemällä.

Murehdin tietenkin myös sitä, etten osannut vapautua murehtimisesta. Soimasin itseäni ahdistuksen aiheistani, mitätöin niitä pinnallisiksi ja typeriksi. Kuten arvata saattaa, tuo strategia ei toiminut. Se vain pahensi tilannetta. Olin edelleen kiinni samassa kierteessä, jossa yritin murehtia murheeni pois.

Aloin vapautua murehtimisesta vasta, kun ymmärsin, että ratkaisu oli aivan toisella suunnalla.

Jos lähtee millään tavalla analysoimaan tai arvottamaan murheita, ne saavat väistämättä suhteettoman ison roolin. Ainoa keino katkaista kela on katkaista myös jatkuva analysoiminen. Sillä lopulta vain harvoin ongelma on itse ajatus tai huolen kohde. Ongelma on tapa, jolla mieli tuohon kohteeseen takertuu.

Päätin kokeilla pientä harjoitusta. Aina kun yllätän itseni murehtimasta, sanon itselleni samat sanat, eräänlaisen mantran. Nuo sanat olisivat minulle merkki pysähtyä hetkeksi. Sanojen pitäisi olla neutraaleja, ei ottaa millään tavalla kantaa itse ajatusteni sisältöön.

Lopulta löysin kolme sanaa, joita toistan aina, kun murheet valtaavat mieleni:

”… ja mitä sitten?”

Nuo kolme sanaa ovat pieni, lempeä herätys. Niiden avulla katkaisen huolikelani ja palautan itseni nykyhetkeen. Kyseenalaistan. Niin, onko huolellani oikeasti suurtakaan merkitystä elämässäni? Miten todennäköistä on, että pyörittelen tätä samaa murhetta enää viikon päästä?

Ja jos lopulta tuleekin siihen tulokseen, että huoli on itse asiassa hyvinkin todellinen, voi esittää jatkokysymyksen: mitä voin juuri tässä hetkessä tehdä ratkaistakseni ongelman?

Minun murheeni liittyvät usein ominaisuuksiini, kuten luonteeseeni tai ulkonäkööni, ja suoriutumiseeni. Sanoinko jotain hassua, näytänkö hassulta, nauroinko väärässä kohdassa, hoidinko viimeisen projektini riittävän hyvin, osaanko, pystynkö…

…ja mitä sitten? Vaikka kuinka murehtisin, olen edelleen sama ihminen. Mikään ei muutu.

Usein murheet ovat kokonaisia kauhukuvia, jotka mieli on pureksinut valmiiksi. Kun tapahtuu asia A, siitä seuraa B, jolloin tapahtuu C. Yleensä tuo skenaario on varsin epätodennäköinen.

Elämä on epävarmaa. Joillekin epävarmuus tarkoittaa turvattomuutta ja pelkoja. Joillekin se tarkoittaa uusia tilaisuuksia, innostustakin. Elämä olisi kamalan tylsää, jos aina tietäisimme, mitä huomenna tapahtuu. Itse asiassa se vasta tekisikin elämästä pelottavaa, jos meillä ei olisi mahdollisuutta vaikuttaa tapahtumien kulkuun.

Murehtimisesta vapautuminen onnistuu vasta, kun päästää kontrollista irti ja elää hetki kerrallaan. Lopulta nykyhetki on aina täysin vapaa huolista. Kaikki muu on oman mielemme tuotosta: joko tulevaisuutta, jota ei ole vielä ollut, tai mennyttä, jota ei voi enää muuttaa.

Mitä haluat elämän epävarmuuden sinulle merkitsevän: loputtomia pelkoja vai loputtomia tilaisuuksia? Sillä elämä on epävarmaa ihan jokaiselle meistä. Tulevaisuutta ei voi ennustaa. Kaikkein vaikeinta minulle on ollut löytää tuosta epävarmuudesta turvallisuuden tunne.

Tehokkainta on lempeä, sitkeä ohjeistaminen. Sitä, että ohjaa murehtivan mielensä kädestä pitäen, ajatus kerrallaan toiveikkaammille vesille.

Ei se tarkoita, että mielen pitäisi olla tyhjä. Yksi askel on hyväksyä se, ettei ajatuskela katkea. Me olemme ihmisiä, joten ajattelemme. Taukoamatta. Mutta ajatusten taakasta voi vapautua vasta, kun hyväksyy sen, mitä mielen päällä tänään on. Ei takerru, arvota eikä mitätöi.

Kysyy vain kasvot peruslukemilla: ja mitä sitten?

Voit kokeilla pysähtymistä aina, kun huomaat pinnasi kiristyneen ja ajatustesi katkeilevan. Kun mieli on selkeä ja ankkuroitunut hetkeen, murheilla ei ole samanalaista valtaa.

Jokainen pysähtyminen on myös herääminen. Se on kutsu kääntää katse siihen, mitä oikeasti tapahtuu. Klisee tai ei, mutta joka ikinen hetki ympärillämme on niin paljon hyvää. Se ei tarkoita kielteisten ajatusten tukahduttamista. Mieluummin ajattelen, että murheet pystyy kestämään paljon paremmin, kun pystyy samaan aikaan liikuttumaan syvästi jostain kauniista. Pimeä ja valoisa voivat olla olemassa yhtaikaa ja ammentaa toisiltaan.

Se ei tarkoita myöskään myönteisen ajattelun pakottamista, vaan neutraalia tarkastelua. Pysähtymistä ja heräämistä hetkeen. Niin, mistä minä taas oikeastaan olinkaan huolissani? Ja onko siitä mitään hyötyä?

Toisinaan herään siihen, etten muista mistä hetki sitten olin murheissani. Juuri nuo aikaikkunat ovat avainasemassa, sillä ne kertovat, miltä tuntuu olla vapaa. Vailla huolitaakkaa. Kun saat tuollaisesta hetkestä kiinni, kuulostele, miltä tuntuu olla vapaa. Miltä tuntuu, kun ei pelkää? Miltä tuntuu vain olla olemassa tässä hetkessä, omassa kehossaan?

Ja jos kerran pystyt unohtamaan murheesi, eikö se tarkoita, että sinulla on voima vapautua niistä myös pysyvästi?

Huomaatko, että kun päästät irti kontrollista, pelot eivät toteudukaan vaan päinvastoin ne uivat kauemmas? Huomaatko, että jokainen tuollainen hetki on arvokas oivallus, voimakas hyvän olon tulvahdus? Se ei ole mitään kuvittelua, vaan todellisempaa kuin mikään: se on tämä hetki, sinun ajatuksesi ja kehosi, jotka tuottavat endorfiinihumalan kaikesta siitä, mitä on nyt olemassa.

Niin suuri voima on nykyhetkessä. Niin kevyt, huoleton ja kaunis se on.

 

Tärkein asia, jonka voi oppia vain ystäviltä

Ystävänpäivä ei ole aina ollut minulle helppo: minulla oli elämässäni ajanjakso, jolloin ajattelin, etten voi saada ystäviä. Tuntui jotenkin kornilta ajatukselta, että lähettäisin kenellekään koskaan sydämenmuotoista suklaarasiaa tai edes saisin tekstiviestinä ystävänpäivätoivotusta

Pohjimmiltaan syy oli yksinkertainen, mutta vaikea muuttaa: koska en pitänyt itsestäni, minun oli mahdoton uskoa, että kukaan muukaan pitäisi. Ja jos saisinkin jonkun ystäväkseni, hän huomaisi pian, miten tylsää seurassani on. Luulin, että puhun hassusti, näytän vääränlaiselta tai että kiinnostuksen kohteeni ovat outoja. Ajattelin, että minun pitäisi tehdä jännittäviä reissuja ja harrastaa, jotta minulla riittäisi mielenkiintoista kerrottavaa ja olisin aina viihdyttävää seuraa. Että minulla pitäisi aina olla oikeat sanat valmiina, kun joku kaipaa lohdutusta.

Olin uusien ihmisten seurassa kuin varjo tai harmaa möykky. En päästänyt ketään lähelleni tai ottanut mitään hyvää vastaan.

Mutta lopulta väsyin yksinäisyyteen. En avautunut yhdessä yössä, mutta lupasin itselleni, että kokeilen edes. Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua, jos päästäisin uuden ihmisen lähelleni? Käänsin katseeni ylös ja hymyilin. Kysyin, mitä kuuluu, mistä olet kiinnostunut. Vähitellen alkoi tapahtua jotain taianomaista: hymyni muuttui leveämmäksi, selkäni suoristui. Ja kun näin lähelläni olevien ihmisten silmissä saman muutoksen, hymyilin kahta leveämmin.

Huomasin uskomukseni vääriksi. Näin, että nämä ihmiset eivät lähdekään luotani, ja olin epäuskoinen. Mitä he näkevät minussa?

Kun käänsin kysymyksen ympäri, aloin vähitellen oivaltaa jotain tärkeää, jota vain ystävä voi opettaa.

Ei tarvita jännittäviä urakäänteitä tai viihdyttäviä reissutarinoita. En arvosta ja rakasta ystäviäni niiden tähden, vaan kaiken sen vuoksi, mitä he ovat suoritustensa, harrastustensa, lempielokuviensa, ammattiensa alla. Kaikki muu on vain ekstraa.

Ennen kaikkea minä arvostan ystäviäni sen tähden, että he uskaltavat kohdata minut silmät itkuisina ja voimme yhdessä naureskella silmäpusseillemme. Arvostan heissä sitä, että he uskaltavat perua tapaamisen jos siltä tuntuu ja sanoa suoraan, että nyt ei ole hyvä päivä.

Joskus voikin kulua viikkoja tai kuukausia ilman, että näemme, mutta taas tavatessamme jatkamme luontevasti siitä mihin jäimme. Se johtuu siitä, ettei ystävyys ole kiinni vain sanoista ja puheenaiheista.  Aito ystävyys on sanaton tunne, tieto siitä, että tämä on lujaa. Siinä tunteessa ei ole sijaa huolille. Ei tarvitse epäillä, kelpaanko, koska tiedämme kumpikin sen ilman sanojakin.

Aito ystävyys on kuin suoraa, kirkasta päivänvaloa. Sellaisessa valossa olemme kauniimmillamme ja meitä on helpoin lähestyä, koska värit ja muodot eivät vääristy. Näytämme enemmän omalta itseltämme kuin milloinkaan muulloin.

Koska sama toimii toiseenkin suuntaan, miksi koskaan epäilisit itseäsi?

Eivät aidot ystäväsi rakasta sinua sen tähden, mikä on tittelisi, missä kävit viimeksi matkalla tai paljonko painat. Voisitko sinäkin rakastaa itseäsi kaikkien suoritustesi, fyysisien ominaisuuksiesi, onnistumisiesi ja epäonnistumisiesi alla?

Voisitko olla itsellesi ystävä, joka näkee sinut kirkkaassa päivänvalossa silloinkin, kun silmäsi ovat itkuiset, voimasi ovat loppu eikä elämä mennyt niinkuin piti. Voisitko sanoa itsellesi, että sinä riität kaikesta huolimatta, sillä minä näen pintaa syvemmälle, sanattomaan.

Hyvää ystävänpäivää. <3

Masennuksesta toipuminen ei tehnyt minusta sankaria – takapakit eivät määritä, kuinka vahva olet

Tammikuussa sometilini täyttyivät 10 vuoden haasteista. Se sai minut miettimään, missä itse olin kymmenen vuotta sitten – ja tajusin jotain tärkeää.

Laskin, että olen elänyt ilman masennusta ja syömishäiriötä jo viimeiset kuusi vuotta. Vuonna 2020 olen elänyt pidempään toipuneena kuin mitä sairauteni kesti, sillä sairastaminen ja paraneminen vei seitsemän vuotta elämästäni. Tarkoitan siis virallisesti sairastunut ja toipunut, diagnoosien mukaan – rajat ovat oikeasti liukuvia ja toipumiseni jatkuu edelleen.

Kun tajusin, miten pitkään olen jo viettänyt suhteellisen tasapainoista ja huoletonta elämää (niissä rajoissa, kun se murehtimiseen taipuvaisella luonteellani on mahdollista), tunsin äkisti valtavaa onnellisuutta. Moni mielenterveyshäiriötä sairastava unohtaa antaa itselleen kiitosta siitä, miten kovasti on tehnyt töitä. On valtavan hienoa selvitä arjesta ja säilyttää toivonsa, vaikka masennus yrittäisi sumentaa sen.

Moni varmaankin sanoisi, että olen voittanut masennuksen tai päihittänyt syömishäiriön. Samaan tapaan kuin moni toipunut tatuoi ihoonsa sanan warrior, soturi. Törmään noihin vertauksiin kaikkialla. Mutta vältän visusti puhumasta itsestäni noin.

Jos olet itse toipunut ja tahdot puhua omasta paranemisestasi taisteluna, siinä ei ole mitään pahaa. Tärkeintä on, että löytää omannäköisiä sanoja, jotka tukevat paranemista. Ennemminkin minua huolettaa asennemaailma, josta taisteluvertaus kertoo. Se on hallitseva tarina, jota paranemisesta kerrotaan kaikkialla. Mutten tiedä, onko se totuudenmukaisin tai voimauttavin tarina.

Minä en tunne olevani sadun sankari tai taistelun voittaja, vaikka olen toipunut.

Meillä ihmisillä on kova tarve tehdä kaikesta tarinoita, varsinkin kärsimyksestä. Se on ihan inhimillistä. Ilman tarinoita pahasta ei saisi tolkkua. Mutta tarinassa on myös draamaa, ja draama myy. Tarinaan usein sisältyy vaikeuksien kohtaamista ja voittamista, huipennus ja loppuratkaisu. Media on täynnä tällaisia toipumistarinoita. Niitä kerrotaan ihan yhtä lailla syövästä kuin masennuksestakin.

On iso kiusaus rakentaa tarinaan sellainen loppuratkaisu, jonka lukija haluaa. Yleensä tämä tunne on onni ja helpotus. Siinä on riskinsä, sillä harvoin paraneminen on oikeasti näin yksinkertaista.

Ei minunkaan kolmentoista vuoden sairastumis- ja paranemistarinani ole suora viiva, jota olen kivunnut johdonmukaisesti, kunnes yhtäkkiä kaikki on hyvin ja paha on poissa. Pelkään, että jos kaikki lukevat aina vain tällaisia tarinoita mielenterveydestä, he unohtavat, että toipuminen on jokaiselle omanlaisensa. Jos he lukevat ylistystä voittajista ja sinnikkyydestä, he alkavat ehkä syyttää itseään, jos matkaan tulee mutkia tai jos ei lopullista helpotusta näy.

Pelkään, ettei se ole samastuttavaa tai voimauttavaa.

En vähättele ketään, joka paranee mielenterveyshäiriöitä. Olen ylpeä jokaisesta, joka on pitänyt toivosta kiinni ja jatkanut matkaa. Olen ylpeä itsestänikin. Olen joutunut puskemaan itseäni epämukavuusalueelle ja kohtaamaan ahdistukseni päivä toisensa jälkeen. Olen itkenyt julkisilla paikoilla, viettänyt unettomia öitä ja pelännyt, välillä kuollakseni.

Olen joutunut käytännössä kouluttamaan aivoni uudestaan. Se on valehtelematta isoin haaste, joka minulle on elämässäni annettu. Olen menettänyt uskoni monesti. Mutta silti olen noussut uudestaan pystyyn. Ja tämä kaikki tekee minusta vahvan.

Mutta aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Ehkä vointi huononee taas kerran, kun kaiken piti jo olla hyvin. Elämä heittää uuden haasteen vastaan, ja voimat yksinkertaisesti loppuvat. Minäkin sain masennusdiagnoosin, kun minun piti jo olla aikaa sitten voittanut mörköni. Joku toinen sairastuu masennukseen kroonisesti.

Ja juuri tässä on sankaritarinoiden ongelma: ei se ole vahvuuden mittari, miten nopeasti, suoraviivaisesti tai täydellisesti on parantunut. On ihan sallittua ja inhimillistä yliarvioida voimansa ja kaatua uudelleen.

Olet ihan yhtä vahva, kaaduit sitten kerran tai kaksikymmentä.

Olen ilmeisesti tehnyt oikeita asioita riittävän pitkään, koska olen ollut näin pitkään hyvän puolella. Kuusi vuotta. Silloin kun sairastin, en olisi koskaan uskonut pystyväni siihen. Mutta minussa on edelleen haavoja ja otan toisinaan takapakkia. Kamppailen itsekriittisyyden kanssa, ahdistun lihomisesta ja jännitän sosiaalisia tilanteita. Olen osittain kaiken kokemani ansiosta hyvin empaattinen ja oikeudenmukainen, mutta silti elämäni olisi takuulla monin tavoin helpompaa, jos en olisi koskaan sairastunut.

Ja on ihan sallittua sanoa se ääneen. Ei tarvitse pakottaa itseään ajattelemaan, että masennus, syömishäiriö tai mikä tahansa sairaus on lahja. Se sotkee aivokemiat pitkiksi ajoiksi ja jättää ikuiset jäljet. Ei kärsimystä tarvitse kuorruttaa sokerilla ja sankarinviitoilla. Kärsimys on osa elämää, ei siitä tarvitse tehdä sadun hirviötä tai pimeää metsää, joka pitää vain voittaa tai päihittää, kunnes se katoaa häntä koipien välissä eikä koskaan palaa. Se on vain elämää, ei sen kummempaa.

Helposti sankaritarina nostaa parantuneen jalustalle, ikään kuin hän olisi jotenkin parempi ihminen, koska hän parani ”mallikkaasti”. Mutta minulla on myös poikkeuksellisen hyvä tukiverkko, ystäviä ja parisuhde. Kasvoin kodissa, jossa oli turvallista ilmaista tunteita. Minulla on mahdollisuus käydä yksityisellä lääkärissä, jos alkaa ahdistaa. Monella ei ole tällaista turvaverkkoa ollenkaan. Entä ne, jotka kasvoivat rikkinäisessä kodissa, ovat yksinäisiä tai eivät pääse hoidon piiriin? En voi laskea sädekehää päälleni ja kertoa heille, että kaikkien pitäisi toimia kuten minä, koska olenhan parantunut.

En ikinä halua, että kukaan lukee tarinaani ja ajattelee, ettei ikinä voi itse päästä tähän pisteeseen. En ole poikkeuksellisen vahva tai fiksu ihminen, vaikka olen parantunut. Olen vain ihminen, joka kyllästyi voimaan huonosti. Olin kärsinyt niin pitkään, että halusin nähdä, mitä kaikkea muuta elämä voisi olla.

Ja koska olen oivaltanut vuosien varrella niin monia asioita, haluan jakaa niitä. Haluan rakentaa mahdollisimman paljon hyvää siitä pimeästä, jonka kävin läpi. Hyvä olo tuntuu niin mielettömän hyvältä, kun sen löytää uudelleen. Haluan luoda toivoa mutta yritän tehdä sen niin, etten leiju yläilmoissa, katso alaspäin tai sorru kliseisiin.

Oikeastaan en tahtoisi puhua edes etenemisestä. Siitä tulee herkästi paine, että pitäisi olla joka päivä vähän enemmän kuin eilen. Usein sankaritarinoissa elämä jaetaan kahtia: entinen onneton minä ja nykyinen onnellinen minä. Paha menneisyys, joka on kaukana jossain eikä sinne koskaan haluta palata. Hyvä nykyhetki, jossa ei ole sijaa takapakeille.

Minä en ajattele näin, vaan muistutan itseäni jatkuvasti siitä Jennistä, joka olin kolmetoista vuotta sitten diagnoosin saadessani. Mielikuvissani halaan häntä kuin parasta ystävääni, sillä hän on yhtä lailla osa minua kuin nykyhetken hyvinvoiva, energinen, terve Jenni. Sillä kaikki ikävätkin tunteet ja tilanteet, joita olet elämässäsi kokenut, ovat osa sinua. Ei niitä tarvitse pelätä.

Me kaikki kamppailemme jonkin kanssa, jotkut vain näkyvämmin kuin toiset. Minusta kaikkein voimauttavinta on se, että vaikeuksien ja takapakkien kanssa voi elää ihan hyvää elämää. Sellaisessa elämässä suru, stressi ja ahdistus saavat olla ilon, onnen ja tyytyväisyyden kanssa läsnä. Sellaisessa maailmassa näkee kaikki värit tasaisen kirkkaina.

Syömishäiriöstä toipunut The Purpose of Hiba tiivistää täydellisesti, mitä vahvuus on minun silmissäni:

Kyky luottaa elämän totaaliseen epävarmuuteen

on oikea supervoima.

Kaikkien päivien ei ole tarkoitus tuntua hyvältä – uskallatko olla rehellinen itsellesi siitä, mitä koet?

Avauduin viime viikolla omaan Instagramiini siitä, miten paskoja päiviä minulla oli ollut. Ajattelin, että juuri tästä aiheesta voisin kirjoittaa myös tänne blogiin – ei siis siitä, miten paskaa joku asia on – vaan siitä, miten sellainenkin kuuluu välillä asiaan.

Jos olen rehellinen, minä en ole aina tasapainoinen. Enkä todellakaan ole aina iloinen.

Joskus, kun mielentila on jotain täysin vastakkaista noille kahdelle, siihen voi auttaa hyvään keskittyminen. Vaikkapa kolmen asian listaaminen, jotka ovat nyt elämässä hyvin. Tai liike, joka on niin kovin tärkeä lääke – tanssi, juokseminen, jooga, tai joku muu joka saa hien pintaan ja yliaktiivisen mielen tähän hetkeen, omaan kehoon. Tai sitten jokin niin simppeli asia kuin meditaatio. Tai metsässä käveleminen.

Sitten on sellaisia päiviä, joihin ei auta mikään. Sellaisia, jolloin pelkkä ajatus meditoinnista hermostuttaa. Sellaisia, jolloin joogaharjoituksen jälkeen en todellakaan ole mielissäni siitä, mitä itsestäni löysin, vaan sen sijaan olen turhautunut ja vihainen.

Kaikenlaiset kiukkupussin kesytys -tekniikat ovat hyviä, ja ihan oikeasti tärkeitä – sillä ne toimivat ankkureina ja ainakin itseäni estävät vajoamasta päiväkausiksi syvyyksiin. Niistä on hyötyä, ja edelleen liputan kiitollisuus-harjoituksille – mutta on myös tärkeää ymmärtää, ettei näiden tekniikoiden varjolla ole tarkoitus paeta omaa pahaa oloa.

Kuva: Pinja Mitrovitch

Joitakin vuosia sitten, kun aloin lukea henkisempää kirjallisuutta, tutustuin vetovoiman lakiin ja surffailin Pinterestissä peukuttamassa Good vibes only -kuvia, ajauduin myös kuvittelemaan, että tästä eteenpäin sitä on sitten vain hyvissä viboissa. Tiedättekö mitä tarkoitan – jos olen surullinen, siirrän ajatukseni positiivisiksi. Jos jonkun käytös suututtaa, opettelen ymmärtämään miksi ja mistä se kumpuaa, jotta ei suututtaisi. Minua pelotti, että jos nyt annan ikäville tunteille valtaa, saan elämääni lisää ikäviä asioita, koska niin vetovoiman laki toimii.

Täysin tajuamatta mitä olin tekemässä jatkoin itseni ja tunteideni yli ajelemista ja sellaisten ajatusten ja tunteiden välttelyä, jotka sattuivat. Jotka olisivat voineet opettaa minulle niin paljon. Harjoitin edelleen täysin samaa toimintaa, mitä olin tehnyt aikaisemmin, silloin kun pakenin milloin mihinkin – alkoholiin, ihmissuhde-sekoiluihin tai syömishäiriöön. Sama ydin, eri paketti. Se oli vain sellainen kauniimpi paketti, joka tuntui sallitulta. 

Koko maailmani tuntui kiepsahtavan raiteltaan (jälleen kerran, näitä tuntuu tapahtuvan aika tasaisin väliajoin, kiitos siitä elämä), ja jouduin tilanteeseen, jossa minulla ei enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin katsoa kaikkea mitä olin yrittänyt piilottaa. Sitä kaikkea, mikä sattuu. Kaikki mitä tein ja miten elin, alkoi muuttua. Ja sitten palaset alkoivat loksahdella uudelleen paikalleen. Se, mitä hyvinvointi tai henkisyys tai jooga tai mikä tahansa, mikä oli jo minulle niin tärkeää, muotoutui uudelleen.

Ei elämän ole tarkoitus tuntua aina hyvältä. Ihmisenä olemisen diiliin kuuluu se, ettei kaikki ole aina ihanaa, ja niin ärsyttävää kuin se onkin, sen hyväksyminen vapauttaa ihan hirveästi energiaa. Kun olet ihminen, on erilaisia päiviä. Erilaisia jaksoja. Viikkoja. Tunteita. Kokemuksia. Kaikenlaisia viboja, ei vain niitä hyviä. Jos tästä ihmiskokemuksesta blokkaa joitain osia pois, kieltää itsensä – eikä sillä ole oikein ikinä hyviä seuraamuksia.

Välillä on paskoja päiviä. Välillä ne ovat tosi vaikeita ja välillä käy juuri niin, että koko maailma kiepsahtaa raiteiltaan. Välillä on niin, ettei oikein ole isompaa syytä, kiukuttaa vaan ja on vaikeaa. Sitten on taas parempia päiviä, välillä neutraaleja. Hyviä ja erityisen hyviä. Ja minun mielestäni kaikille niille saisi antaa yhtä isosti arvoa. (Ja se, että elää ihan tavallista ihmiselämää kaikkine tunteineen ei tarkoita, että magneetin lailla vetäisi puoleensa kaikkea pahaa – tämä on muistutus sinulle joka uskot vetovoiman lakiin.)

Pysyäkseni edelleen rehellisenä, tällä hetkellä kaikki tuntuu neutraalilta. Sellaiselta myrskyn jälkeiseltä tyyneltä. Melko tasapainoiselta, toisaalta aika hyvältä. Olen rehellinen myös siitä, että edelleen jotkut vaikeat päivät tuntuvat, noh, vaikeilta. Syyllistäviltä, ettei näin saisi olla. Ne ovat sellaisia, jolloin kaikista eniten tarvitsen muistutusta itseltäni tai joltakin ihanalta vierelläni, että se on ihan ok. Saa olla kiukkupussina. Saa masentaa. Silloinkin, kun ei ole erityistä syytä. 

Ja sinulle, missä ikinä oletkin tällä hetkellä, varsinkin jos olet siellä vaikeammassa päädyssä: se on ihan ok. Jos sinulla on joku oma lääke olon hoitamiseen, käytä sitä, ei väliä auttaako se vai ei. Keitetään yhdessä kuppi teetä ja kilistetään just tälle päivälle, mitä ikinä se sinulle onkaan.

Voiko normaalipainoinen puhua kehopositiivisuudesta?

Olen saanut viime aikoina jonkin verran palautetta kehopositiivisuus-sanan käytöstä. Monta kertaa, kun olen kirjoittanut tai puhunut siitä, että vatsamakkarat eivät vaikuta onnellisuuteen tai että ulkonäköpaineet voivat koskettaa ketä tahansa, joku on huomauttanut, että itse asiassa paino voi vaikuttaa onnellisuuteen paljonkin – ja sen voi ymmärtää vasta, kun saa kohdata kehonsa takia todellista vähättelyä, jopa kiusaamista.

On totta, että minua ei syrjitä tai nimitellä kehoni takia, ja se tekee minusta etuoikeutetumman kuin moni muu. Olen ollut koko ikäni normaalipainoinen (tai sen alle) ja minun on suhteellisen helppoa löytää tv-sarjoista tai somesta kehoja, jotka vähintään muistuttavat omiani.

Jos ulkonäössä ei ole mitään silmiinpistävän poikkeavaa, voiko silloin puhua kehopositiivisuudesta? Onko sana varattu ”syrjityssä” kehossa elävälle?

On ja toisaalta ei.

Kritiikki juontaa juurensa siitä, että kehopositiivisuus on suora käännös body positivitysta. Body positivity taas on vielä paljon enemmän kuin oman kehon hyväksymistä. Se on myös sosiaalinen liike, jonka missio on tehdä näkyväksi sellaisia kehoja, jotka eivät istu totuttuihin ihanteisiin. Se on syrjittyjen äänellä puhumista: kaikilla on oikeus tulla näkyviksi ja kohdelluiksi tasavertaisina.

Voin vain kuvitella, miten hankalaa on oppia hyväksymään oma ulkomuotonsa, jos ei näe samastuttavia kehoja missään. Ikään kuin koko maailma huutaisi, että vartalosi on vääränlainen ja se pitää piilottaa.

En edes väitä tietäväni tästä kokemuksesta mitään, mutta yhden toisen asian voin sanoa omasta kokemuksestani: jos on koskaan vihannut kehoaan, matka hyväksyntään on pitkä ja mutkikas. Olit sitten yli- tai alipainoinen tai mitä tahansa siltä väliltä. Ulkonäköpaineet voivat puristaa ketä tahansa, jos on sille altis. Tämä kertoo vain siitä, miten järjettömän kapeita kauneusihanteet ovat. Minä olen esimerkiksi kasvanut sellaisen some- ja mainoskuvaston keskellä, että olen nähnyt lyhyet jalkani, kapean lantioni ja ohuet huuleni suoranaisena rumuutena.

Uskon, että jokaisella on mahdollisuus oppia hyväksymään itsensä ja oikeus tulla hyväksytyksi.

Ulkonäköpaineita vähätellään jo nyt, vaikka ne haittaavat monen elämänlaatua. Varsinkin jos on objektiivisesti ”normaalin” näköinen ja erehtyy puhumaan paineista,  saa herkästi otsaansa pinnallisen leiman. Olen saanut kokea tämän usein, kun olen puhunut ruumiinkuvan häiriöstäni. Minun on pitänyt vuosikausia toistella itsellenikin, että sairauteni on todellinen ja minulla on oikeus puhua kokemuksistani ääneen. Siksi me emme tarvitse yhtään lisää vähättelyä ja vertailua.

Tarvitsemme erilaisia kehoja, kokemuksia ja näkökulmia kehopositiivisuudesta, jotta muistamme, mikä on tärkeintä:

Kärsimys on aina henkilökohtaista eikä ikinä voi tietää, mitä toinen käy päässään läpi.

Klisee tai ei, mutta oman kehon hyväksyntä lähtee henkisestä hyvinvoinnista. Jokaisen on tehtävä sama työ tullakseen sinuiksi itsensä kanssa, ja tuo työ tapahtuu ensisijaisesti pään sisällä.

Tarvitsemme kipeästi eri mittaisia, muotoisia, painoisia ja värisiä kehoja esille ja julkisuuteen, sillä se hyödyttää ihan jokaista. Siksi kannatan kehopositiivisuutta ja tahdon osallistua keskusteluun, mutta enemmän asenteillani ja ajatuksillani kuin kehollani.

Tässä blogissa käytämme tietoisesti mieluummin sanaa kehorakkaus, ja siihen on kaksi syytä. Ensinnäkään kehorakkaus-sanalla ei ole sellaista historiaa kuin kehopositiivisuudella, ja saan siis määritellä itse, miten sanaa käytän. Toisaalta haluan painottaa henkilökohtaista matkaa oman kehon kanssa – siis sisäistä asennetta, joka on täysin irrallaan kehon ulkomuodosta.

Kehorakkaus tarkoittaa minulle myös aktiivisia tekoja. Riittävää lepoa, ruokaa, kosketusta, aistielämyksiä, kokonaisvaltaista kehon vaalimista ja kuuntelemista.

Kyllä, vatsamakkarat voivat vaikuttaa onnellisuuteen, mutta ne eivät ole onnellisuuden este. Pystyn sanomaan sen puhtaasti oman kokemukseni perusteella, sillä elin vuosia huomenna-ajatusmaailmassa. Sitten kun saavuttaisin vyötärönympäryksen X ja litteän vatsan, olisin kaunis.

Pääsin kaikkiin tavoitelukemiini ja ylikin, mutta kävikin päinvastoin kuin odotin: mitä kapeammaksi kuihduin, sitä onnettomampi olin. Ulkomaailma hyväksyi minut, kehui ja taputteli olalle itsekurista ja ”urheilullisuudesta”, vaikka oikeasti olin voimieni äärirajoilla ja vihasin itseäni. Alhainen rasvaprosentti ei koskaan tuo onnea. Jos onnellisuus on kehon ulkomuodon varassa, se on haurasta ja katoavaa.

 

Todellinen kehorakkaus ei sanele ehtoja.

Ei ole kehorakkautta sanoa itselleen, että sitten kun olen kymmenen kiloa hoikempi, sitten rakastan itseäni ja pidän itsestäni huolta. Ethän rakasta puolisoasi tai ystävääsikään näin, vaan näet hänet kokonaisuutena, jolla on vahvuutensa ja puutteensa – ja oikeastaan rakastat häntä juuri siksi.

Kehorakkaus tapahtuu juuri nyt, tässä hetkessä. Voit aina siirtää työn huomiseen, mutta silloin et koskaan saavuta hyväksyntää. Voit toki syödä terveellisemmin tai liikkua enemmän, mutta siinä on suuri ero, tekeekö muutoksia rakkaudesta vai vihasta.

Jos huomaat ryhtyneesi tammikuussa elämäntaparemonttiin sitten kun -ajatuksin, mitä jos ottaisit pienen aikalisän. Päättäisit, että lähdet tekemään isoja muutoksia vasta sitten, kun pystyt tekemään sen lempeästi ja kehoasi kunnioittaen.

Se on kehopositiivisuutta ja -rakkautta puhtaimmillaan.

Jos haluat löytää tasapainon, uskalla luopua kontrollista ja sallia itsellesi hyvää

Muistan ajan muutamien vuosien takaa, kun olin toipunut syömishäiriöstä ja halusin kovasti löytää tasapainon. Tasapainon syömisessä, tasapainon liikkumisessa, tasapainon omassa elämässäni ja kaikessa mikä vaikutti hyvinvointiini.

Olin kovin kiinnostunut kaikesta terveyteen ja hyvinvointiin liittyvästä. Ahmin tietoa ravitsemuksesta ja luin haastatteluja, lehtijuttuja ja somea, muiden mielipiteitä ja kokemuksia siitä millä tavoin voisi voida mahdollisimman hyvin ja mitkä keinot sopivat muille ihmisille. Halusin tasapainoa, mutta lähdin etsimään sitä väärästä päästä, ulkopuolelta. En itsestäni, siitä mikä minulle sopisi.

Samalla en ymmärtänyt, että sen löytyminen oli niin hankalaa siksi, että elämäni oli edelleen täynnä rajoituksia. Kuvittelin, että tasapaino on minulle sitä, että syön samoja, järjettömän terveellisiä ruokia arkipäivät ja viikonloppuna sallin itselleni muutaman sadan kalorin edestä herkkuja. Himoitsin hullun lailla kaikkea mitä itseltäni silti tuolloin kielsin, ja piiskasin itseäni siitä etten osaa tätä yhtään.

Sama juttu kävi liikunnan kanssa, ajattelin, että tasapaino on minulle sitä, että treenaan kovaa arkipäivät ja viikonloppuna pidän yhden lepopäivän. Treenasin liian kovaa, hampaat irvessä, ja kun yhdistin sen kontrolloituun syömiseeni, kehoni ei enää palautunut ja minulla oli paha olla.

Laskin jatkuvasti kaloreita ja pidin tiukasti kiinni omasta energiansaannistani. Vaikka lukemat olivat tuossa vaiheessa tietyn mittarin mukaan terveitä ja normaaleja, kontrollintarpeeni oli edelleen hyvin vahvasti valloillaan.

Yritin löytää tasapainon pitämällä kiinni kontrollista, ennen kuin ymmärsin, että kontrolloimalla en sitä tulisi löytämään.

Minun piti romuttaa uskomukseni tasapainosta ja hyvinvoinnista täysin, lähteä etsimään tapaa, joka sopisi minulle. Ja mikä vielä vaikeampaa, minun oli päästettävä irti kontrollista.

Uskaltauduin lisäämään päiviini enemmän ruokaa, enemmän energiaa. Uskaltauduin rikkomaan omia sääntöjäni – jos halusin suklaata, niin miksi ostaisin sitä vasta lauantaina. Jos kehoni oli väsynyt, miksi olisin lähtenyt liikkumaan vain kovemmin kun se selkeästi kaipasi lepoa. Uskalsin irroittautua, hitaasti, kaloreiden laskemisesta ja alkaa luottaa siihen, ettei kehoni tarvitse numeroita. Että se tarvitsee ravintoaineita, enkä minä voisi mitenkään mielessäni päättää paljonko minäkin päivänä energiantarpeeni tulisi olemaan. Ymmärsin, että herkkuövereiden jälkeen ei ole välttämätöntä lähteä tappolenkille seuraavana päivänä kuluttamaan ylimääräistä energiaa.

Ymmärsin, että halutessani olla tasapainossa, minun olisi yksinkertaisesti käännettävä uskomukseni päälaelleen. 

Nykyisin tasapaino on minulle sitä, että syön mitä haluan ja milloin haluan. Pääsääntöisesti hyvää, ravitsevaa ja terveelliseksi määriteltävää ruokaa, sillä haluan kehoni saavan oikeanlaisia rakennusaineita. Kuitenkin se tarkoittaa minulle myös sitä, että mukaan mahtuu pizzaa, viiniä ja suklaata. Kumpikaan ei sulje toisiaan pois. Sama myös liikunnan kanssa, välillä liikun enemmän ja välillä vähemmän.

Tasapaino on sitä, että sallii itselleen kaikenlaisia päiviä. Niitä, jolloin ei tee mitään muuta kuin tuijottaa Netflixiä ja syö pizzaa, ja niitä päiviä kun liikkuu, syö hyvää ruokaa, joogaa ja meditoi. Tasapaino on kaikkea tuota ja kaikkea siltä väliltä. Sitä, että antaa itsensä nauttia elämästä, vapaudesta, lomista ja hyvästä ruoasta ilman huonoa omaatuntoa. Ettei ole kiellettyjä tai sallittuja asioita, vaan kaikki on avoinna.

Tasapaino lähtee siitä, että kysyy itseltään: mikä tekee keholleni ja mielelleni hyvää juuri nyt? Ja siitä, että opettelee vastaamaan siihen.

– Emmi