6 asiaa, jotka olisin tahtonut tietää terapian aloittamisesta

Mitä terapiassa oikein tehdään? Muutunko ihmisenä? Ymmärtääkö minua kukaan?

Kymmenen vuotta sitten seisoin ensimmäistä kertaa psykoterapeutin vastaanoton oven takana ja soitin kelloa. Mielessäni risteilivät pelot, helpotus ja  ennakkoluulot. Kukaan tuntemani ei käynyt terapiassa tai jos olikin, se ei koskaan tullut puheeksi.

Kunpa joku olisi ollut pitämässä kädestä ja sanomassa, ettei ole mitään pelättävää. Olisipa joku ollut vierellä, kun epäröin ja olin vähällä kääntyä takaisin. Sillä lopulta yksikään ennakkoluuloistani tai peloistani ei toteutunut. Terapian aloittaminen oli yksi elämäni parhaista päätöksistä.

Nämä kuusi asiaa ovat sellaisia, jotka olisin halunnut jonkun minulle kertovan.

1. Sinun ei tarvitse ”osata” puhua.

Mitä minä hyötyisin terapiasta, kun en edes tiedä, mikä minua vaivaa? Kun vasta harkitsee hakeutuvansa ammattilaisen pakeille, paha olo voi olla vielä epämääräinen möykky. Minä pelkäsin, että menen täydellisesti lukkoon, kun terapeutti kysyy jotain. Tunsin olevani yksin ajatusteni kanssa ja luulin, että möykky tulisi olemaan sisälläni aina, eristyksissä. Ettei kukaan koskaan ymmärtäisi, koska en osaisi selittää.

Terapiassa opetellaan puhumaan ja sanallistamaan – valmiiksi ei tarvitse osata.

Terapeutti ei vaadi muuta kuin tulemaan paikalle ja sitoutumaan. Hän avaa solmuja, kyselee, kyseenalaistaa ja vetää yhteen. Hän näyttää, miten mielesi toimii ja antaa välineitä, joilla voit itse oppia työstämään sitä. Vähitellen opit analysoimaan itse itseäsi ja huomaat vaaranmerkit herkemmin. Opit, miltä häpeä, kipu tai uupumus tuntuu kehossa, mistä ne kertovat ja miten pääset eteenpäin.

Oikeastaan koko ajatus – että et ole riittävän fiksu, analyyttinen tai verbaalisesti lahjakas terapiaan – ei ole omasi. Se on sairautesi ääni. Pelko, häpeä ja riittämättömyyden tunne yrittävät pistää vastaan muutokselle. Jo se, että olet hakemassa apua, kertoo että jokin on liikahtanut. Tunnistat, että kaikki ei ole hyvin. Tiedät ansaitsevasi jotain parempaa. Se tarkoittaa, että sinussa on enemmän voimaa kuin uskotkaan.

2. Terapian voi aloittaa terveenäkin.

Kun jalkaani alkoi tänä kesänä sattua juoksulenkeillä, kävin näyttämässä sitä lääkärille välittömästi. Ei olisi tullut mieleenikään kärvistellä ja odotella, että kipu pahenee niin, etten enää pysty kävelemään.

Miksi et toimisi samoin mielen kanssa?

Minä olen aloittanut terapian kahdesti, kymmenen vuotta sitten sairaana ja uudelleen terveenä. Kliinisesti masentuneena tarvitsin terapiaa, jotta pääsin pahimman yli. Mutta toipuminen on hidasta eikä mieli tule ikinä valmiiksi. Siksi palasin terapiaan, vaikkei minulla ollut enää diagnoosia. Olin jo onnellinen, tasapainoinen ja paperilla terve, mutta minulla oli vielä turhaa painolastia menneisyydestä.

Pelkäsin, että ongelmani eivät olisi psykologin mielestä riittävän vakavia vaan minut naurettaisiin ulos. Mutta niin ei käynyt. Koko jaottelu terveeseen ja sairaaseen on kovin keinotekoista. Kukaan ei voi sanoa, kuka on ”riittävän sairas” tai ”liian terve” terapiaan.

Sinun tunteesi ja ongelmasi ovat todellisia ja yhtä arvokkaita kuin kenen tahansa muunkin. Kärsimys on aina henkilökohtaista, ja siksi vertailu on turhaa. On viisautta hoitaa itseään silloin, kun siihen on vielä voimavaroja.

3. Odota oikeaa hetkeä.

Säännöllinen terapia muuttaa arkea, joskus rajustikin. Sitä voisi verrata töissä käymiseen. Ajatusmylly saattaa jauhaa päiväkausia istunnon jälkeenkin. Se voi viedä yllättävän paljon voimia.

Kysy itseltäsi rehellisesti: tuntuuko tuo ajatus sinusta pelottavalta vai helpottavalta?

Tuntuuko, että seisot suossa, mutta olet jo valmis ponnistelemaan eteenpäin – mutta kaipaat matkalle tukea? Vai tuntuuko, että jo säännölliseen terapia-aikaan sitoutuminenkin vie jo voimat?

Terapia on hyödyllisintä silloin, kun mieli on jo valmis muutokseen ja terapiatyölle on arjessa riittävästi tilaa ja energiaa. Toisen puolesta ei voi koskaan sanoa, milloin on oikea hetki. Sitä on tunnusteltava itse tarkkaan ja rehellisesti.

Jos juuri nyt kaikki tuntuu kaatuvan päälle, voisiko silloin odotella tilanteen tasaantumista ja tehdä terapialle tilaa jo valmiiksi: nukkua hiukan enemmän, vähentää töitä tai harrastuksia. Vapautuisiko siitä lisää energiaa itsensä hoitamiseen niin, että lopulta voit kävellä vastaanotolle luottavaisin mielin ja sanoa: nyt olen valmis ottamaan haasteen vastaan.

4. Kemioilla on väliä.

Hyvän terapeutin etsiminen voi olla uuvuttavaa, mutta siihen kannattaa käyttää aikaa. Tunnustele ilmaa heti ensitapaamisesta lähtien. Soljuuko keskustelu luontevasti, tavoittaako terapeutti ajatuksesi, oletteko samalla aaltopituudella?

On myös hyvä muistaa, että epämukavuuden tunne on tavallista, kun käyt toisen kanssa läpi elämäsi kipukohtia. Epämukavuutta on kuitenkin kahdenlaista, hyödyllistä ja haitallista. Syntyykö kitkaa siitä, että terapeutti tuuppii sinua kohti muutosta vai siitä, että hän ei tunnu oikein ymmärtävän sinua? Jälkimmäinen tuskin vie kovin pitkälle, ensimmäisestä voi syntyä jotain uutta ja hyvää.

Terapian tarkoitus ei ole vain istuskella juttelemassa mukavia. Muutos tapahtuu silloin, kun jotain lähtee liikkeelle. Joskus se sattuu. Itkettää, hävettää tai jopa suututtaa.

Sairausajatukset tuntuvat ehkä turvallisilta, ja niiden kaivelu voi tuntua siltä kuin sinusta vietäisiin palanen pois. On lupaava merkki, jos terapeutti onnistuu herättelemään usvasta ja vähän kerrallaan näyttää tietä eteenpäin, kohti terveempää ääntä.

5. Terapia ei ole yhtä nousukiitoa.

Varsinkin pitkässä terapiassa tulee tahmeita kausia. Ehkä kotitehtävät tuntuvat turhilta tai omien ajatusten puiminen alkaa ylipäätään kyllästyttää. Toisinaan se on merkki siitä, että elinvoima on alkanut palata: jaksat jo katsoa tulevaan eikä terapia ole enää ainoa oljenkortesi. Olisi muutakin, mihin keskittyä. Mieleen voi tulla silloin itsesyytöksiä. Teenkö jotain väärin? Onko tästä mitään hyötyä?

Mutta muista: ei terapia voikaan olla yhtä nousukiitoa, koska ei toipuminenkaan ole.

Välillä edistyt ehkä harppauksin, joskus tarvot suossa viikkoja, kuukausiakin. Usein näemme muutoksen vasta jälkikäteen, kun pystymme tarkkailemaan elämäämme kauempaa.

Itsekin kuvittelin joinain hetkinä, etten edisty lainkaan. Jälkikäteen näen, että tein koko ajan valtavan tärkeitä oivalluksia. Ole kärsivällinen ja anna aikaa. Ja jos sittenkin vielä tuntuu, ettet edisty, voi ehkä miettiä, onko terapeuttisi tai hänen edustamansa suuntaus sinulle sopiva.

Aina kun korvasi taakse jää pieniä sanoja ja ajatuksia, pidä niistä kiinni. Pienetkin siemenet kasvavat isoiksi oivalluksiksi, kun ruokit niitä.

5. Oletko valmis lopettamaan?

Terapian lopettamista on syytä harkita yhtä tarkkaan kun aikanaan puntaroi käyntien aloittamista. Tässä auttaa jälleen raaka rehellisyys. Pärjäät ehkä parhaina päivinäsi, mutta entä synkimpinä hetkinä – oletko valmis kohtaamaan myös ne?

Ja jos jälkeenpäin huomaat, että teit hätiköidyn ratkaisun, anna itsellesi anteeksi.

Minä lopetin terapian liian aikaisin. Mielialani oli niin korkea, että ajattelin selviäväni isosta elämänmuutoksesta, yliopiston aloittamisesta ja sosiaalisten ympyröiden vaihtumisesta. En selvinnyt, vaan uuvuin. Aloitin terapian uudestaan ja toisella kertaa olin viisaampi. Lopetin vasta, kun tunsin seisovani vahvasti omilla jaloillani.

6. Terapiassa ei ole mitään hävettävää.

Häpesin pitkään terapiassa käymistä ja keksin tekosyitä, jotta se ei tulisi esiin tuttujen kesken. Mutta nyt olen opetellut puhumaan istunnoista arkisesti, kuin kampaajakäynnistä. Terapia on sitä, että hoidan itseäni ja opettelen tuntemaan itseni paremmin. Olen nykyään paljon lempeämpi itseäni kohtaan – ja silloin olen lempeämpi myös muille.

Kunpa joku olisi ottanut kymmenen vuotta sitten kädestä ja sanonut: et ole heikko tai viallinen, vaikka tarvitset apua. Päinvastoin: on vahvuutta tunnistaa, milloin tarvitsee tukea.

Sinulla ei ole mitään piiloteltavaa.

kuvat: Pinja Mitrovich pinaycoco.fi

 

Menneisyyden tapahtumien ei tarvitse antaa määrittää sitä, mitä olet nykyisyydessä

Kirjoitin itselleni jonkin aikaa sitten muistiin: ’Sä et oo se mitä sulle on tapahtunut. Et se mitä joku on sulle tehnyt tai miten joku on sua kohdellut.’

Me ihmiset kannamme joskus ihan kauheasti turhaa kuormaa mukana. Sanoja ja tekoja lapsuudesta, nuoruudesta, perheestä, ihmissuhteista. Muiden tekemiä päätelmiä, olettamuksia, ja muodostamme niistä totuuksia. Uskomme, että koska jotain on tapahtunut vaikkapa ihmissuhteessa, niin käy aina. Tai joku on sanonut pahasti, kiusannut tai haukkunut, minun täytyy silloin olla juuri sellainen kuin ne sanat kertovat.

Ajattelemme helposti, että koska joskus jokin on sattunut niin kovaa, että on luullut kuolevansa siihen paikkaan, se tarkoittaa, että tuo asia kulkee aina mukana ja vaikuttaa kaikkeen toimintaan. Koska meihin on jäänyt jälki, haava, sitä on aina kannettava raskaana taakkana kehossaan, eikä sitä voi mitenkään muuttaa.

Mutta suuri oivallus on ymmärtää, ettei sen tarvitse olla niin. Että vaikka sinuun jää jälki, tuo jälki ei määrittele sitä, kuka sinä olet ja mitä voit elämässäsi tehdä.

Olisinpa itse ymmärtänyt aiemmin, ettei kaikkea kuormaa tarvitse kantaa painona harteillaan ja jumeina kehossa. 

Silloin kun ymmärsin, ettei minun tarvitse kantaa kaikkea kuraa historiastani mukana ja uhriutua sille, mitä kaikkea elämässäni oli tapahtunut, tuntui kuin olisin ensimmäistä kertaa uskaltanut ottaa laput pois silmiltäni. Ymmärsin, että minä itse olen vastuussa siitä, miten elän elämääni nyt, siitä huolimatta mitä on tapahtunut. Ymmärsin, että se, kun esimerkiksi välttelin ihmissuhteita, jotka olisivat johtaneet parisuhteeseen, pelkäsin läheisyyttä, suojauduin ja piilouduin – ja kaikki muut ikävät pikku ongelmat, jotka varjostivat elämääni – tarkoitti vain sitä, että elin elämääni niiden ihmisten tai tapahtumien mukaan tai uhrina, jotka minua olivat satuttaneet.

Minulle oli muodostunut uskomuksia siitä, ettei rakkautta ole olemassa, että kehoni on vääränlainen, että miehet ovat arvaamattomia ja pelottavia. Koska olin ala-asteella ujo, olen sitä aina eikä kannata yrittää olla kovaäänisempi. Että naisen ei kuulu ottaa paljon tilaa itselleen. Isoja painoja, jotkin pienistä sanoista ja tapahtumista tulleita, jotkin paljon isommista.

Kun ymmärsin tämän kaiken, ymmärsin samalla miten mitään näistä ei tarvitse uskoa totuutena, ja aloin käsitellä niitä. Aloin huomioida, milloin jokin tilanne sattui ja miten siihen reagoin – oliko kyse vanhasta kivusta, joka vain aktivoitui juuri siinä tilanteessa. Yleisimmin se oli juuri sitä. Opettelin hitaasti ja kompuroiden toimimaan toisella tavalla. Ymmärtämään itseäni paremmin ja suhtautumaan myötätuntoisemmin. Erottelemaan, mikä oli oikeasti totta ja mikä uskomus, taakka, heijastus jostakin vanhasta.

Meillä on jokaisella mahdollisuus päättää, mihin lopulta uskotaan. Kenen sanoja ja tekoja kannetaan mukana. Vaikka elämäntapahtumat muokkaavat ja niiden kuuluukin – en itse olisi tässä kohtaa ilman kaikkea kokemaani – mutta se on valinta, mitä kaikkea suodattaa pois ja minkä ottaa palaseksi omaa itseään.

Vanhoja kipuja ei tarvitse kantaa mukanaan. Ei ole pakko. Tie ulos niistä ei välttämättä ole helppo, mutta palkitseva. Ja tärkeää se on kulkea, oman itsensä takia. 

Sillä tiedätkö, sinäkään et ole se, mitä joku on sinulle tehnyt tai mitä sinulle on tapahtunut. Olet paljon enemmän kuin luulet olevasi. Paljon, paljon enemmän.

 

Kuvat: Tuukka Lindholm

Miten syömishäiriöstä voi päästää irti – 5 ajatusta toipumisen tielle

Syömishäiriöstä ja oikeastaan mistä tahansa addiktiosta toipuminen ja irtipäästäminen on vaikeaa. Olen addiktoitunut elämäni aikana muihinkin asioihin kuin syömiseen, mutta tässä kirjoitan nyt kuitenkin juuri tuosta sairaudesta, sillä se säilyi elämässäni pisimmän aikaa ja siitä toipuminen ja irtautuminen oli yksi haastavimpia asioita, joita olen elämässäni kohdannut.

Välillä syömishäiriöaikojen ja toipumisajan muistelu tuntuu vaikealta. Tunnen matkanneeni siitä niin kauas, että en enää onnistu tavoittamaan samalla tavalla noiden aikojen ajatuksia ja tunteita. Kuitenkin jossain vaiheessa elämääni, vielä kuusi, seitsemän vuotta sitten, en olisi milloinkaan uskonut pääseväni sairaudesta koskaan eroon. Ja siinä on oikeastaan syy, miksi haluan aiheesta edelleen puhua ja kirjoittaa. Koska en toipunut siksi, että olisin erityistapaus tai jotenkin poikkeuksellisen vahva ihminen – se sama voima ja vahvuus on jokaisessa ihmisessä sisällä, silloinkin kun tuntuu ettei sitä ole ja on aivan hukassa.

Kun oma toipumiseni oli aivan aluillaan, olin aivan hukassa. En tiennyt, miten se pitäisi toteuttaa ja miten ihmeessä ahdistuksen ja vaikeiden tunteiden kanssa pystyisi olemaan ja elämään. Yritin hankkia tietoa aiheesta, kirjoista ja netistä, mutta vain hyvin harvoin löysin juuri sitä mitä hain, tietoa toipumisesta ja siitä miltä se tuntuu. Muistan, kun sain käsiini Portia de Rossin Unbearable Lightness -kirjan. Hän kirjoitti raadollisen rehellisesti siitä, millaista toipuminen hänelle oli ja millaisia tilanteita hänelle tuli vastaan. Muistan, että samalla itkin ja nauroin – tuo on kuin minä, juuri noin minäkin ajattelen, teen ja tunnen.

Syömishäiriöstä ei parane sillä, että alkaa vain paranemispäätöksen synnyttyä syömään normaalisti ja lopettaa pakkoliikunnan, oksentamisen tai muun oireilun. Ensinnäkään silloin ei tiedä tai ymmärrä (minä ainakaan) mikä on normaalia, ja toiseksi se, kun mielessä joku huutaa taukoamatta, että kaikki edellä mainitusta on aivan todella väärin, ollaan aikamoisen ristiriidan edessä.

Itse kaipasin aikanaan niin kovasti kokemuksia, tietoa ja vertaistukea, mutta jouduin sitä kovalla työllä kaivamaan. Minulla oli onnekseni tukena myös silloinen blogini, johon kirjoitin avoimesti ajatuksiani ja jonka kautta tutustuin muihin samaa vaihetta läpikäyviin ihmisiin, ja se oli valtava voimavara. En tiedä, miten pitkään toipuminen olisi vienyt ilman jotakuta, joka ymmärtää ja osaa sanoa juuri oikeat sanat silloin, kun tuntuu ettei mitenkään pysty enää vastustamaan sairautta. Kaikilla tukea ei kuitenkaan ole tai sitä ei jaksa etsiä.

Siksi mielestäni olisi niin tärkeää, että myös tästä puhuttaisiin enemmän. Mitä enemmän asiasta puhutaan, sitä enemmän vertaistukea ja apua on tarjolla. Ja sitä vähemmän kukaan jää yksin tai lannistuu ja luovuttaa, kun toipuminen on liian vaikeaa. 

Tässä viisi ajatustani syömishäiriöstä toipumiseen, asioita jotka ovat itselläni toimineet:

Huom. En ole lääkäri enkä terapeutti. Kaikki on omaa kokemustani ja sen perusteella tullutta tietoa. Samat asiat eivät välttämättä toimi sinulle, eikä niin kuulukaan olla. Syömishäiriöstä irtautuminen on vaikeaa, ja toivon, että jokaisella on myös hoitokontakti, jonka kanssa keskustella. Yksin ei tarvitse kenenkään pärjätä.
  1. Opettele syömään, hitaasti, sopivin askelin

    Tämä on ihan ykkösjuttu. Nälkiintynyt ihminen ei jaksa tehdä muutoksia. Aivot eivät toimi normaalisti, ja kaikki aika menee vain siitä selviytymiseen, että pysyy hengissä. Tämä asia ei ole riippuvainen painosta, nälkiintynyt voi olla minkä painoisena tahansa. Kun kuulin sairastaessani lausahduksia kuten ”mikset vain rupea syömään”, minulla nousi joka kerta verenpaine, enhän minä pystynyt, se oli mahdotonta. Syömisen aloittaminen ei ole helppoa, tiedän. Mutta silloin, kun haluaa toipua, on opeteltava.

    Sinun ei kuitenkaan tarvitse haukata liian isoa kakkua kerralla. Harjoittele hitaasti, omin pienin askelin. Jos sinulla on ateriasuunnitelma, yritä noudattaa sitä, ja jos se tuntuu liian vaikealta, voit ehkä tehdä yhdessä ravitsemusterapeutin kanssa uuden suunnitelman.
    Minä opettelin lisäämään aina yhden uuden aterian päivään. Sitten yhden uuden, pelottavan ruoka-aineen aterialle. Askel askeleelta, enemmän energiaa ja tasaisemmin. Haastaen, muttei kuitenkaan liikaa.

  2. Kuuntele omaa tervettä puoltasi

    Kun sairastaa syömishäiriötä, toimii usein ainoastaan sairauden mukaan. Sairaus ei ole kiva tyyppi, se keksii mitä ihmeellisimpiä syitä sille, miksi ei pitäisi tehdä jotakin. Miksi kannattaisi jättää syömättä tai miksi on välttämättä tehtävä joka aamu x määrä vatsalihaksia. Kun toipumismatka alkaa, sairauden ääni saattaa vahvistua. Se saattaa jopa huutaa, koska alat tehdä päätöksiä sen mukaan, minkä tiedät oikeasti olevan sinulle hyväksi, eikä sen mukaan mitä sairaus sanoo.

    Välillä tuntui hullulta, että mielessäni oli aina keskustelu, oikeastaan väittely meneillään sairauden ja oman terveen ääneni kesken. Väittely siitä, onko x kellonaika liian myöhäinen syömiseen, voiko syödä vielä yhden jogurtin, voiko mennä illanistujaisiin jos siellä pitää syödä jotain, kannattaako nyt olla oksentamatta, jne. Sairauden mukaan toimiminen tarkoitti sitä, että olisin jättänyt tekemättä tuon kaiken ja oksentanut. Terveen puolen mukaan päinvastoin. Terve puoli on sinun vahvuutesi, se voima jota etsit. Kuuntele sitä, opettele vahvistamaan sitä. Joka kerta kun valitset terveen puolesi kuuntelemisen, valitset itsesi. 

  3. Kohtaa ja hyväksy ahdistus

    Kun alkaa toimia vastoin syömishäiriön toimintamalleja, alkaa ahdistaa. Kun sairastaa, ahdistaa, mutta tämä on erilaista. Toipuessa saattaa tuntua siltä, että alkaa ikään romuttaa koko identiteettiään, jos sairaudesta on ehtinyt sellainen muodostua, eikä se tietenkään ole helppoa. Se aiheuttaa kaikenlaisia tunteita, laidasta laitaan.

    Omalla matkallani jouduin kohtaamaan ahdistusta esimerkiksi sen takia, etten voinut enää tavoitella tiettyjä lukemia vaa’assa ja minun piti irrottautua kehoni äärimmäisestä kontrolloinnista. Ahdistus oli kova etenkin niinä hetkinä, kun minun piti kohdata kehoni muutokset, painon muutokset ja se, etten voinut enää käyttää samoja vaatteita. Tunsin olevani epäonnistunut, häpesin itseäni. Tuntui kuin olisin ollut vieraan ihmisen kehossa. Minä kuitenkin olin valinnut toipumisen, ja päätin sitoutua siihen. Päätin uskoa, että tämä hirveä olo ei kestä ikuisesti, ja jos se kestää, niin sitten sen kanssa on kai vaan pystyttävä elämään. Ei se kestänyt. Ei ahdistus kestä ikuisesti. Eikä sitä myöskään pääse pakoon. Sekin on vain tunne, se tulee ja menee. Samoin kun kehon muutokset. Kun keho toipuu, se hakee tasapainoa. Ja sitten, ajan myötä, kaikki tasoittuu.

    En yleensä ikinä kehottaisi ketään välttelemään mitään tunnetta, mutta jossakin toipumisen vaiheessa ahdistus voi olla liian kova, ja silloin vaihtoehtoisen tekemisen keksiminen haitallisen tilalle voi auttaa. Piirrä, maalaa, tee ristikkoa, palapeliä – jotakin, joka vie pahimman piikin yli.

  4. Takapakit kuuluvat asiaan, mutta niiden ei tarvitse antaa lannistaa

    Vaikka haluaisi, että sen jälkeen kun löytää halun toipumiseen, matka olisi pelkkää nousukiitoa, ei se niin mene. Uuden opettelu kestää, ja se sisältää epäonnistumisia. Tulee vastaan tilanteita, kun ei pystynytkään toimimaan siten, mikä olisi ollut itselle ja keholle hyväksi. Joskus ahdistus on liian kova, ja jokin tilanne järkyttää niin, että toimii ikään kuin automaattiohjauksella, tarrautuu syömishäiriöön kun ei ole muuta tapaa käsitellä asiaa. Se on okei.

    Anna itsellesi anteeksi. Sinä harjoittelet ja opettelet. Jos mokaat, se ei haittaa, kaikki muutkin mokaavat. Älä jää syyttämään itseäsi epäonnistumisesta, vaikka olisit ollut pitkään ”kuivilla”. Nouse ylös ja jatka matkaa. Tässä kannattaa kuitenkin olla rehellinen itselleen. Älä jää vellomaan takapakkeihin sen varjolla, että nyt kun epäonnistuit, niin paras jatkaa sitten samalla tiellä. Se tie voi tuntua tutulta turvalliselta, mutta lopulta sinulla on aina pääsy toiselle polulle. Muistuta itseäsi kaikesta siitä, mitä olet jo itsesi eteen tehnyt, ja jatka eteenpäin.

  5. Juhli voittoja

    Kun tunnet, että olet voittanut sairauden äänen ja toiminut sen mukaan, mikä sinulle on oikeasti hyväksi, juhli siitä itseäsi. Tämä on todella yksi tärkeimmistä asioista. Älä vähättele saavutuksiasi – sitä yhtä uutta leipäpalaa aterialla tai hampaat irvessä juostun lenkin väliinjättämistä, tai oksentamisen ja ahmimisen välttämistä. Kaikki ne ovat isoja asioita.
    Muista nämä hetket, sillä niistä pienistä asioista kasvaa isoja, joskus hitaasti, joskus nopeammin. Ja ehkäpä jossain vaiheessa huomaat, että sairaus on vain pieni piipittävä ääni taustalla ja sinä itse päätät, miten elät, syöt, liikut ja olet. Ole ylpeä itsestäsi, sinä olet tehnyt suuren työn.

Toipuminen on luopumista. Päästämistä irti siitä tavoitteesta, päämäärästä, kontrollista, mihin on ollut koukussa ja minkä on kuvitellut tuovan onnea. Luopuminen on pelottavaa, mutta se on tarpeellista. Jos pitää sairaudesta kiinni kynsin hampain, ei voi toipua.

Ja muista: sinussa on sisällä enemmän voimaa kun voit uskoakaan. Vahvista sitä voimaa, tervettä sinua.

Ps. Et ole yksin sairauden kanssa. Et ole yksin toipumisen kanssa. Jos kaipaat vertaistukea, jota kovasti itse suosittelen, Syömishäiriöliitolla on ryhmiä ja muuta toimintaa, joissa asioista pääsee keskustelemaan.

 

<a href=”https://www.bloglovin.com/blog/19617597/?claim=cypxbbm2pnx”>Follow my blog with Bloglovin</a>

Kun kasvoista tulee vihollinen

Valtava, melkein kaksi kolmasosaa kasvoista peittävä nenä, viivanohuet huulet, pitkä teräväksi kapeneva leuka, vihainen hallitseva otsa, ohuet minne sattuu sojottavat hiushaituvat, finnejä yltympäriinsä.

Tällainen on omakuva, jonka olen piirtänyt päiväkirjaani kaksitoistavuotiaana, ja kuvan vieressä lukee:

Kenenkään tämännäköisen ei olisi pitänyt koskaan edes syntyä. 

Tämän tekstin kirjoittaminen on vaikeimpia asioita, joita olen tehnyt. Osittain siksi, että en itsekään vielä täysin ymmärrä. Osittain siksi, ettei muukaan maailma tunnu ymmärtävän. Ruumiinkuvan häiriö on näkymätön, väärinymmärretty ja vähätelty sairaus.

Sairastin sitä vuosia, ennen kuin kukaan asiantuntijakaan sai kiinni ajatuksistani. Puhuin kyllä raa’an rehellisesti ahdistuksesta ja itsetunnosta, mutta en sanallakaan siitä, mitä olin piirtänyt päiväkirjaani, siitä miten paljon oman peilikuvan näkeminen ahdisti joka päivä.

Vasta viime aikoina olen hiljalleen alkanut ymmärtää, mistä kaikki on saanut alkunsa.

Nyt uskallan viimein puhua siitä, miten kasvoistani tuli viholliseni.

Kuvittelen mielessäni kaksitoistavuotiaan ja sitä, kuinka kömpelössä iässä hän onkaan. Koulunsa vanhin, keho jo muutoksessa, teini-ikä nurkan takana. Silti mieli ja käytös aivan lapsen. Tuossa iässä aloin ensimmäistä kertaa kiinnostua ulkonäöstä, vaatteista ja meikeistä. Luokkakavereita laitettiin leikkimielisesti kauneusjärjestykseen ja kikateltiin. Vielä teki mieli pukea farkkujen sijaan kurahaalari pakkaspäivänä, mutta jos niin teki, sai naurut.

Olin epäsuosittu lapsi, joka ei oikein koskaan tuntenut kuuluvansa joukkoon. Käytökseltäni kömpelö, outokin kuulemma. Sekä ala- että yläasteelle sattui paras ystävä, joka alkoi kiusata, vähätellä ja syrjiä rankasti, ja luulin sen johtuvan siitä, että minussa on jotain perinpohjaisesti pielessä. Toivoin kovasti, että olisin edes jonkun kauneusvertailussa kärkisijoilla, mutta jäin aina häntäpäähän.

Silloin aloin ensimmäistä kertaa ajatella, että olen ruma. Ja mitä enemmän tuohon ajatukseen keskityin, sitä vääristyneemmin itseni näin. Luulin, että on parempi vain piiloutua, pysyä mielipiteinensä hiljaa ja kääntää kasvot maahan kun joku puhuttelee.

Peiliin piti vilkuilla jatkuvasti, ja lopulta vilkaisut venyivät tunnin sessioiksi, joissa analysoin jokaista piirrettäni, niin että lopulta en enää ollenkaan tiennyt, miltä näytän. Googletin nenäleikkausten hintoja ja editoin kuviin huuliani täyteläisemmiksi. En silti kertonut ajatuksistani kenellekään – miksi olisin? Minulle ne olivat täyttä todellisuutta. Totta kai olen juuri niin karmiva kuin luulen; peili on peili ja valokuva valokuva, sama kaikille. Ja samalla häpesin.

Minulla ei ollut ahdistukselleni nimeä, joten päättelin, että olen kai vain harvinaisen pinnallinen ja turhamainen.

Muistan, kun viisitoistavuotiaana vieras ihminen kehui ulkonäköäni ensimmäisen kerran elämässäni. Minulla oli meikkiä ja punaiseksi värjätyt hiukset. Ajattelin, että olin huijannut tuota miestä. Hän ei tiedä, miltä oikeasti kaiken tämän alla näytän, että oikeasti olen sietämättömän ruma.

Sitten joskus yläasteen ja lukion vaihteessa keksin, että voisin sentään edes olla laiha. Ja se toimi: sain kaipaamaani huomiota ja vahvistusta siihen, että minussa on jotain erityistä. Olin ylpeä jopa silloin, kun terveydestäni oltiin aidosti huolissaan. Enkä koskaan kertonut omakuvastani päiväkirjassa, en peilisessioista, sillä minua hävetti liikaa. Ajattelin, ettei minua ymmärrettäisi kuitenkaan.

Oli kahta vaikeampaa päästää irti laihuudesta, kun oli oppinut ajattelemaan, että se on ainoa hyvä asia omassa ulkonäössä. Kehoni toipui, mutta peilikuvani ei. Sana huijari takoi takaraivossani pitkälle aikuisuuteen: jos näytän hyvältä selfiessä, on tapahtunut jokin virhe, olen valehtelija. Tai jos joku osoittaa minulle kiinnostustaan, hän remahtaa pian nauruun ja hekottaa perään vitsi, vitsi.

Jätin juhlia väliin,  työpaikkoja hakematta ja keskusteluja aloittamatta, koska ajattelin, että olen siihen liian ruma. Edelleenkin minun on vähän vaikea rentoutua hyvännäköisten ihmisten seurassa. Ehkä alitajuisesti pelkään, että joku laittaa meitä kaiken aikaa kauneusjärjestykseen. Ja toisinaan mieleeni juolahtaa vieläkin ajatus, että olisin kiinnostavampi, jos näyttäisin paremmalta.

Vasta nyt ymmärrän, etten tuijotellut peiliin turhamaisuuttani. Peilikuvani särkyi jo lapsena, koska jotain paljon suurempaa oli mennyt rikki jo aiemmin. Rumuuden kokemus on paljon enemmän kuin vain pientä ahdistusta siitä, että oma peilikuva ei miellytä. Se on syvää häpeää ja sitä, että kyseenalaistaa oman arvonsa jatkuvasti.

Yritin hakea peilistä vahvistusta sille, että kelpaan ihmisenä, kaikkine ominaisuuksineni.  Yritin hallita ulkonäköäni, kun muiden reaktioita en voinut. Mutta koskaan peili ei kuiskannut minulle sinä riität. Se osoitti aina vain uusia ja uusia virheitä. Ja siksi minun oli lopulta pyristeltävä irti.

Ruumiinkuvan häiriöstä ei ole helppo puhua. Ystäväni ovat olleet ymmärtäväisiä, mutta samalla hämmästyksissään, sillä heidän silmissään ulkonäössäni ei ole mitään vikaa. Kun selitän kaksitoistavuotiaana piirtämääni omakuvaa, he hämmentyvät vielä enemmän.

Voiko peilikuvansa todella nähdä niin väärin?

Kyllä voi, sillä peilikuva ei todellakaan ole sama kaikille. Peilikuva on kokoelma tunteita, kokemuksia, muistoja ja päivän mielialaa. Peili näyttää sen, mitä sieltä hakee, harvemmin vain hyvässä.

Kun ymmärsin tuon, lakkasin vähitellen hakemasta peilistä vahvistusta. En enää mollannut ulkonäköäni läheisteni edessä kehujen toivossa. Aloin esittäytyä vieraille ihmisille. Menin kursseille, jotka kiinnostivat, aloitin laulamisen ja improteatterin. Vähä vähältä aloin kyseenalaistaa omaa todellisuuttani. Ehkä muut eivät olisikaan niin tuomisevia kuin pelkään.

Ja vähitellen näin, ettei mitään kamalaa tapahdukaan, päinvastoin. Maailma ei torjunut minua, vaikka nostin pääni pystyyn.

Huomasin, että kelpaan riippumatta siitä, miltä näytän.

Ymmärsin, että minulle merkitykselliset ihmiset pysyät lähelläni, koska heille olen hyvä juuri tällaisena. Mitä enemmän avauduin ja vähemmän itseäni tarkkailin, sitä helpompi kanssani oli olla. Ja vähä vähältä ikävä ajatuskela on hiljentynyt. Se on takaraivossani edelleen, mutta väistynyt sivuun.

Tahdon puhua tästä ääneen kahdesta syystä: haluan ymmärtää itseäni paremmin ja toivon, että sen myötä joku muukin voi ymmärtää itseään paremmin. Ettei tarvitsisi vaieta häpeästä tai tuomita ajatuksiaan vääriksi tai turhamaisiksi, sillä sitä ne eivät ole. Joku kehittää addiktion alkoholiin, toinen ruokaan ja kolmas peilikuvaansa. Ei sen kummempaa.

En usko, että tässä elämässä tulen pitämään itseäni kauniina, mutta toisaalta en ehkä enää kaipaakaan sitä. En tahdo ajatella, että kauneus on onnellisuuden edellytys. Tahdon ajatella, että elämä on hyvää ja arvokasta ihan muista syistä. Eikö ole paljon arvokkaampaa se, että pystyy aistimaan kauneutta ympärillään: ihmisten hyvissä aikeissa, musiikissa tai luonnon ihmeellisyydessä.

Eikö tuo kauneus ole paljon suurempaa kuin se, mitä yksikään peili voi ikinä näyttää.

6 keinoa oppia syömään intuitiivisesti

Kuuntele kehosi tarpeita ja opettele syömään intuitiivisesti.

Muistan, kuinka heprealta tuollaiset lauseet joskus tuntuivat. Miten voisi kuunnella kehonsa tarpeita, kun tuskin tietää mitä ne ovat?

Intuitiivinen syöminen on pohjimmiltaan sitä, että syö ilman kalorien, hiilihydraattien, proteiinien tai rasvojen laskemista. Aloittaa kun on nälkä, lopettaa kun on täysi. Valitsee enimmäkseen ruokia, joista tulee hyvä olo.

Lopetin kalorien ja ravinteiden laskemisen muutamia vuosia sitten. Siihen pisteeseen minut vei pitkä dieettien, ahmimisen, kontrollin ja tunnesyömisen kierre. Nykyään ajattelen, että syön 90-prosenttisesti intuitiivisesti.

Aluksi kehon viestien kuuntelu oli hapuilua, paljon yrityksiä ja vielä enemmän erehdyksiä.

Mutta hiljalleen opin.

Nyt uskallan vihdoin sanoa, että olen vapaa kontrollista. En todellakaan tiedä kaikkea tai osaa kuunnella aina ja joka hetki. Ihmiskeho muuttuu koko ajan ja tarpeet sen mukana.

Voin kuitenkin kertoa, miten pääsin tähän pisteeseen. Miten uskalsin vähä vähältä ryhtyä kuuntelemaan – ja luopua kontrollista.

 

1. Kysy miksi.

Minkä toivoisit syömisessäsi muuttuvan? Mikä tekisi siitä parempaa?

Aika usein intuitiivinen syöminen alkaa kiehtoa, koska ei tunne olevansa tasapainossa. Ehkä on ensin kokeillut ruokavalioita, pikadieettejä, lisäravinteita, liikuntakuureja, etsinyt tasapainoa ulkopuolelta ja lukenut ohjeita, joista mitään ei ole kuitenkaan kokenut omakseen.

Olen kokeillut elämäni varmaankin jokaista mahdollista muotiruokavaliota. Jokaisen aikana minulla oli ontto olo. Tiedostin, että en olisi jaksanut jatkaa yhtäkään lopun ikääni. Silti kärvistelin ja yritin kai päästä pisteeseen, jossa en enää joutuisi huolehtimaan syömistä. Jollain tasolla tiedostin, etten ikinä pääsisi tuohon pisteeseen, mutta jatkoin, kun en tiennyt paremmastakaan.

Halusin niin paljon olla vapaa, mutta hain vapautta kontrollin kautta. Toiveeni oli ristiriitainen. Lopulta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alkaa hiljalleen purkaa kieltoja ja laskemista.

Pysähdy ja kysy, miksi tahtoisit oppia syömään intuitiivisesti.

Koska se on muodikasta? Koska ajattelet, että se on ainoa oikea tapa syödä? Vai toivotko kuten minä, että voisit olla vapaa? Että et joutuisi enää pohtimaan, sopiiko tämä tai tuo ruokavalio sinulle, voinko syödä tätä tai tuota, jättää aamupalan väliin. Ettei syöminen hallitsisi enää päivääsi.

Intuitiiviseen syömiseen ei liity mitään mystiikkaa. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kunnioittaa kehonsa viestejä parhaansa mukaan ja yrittää noudattaa niitä. Paino sanalla yrittää. Eikä intuitiivinen syöminen ole edes rinnastettavissa ruokavalioon. Itse ajattelen, että se on osa paljon isompaa kokonaisuutta, johon kuuluvat niin kehon signaalit, tunteiden käsittely kuin kaikki ne tavat, joilla pidät omasta kehostasi huolta.

Intuitiivinen syöminen on harjoittelua, ei lopullinen tila.

Hyvä on muistaa sekin, että jos syö vaikkapa valmiin ruokavalion mukaan, mutta silti kokee itsensä vapaaksi ja hyvinvoivaksi, ei välttämättä ole tarpeen ryhtyä opettelemaan kehon viestien mukaan syömistä. Toisaalta ajattelen, että ruokavaliokin voi olla intuitiivista: jos oma keho ja mieli voivat hyvin jotain ruokavaliota noudattamalla, silloinhan on kuunnellut kehonsa viestejä.

 

2. Anna aikaa.

Jos ei ole pitkään aikaan kokenut, miltä tuntuu syödä säännöllisesti ja tuntea nälkää säännöllisesti, on hankala hypätä suoraan vapauteen. Intuitiivinen syöminen vaatii vireitä, toimivia nälkäsignaaleja. Aika usein ne ovat sotkussa esimerkiksi tunnesyömisen, ahmimisen tai rajoittavan ruokavalion jäljiltä.

Minulla oli pohjaton nälkä, kun päästin irti viimeisestä dieetistäni. Tarrasin mihin tahansa kaloripitoiseen, mitä kaapista löysin, söin jopa hunajaa suoraan purkista. Luulin, ettei nälkä loppuisi ikinä, joten yritin sivuuttaa sen. Se palasi joka kerta voimakkaampana. Lopulta piti vain kunnioittaa nälkää, muuten kierre olisi jatkunut ikuisesti.

Jos olet tukahduttanut kehosi viestejä vuosia, parasta, mitä sille voit nyt tehdä, on kuunnella. Vaikka se tässä hetkessä tarkoittaisi, että syö paljon, enemmän kuin tuntuu järkevältä.

Luonnollisen, säännöllisen nälän herättäminen vaatii usein sitä, että antaa keholleen ravitsevaa, hyvää ruokaa säännöllisesti riittävän pitkään. Alkuun se voi tarkoittaa ruokavaliota, kalorien laskemista, kellon mukaan syömistä. Syömistä silloinkin, kun ei nälättäisi. Samalla voi opetella tutkailemaan omaa kehoaan: milloin minulla on nälkä?

Ohjeiden mukaan syöminen ei ole epäonnistumista tai sitä, että kehosi olisi pettänyt sinut. Jos on vuosikausia turruttanut nälkäviestejä, niiden herättely voi viedä pitkään. Viikkoja, kuukausia, ehkä vuosiakin. Minulla se vei vuosia. Ole silloinkin kärsivällinen ja myötätuntoinen kehoasi kohtaan: se on kuitenkin jaksanut kannatella sinua kaikki nämä vuodet.

 

3. Tasapainota arki.

Nukutko riittävästi? Onko elämässäsi menossa jotain stressaavaa? Intuitiivista syömistä ei voi olla irrallaan tasapainoisesta arjesta. Uni on ehdottoman tärkeää, sillä valvoneena kehon signaalit sotkeentuvat. Stressaantuneena harvoin jaksaa kärsivällisesti pohtia, millainen ruoka omalle keholle tekisi hyvää.

Kun nipistän liikaa unesta tai treenaan liian kovaa, alan herkästi syyttää itseäni siitä, etten pysty tekemään järkeviä ruokavalintoja. Tuntuu, että menetän todella herkästi kosketuksen omaan kehooni, jos mielen päällä on jotain muuta suurta. Siksi on niin tärkeää pysähtyä ja antaa aikaa.

Intuitiivista syömistä ei voi pakottaa.

Voi myös olla, ettei juuri nyt ole paras hetki kokeilla, vaan tulevaisuudessa, kun on saanut ensin jonkin toisen tärkeän palikan tasapainoon.

 

4. Pysähdy tunteiden äärelle.

Oletko tottunut turruttamaan tunteitasi ruoalla? Tunnesyöminen ja intuitiivinen syöminen ovat hankala yhdistelmä. Pureudu siis ensin tunteisiin. Millaisissa tilanteissa etsin turvaa ruoasta? Millaista ruokaa silloin himoitsen? Syönkö suruun, iloon, ahdistukseen, itseinhoon, stressiin?

Jos syö suruun tai stressiin levyn suklaata, ei oikeastaan ole syönyt intuitiivisesti: silloin ei ole syönyt kehon nälkään, vaan tunteisiin. Ruoka on silloin välineellinen. Syöminen on opittu keino, jolla yrittää tulla tunteidensa kanssa toimeen tai päästä niistä eroon.

Vasta kun pystyy purkamaan vyyhdin ja erottamaan, mikä on kehon nälkää ja mikä tunteiden nälkää, intuitiivinen syöminen helpottuu.

Itse pääsin intuitiivisen syömisen jäljille, kun opettelin purkamaan kiellettyjen ja sallittujen ruokien listaa. Opettelin ajattelemaan, että ruoka on aina neutraalia. Saan syödä kaikkea. Vasta silloin lakkasin hiljalleen käyttämästä ruokaa rangaistuksena, palkintona.

Niin moni jättää esimerkiksi iltapalan syömättä ja tukahduttaa nälkänsä, jos on päivällä syönyt enemmän kuin ”pitäisi”. Silloin syömättömyys on tavallaan rangaistus. Intuitiivisen syömisen näkökulmasta nälkä ei ole heikkoutta eikä iltapalan syöminen repsahtamista, vaan nälkä on kehon viesti ja syöminen on kehon tarpeisiin vastaamista. Oli nälän syy mikä tahansa, se on tässä hetkessä kehosi viesti ja siksi todellinen. Kuuntele sitä – ja katso mitä tapahtuu.

 

5. Erota hetken mieliteko ja hyvä olo.

Entä jos keho huutaa koko ajan pizzaa ja suklaata? Pitääkö silloinkin tehdä kuten keho sanoo?

Kysymykseen ei ole ollenkaan helppo vastata. Valehtelematta söisin varmasti joka päivä turhan paljon suklaata, jos seuraisin vain ja ainoastaan intuitiota. Ja juuri tämän takia intuitiiviseen syömiseen ei ole yhtä reittiä tai oikeaa vastausta. Se on tie, jonka jokaisen pitää kulkea itse kaikessa rauhassa oman kehonsa kanssa.

Intuitio vaatii aina järkeä suodattimekseen. Syön aamupalan silloinkin kun minun ei tee mieli aamupalaa, koska tiedän, että muuten olen tunnin päästä kärttyinen. Valitsen leivästä kuituisemman version, koska ei intuitioni erota, kuinka tummaa tai vaaleaa leipä on. Ihminen ajattelee jopa 50 000 ajatusta päivässä, enemmänkin. Olisin kehoni kanssa ihan hukassa, jos en jatkuvasti kysyisi itseltäni, mitä ajatusta tai tunnetta kannattaa kuunnella, mikä on järkevää ja pitkällä tähtäimellä hyvä.

Sillä kestävä hyvä olo on paljon enemmän kuin hetken hyvä olo.

Mistä sinun kestävä hyvä olosi koostuu?

Intuitiivinen syöminen on minulle paljon laajempi käsite kuin vain hetken mieliteon seuraamista. Kokemuksesta tiedän, että minulla on hyvä, energinen olo, kun syön paljon värikästä ruokaa, kasviksia, kuitua. Myös kaloritiheitä ruokia, kuten pähkinöitä tai öljyjä.

Kokemuksesta tiedän myös sen, että aika usein mielitekoihin kannattaa vastata. Pizzanhimo tuskin edes jatkuu viikkoa, vaan lopulta keho alkaa ohjata muualle, syömään ehkä värikkäämmin ja ravinteikkaammin. Niin intuitio toimii.

 

6. Tunnista myös muut nälät.

Ei ole väärin ajatella, että ruoka on polttoainetta. Toisaalta jos ajattelee syömistä vain nälkään vastaamisena, voimana joka saa kehon liikkumaan ja toimimaan, menettää herkästi ruoan monet muut, vähintän yhtä tärkeät ulottuvuudet.

Kuvittele mielessäsi täydellinen ateria. Mitä syöt? Miltä se näyttää? Keiden kanssa olet ja missä? Minä kuvittelen kauniin, värikkään annoksen, läheisimmät ihmiset, mukavan sohvan ja aurinkoisen päivän lämpimässä. Luulen, että aika monen visiossa on jotain samanlaista.

Syöminen on nälkään vastaamista, mutta myös sosiaalista, visuaalista. Nautintoa ja eri aisteja. Se ei ole haihattelua, vaan tärkeä osa ihmisyyttä. Anna itsellesi lupa vastata välillä kaikkiin noihin tarpeisiin. Kokeile valmistaa kaunis annos, kutsu joku syömään.

Rauhoita aterialle aikaa.

Lopeta painoindeksin tuijottaminen ja ala elää

Oletko tyytyväinen painoosi? Jos et, niin milloin viimeksi olit? Mikä lukema olisi ihanteellinen?

Muutama vuosi sitten kysyin nuo kolme kysymystä täysin terveeltä, täysin normaalipainoiselta itseltäni ja vastasin rehellisesti:

En. En muista. En tiedä.

Jos sinäkin vastasit kieltävästi, oletko koskaan pysähtynyt miettimään, miksi? Mikä estää sinua olemasta painoosi tyytyväinen tässä ja nyt?

Oletko koskaan pohtinut, miksi tyytyminen on vaikeaa vaikka saavuttaisikin ihannepainonsa? Miksi vielä senkin jälkeen mieltä kaihertaa usein riittämättömyys: että voisin ehkä sittenkin vielä muokata jotain, nipistää sentin, kiinteytyä hiukan?

Jos tunnet noin, et ole ainoa. Suurin osa suomalaisista on tyytymättömiä painoonsa. Kuilu on isoin nuorilla naisilla, jotka haluavat painaa keskimäärin neljä kiloa vähemmän kuin painavat, riippumatta siitä, ovatko he normaali- vai ylipainoisia. Se voi kuulostaa pieneltä lukemalta, mutta oikeassa elämässä se tarkoittaa usein tarpeetonta tuskaa: herkuista kieltäytymistä, nälkävelkaa, kalorien laskemista, ilta- ja aamupunnitsemista, syyllisyyttä ja peilailua.

Oma tyytymättömyyden kierteeni alkoi noin yksitoistavuotiaana, kun päätin olla laiha. On myös yksi lukema, joka on osasyyllinen kaikkeen.

Kuulin noihin aikoihin painoindeksistä ensimmäisen kerran, ja se vaikutti hirvittävän kätevältä. Pystyin laskemaan kilon tarkkuudella rajan, jonka sisällä olisin riittävä. Kun sairastin syömishäiriötä, minulle oli tärkeää olla alipainoinen, sillä se lujitti sairausidentiteettiäni. Vielä vuosia sen jälkeenkin kun kehoni oli toipunut anoreksiasta, olin vakuuttunut siitä, että minulle ainoa oikea painoindeksi on 18, virallinen normaalin alaraja. Ei enempää eikä vähempää. Luulin, että ”normaali” on yhtä kuin terve, siis turvallinen.

Kävin vaa’alla päivittäin, joskus aamuin illoin. Lisäksi vahdin itseäni vaatteiden avulla. Tunnustelin, miltä nämä farkut tai tuo takki tuntuvat päällä nyt, painoin mieleen mistä kohtaa oli väljää ja mistä kiristi, ja jos nappi tai sauma alkoi kinnata, ahdistuin. Mitä olen tehnyt väärin? Onko itsekurini pettänyt? Tahdoin tietenkin pahan olon pois, ja siksi piti toimia heti: lisätä lenkkiin kierros, heittää suklaapatukat roskikseen. Päätös toi minulle turvaa ja hallinnan tunnetta, ja hetken aikaa pystyin taas olemaan ajattelematta painoindeksiäni. Mutta ahdistus palasi joka kerta vähän syvempänä.

En voi väittää, että olisin vieläkään ihan vapaa.

Kehoni on täynnä säilöttyjä tunnemuistoja, inhoa, häpeää ja syyllisyyttä, jotkin niistä ihan lapsuudesta asti. Jos vetoketju ei liu’u ylös asti kiinni tai sovitan farkkuja huonona päivänä, yhtäkkiä olen taas sekunnin ajan kymmenvuotias, jolle liian pieni housunvyötärö on paha painajainen. Pian aikuisen järki tulee huoneeseen, mutta joka kerta joudun käymään kaiken läpi uudelleen, ja valehtelisin jos väittäisin, että se on helppoa.

Kehokontrolli ei suinkaan syntynyt tyhjästä. Päinvastoin merkkejä oli kaikkialla ympärilläni, en vain silloin nähnyt enkä ymmärtänyt niitä. Kaikki ne yleisurheilukaverit, jotka haukkuivat vähänkin rotevampia läskeiksi. Kaikki ne sukulaiset, joille lihomisista ja laihtumisista juoruilu oli arkipäivää. Joka ikinen niistä tutuista ja puolitutuista, jotka viettivät jokaisen lomaa edeltävän viikon ja lomaviikonkin Atkinseilla ja pussikeittokuureilla.

Kaikki ne kehot, jotka olivat lapsen silmään aivan tavallisia, mutta jotka niin paljon tahtoivat olla  jotain muuta, kapeampia, tiiviimpiä, pienempiä. Ja minä imin kaiken itseeni ja aloin uskoa, ettei tavallinen riittäisi, en saisi koskaan pysähtyä ja tuntea kehoani hyväksi.

Ei heidänkään tuskansa syntynyt tyhjästä. Eivät tuttuni huomautelleet painosta ilkeyttään tai ryhtyneet dieeteille turhamaisuuttaan, vaan koska he olivat sisäistäneet niin tiukasti ajatuksen siitä, että niin kuuluu elää. Jokainen heistä vain toisinti itseään suurempaa, kehokontrollin ja dieettien kulttuuria (diet culture). Kulttuuria, jonka alla kaupitellaan pikadieettejä, painonpudotuskursseja, ruoskintaa ja riittämättömyyttä.

Ihmereseptiä, joka harvoin johtaa tyytyväisyyteen, sitäkin useammin laihdutuslimboon.

Painoindeksi voi olla tiettyyn rajaan asti ihan hyvä työkalu, mutta parhaimmillaankin se on karkea ja yleistävä. Rajat ovat kompromisseja eivätkä ne kerro mitään yksilöstä. Sen tähden painoindeksi ei koskaan saisi olla ainoa työkalu eikä varsinkaan yhtä kuin totuus. Vain lukema muiden joukossa.

Mutta jos painoindeksi määrää päiväsi mielialan ja sen, kuinka rakastatettavana itsesi näet, sillä on liikaa valtaa.

Kun vähitellen päästin irti painoni tarkkailusta, ahdistus alkoi hellittää. Huomasin, ettei minua katsottukaan eri tavalla kuin ennen. Aloin nähdä muutkin kehot ympärilläni sallivammin ja hyväksyä sen, ettei meitä ole tarkoitettu identtisiksi. Jokaisella on oma luonteva, biologinen normaalipainonsa, jossa kehon on hyvä olla ja pysyä. Vain harvoin se on yhtä kuin oma kuviteltu ihannepaino.

Yhden keho on parhaimmillaan painoindeksissä 17, toisen keho ei toimi vielä optimaalisesti edes normaalin alarajalla. Jos taas painoindeksisi sattuu olemaan 26 mutta olet terve ja elinvoimainen, miksi yrittää ahtautua lukemaan 23? Jos se tarkoittaa, että pitää taistella omaa kehoaan vastaan?

Jos saavutat tavoitepainosi aina vain kitukuureilla, tuo lukema ei todennäköisesti ole sinulle hyvä ja luonteva.

Miksi ajattelemme, että on saavutus mahtua lukioaikojen farkkuihin tai laihtua viisi kiloa? Eihän se tuo sisältöä elämään tai kerro sinusta mitään ihmisenä. Jos pudotus tarkoittaa parempaa terveyttä ja hyvää oloa, sitä saa toki juhlistaa, mutta käsi sydämelle: olisitko viisi kiloa painavampanakin pystynyt sanomaan itsellesi, että olet aivan yhtä hyvä ja rakastettava?

Moni pelkää, että sokeutuu omalle keholleen, jos ei vahdi linjojaan, aseta painorajaa tai muuten kontrolloi. Mutta eikö päinvastoin silloin sokeudu omalle keholleen, jos antaa yhden lukeman määrittää, miltä kehosi saa näyttää ja mitä painaa?

En enää tiedä painoindeksiäni, eikä minua kiinnostakaan. Ei lukemalla ole minulle enää mitään kerrottavaa, mutta kehollani on. Enää en palele, hiukseni ja kynteni kasvavat, jaksan liikkua ja palautuakin. Mikä vielä tärkeämpää: jaksan kuunnella ja tukea muitakin ihmisiä, kun en ole niin kiinni rasvaprosenteissa, treenitunneissa, kalorivajeissa ja lukemassa 18.

Kun seuraavan kerran olet aikeissa laihduttaa, aloittaa salikuurin tai suuria lupaavan ruokavalion, kysy ensin itseltäsi kolme kysymystä.

Miten voit oikeasti?

Milloin viimeksi voit hyvin?

Mikä auttaisi sinua voimaan paremmin?

 

 

Kuuntele, miten puhut itsellesi – oletko ystävä vai kiusaaja?

Pysähdy hetkeksi ja kuuntele, miten puhut itsellesi. 

Kun heräät aamulla ja katsot peiliin, kritisoitko itseäsi? Arvosteletko omia piirteitäsi, kasvojasi, vartaloasi, joitakin yksityiskohtiasi? Millä sanoilla sen teet? 

Entä kuinka usein käy niin, että silloin kun haluaisit aloittaa jotain uutta – koulun tai koulutuksen, harrastuksen, tai hakea uuteen työhön, kuinka usein jätät sen tekemättä, koska mielessäsi sanot itsellesi ettet osaa, ei sinusta kuitenkaan ole siihen?  Kuinka usein epäilet ennen uuden aloittamista, että olet huono ja muut ovat kuitenkin parempia? Ja jos epäonnistut, millä tavoin silloin puhut silloin itsellesi? 

Kaikki ne sanat, jotka mielessäsi itsellesi sanot, joilla arvostelet tai kritisoit – mieti nyt, jos rakas ystäväsi, perheenjäsenesi, joku oikein tärkeä ihminen seisoisi edessäsi, ja sanoisit nuo samat asiat hänelle. Pystyisitkö sanomaan ja miltä se tuntuisi?

Voisin kuvitella, että aivan hirveältä. Minusta ainakin, kun jossain vaiheessa havahduin siihen, miten itselleni puhun ja olin vuosien mittaan puhunut. 

Et osaa kirjoittaa, olet liian sitä ja tätä, ei sinusta ole aloittamaan jotain, koska et osaa, sinulla on rumat reidet, liian pyöreät kasvot, mitä ikinä. Tuntuu hirveältä edes kirjoittaa kaikkea sitä, mitä olen vuosien varrella havainnut omasta sisäisestä puheestani. Ja yhtä lailla kamalaa on se, miten monelle vastaava on tuttua, ja miten sitä saattaa tehdä tiedostamattaan. 

On ihan järjetöntä, miten ankaria me olemme itsellemme. Ei todellakaan tarvitsisi olla. 

Luulin päässeeni äärimmäisen ankarasta itsekritiikistä eroon, kunnes jossain vaiheessa aloin tajuta, ettei se ehkä olekaan täysin poissa. Kiinnitin asiaan huomiota, kun epämääräinen, huono ja vähän ahdistunut tunne saattoi alkaa puristaa sisälläni kesken päivän, eikä siihen tuntunut olevan oikein selkeää syytä. Aloin pohtia, mistä tuo tunne voisi johtua, ja aloin löytää yhteyksiä. Joskus yksittäisistä, pienistä tapahtumista päivän aikana, jotka laukaisivat järkyttävän itsekritiikin. Jonkun erikoisesti muotoillusta lauseesta, jonka olin tulkinnut negatiivisesti. Omasta peilikuvasta kelmeässä kauppakeskuksen vessan valossa. Pienistä jutuista, jotka aiheuttivat epävarmuuden tunnetta – joka taas herätti arvostelun sisälläni.

Jos itsestään ajattelee kamalia ajatuksia, tottakai on huono olo. Ja jos sitä jatkuu tiedostamattomana pitkään, vuosia, helposti uskoo tuota puhetta, ja jättää sen takia tekemättä asioita, jättää elämättä.

Olen kuullut ja lukenut erilaisista ohjeista, joiden avulla tapaa puhua itselleen voisi muuttaa positiivisemmaksi. Että kannattaisi kiinnittää vaikkapa vessan peiliin lappuja, joihin on kirjoittanut kauniita ajatuksia itsestään ja osaamisestaan. Yksi ohje oli, että kannattaa vältellä peiliä, jos siitä ei pysty katsomaan itseään haukkumatta, että kannattaisi yrittää kääntää huomio pois siitä, miltä näyttää. Erilaisissa neuvoissa on se hyvä puoli, että niitä yhdistämällä voi oikeasti päästä omassa prosessissaan eteenpäin. Kuitenkin ajattelen, että jonkun näistä toteuttaminen yksistään, varsinkin sen, että siksi ettei pidä itsestään välttelee itsensä katsomista, tuntuu siltä, että laitetaan laastari märkivän haavan päälle ja odotetaan, että se paranee. Jos ei tiedä miksi jotakin tekee, mistä johtuu ankaruus itseään kohtaan – miten voisi täysin ymmärtää olevansa hyvä ja riittävä?

Syiden selvittämisestä ei ole helppo aloittaa, en itsekään aloittanut sieltä.

Aloitin havainnoinnista. Mitä ajattelen ja millaisissa tilanteissa? Jos sanoittaisin ajatukseni, millaisia sanoja käytin? Kaikkea, mitä ajattelee, ei tarvitse uskoa. Istuin alas ajatusteni äärelle ja kirjoitin niistä. Pohdin, onko todella totta, että en osaa tai en pysty johonkin. Tai että ulkonäössäni on jotain pahasti vialla? Omien ajatusten havainnointi alkaa muuttua helpommaksi, mitä enemmän sitä tekee.

Jokaisella meistä on epävarmuuksia. Pelkoa ettei riitä, sisältä tai ulkoa. Mutta noiden epävarmuuksien ei tarvitse antaa määrittää sitä, millaista elämä on ja miten sitä elää. Ensimmäinen asia on huomata, miten itselleen puhuu. Ja vähitellen, vahvistaa sitä mikä tuntuu epävarmalta. 

Ja mikä oikeasti on minusta kaikkein tärkeintä – kaivaa niin syvältä, että ymmärtää syyt, mistä negatiivisissa ajatuksissa on kyse. Mitä on taustalla? Palaa omiin juuriisi, lapsuuteen, nuoruuteen. On yllättävää, miten paljon uskomuksia ja muiden ihmisten sanomisia kannetaan mukana aikuisuuteen.

Kun tietää miksi ja mistä sanat tulevat, on helpompi ymmärtää – ja kun ymmärtää, on helpompi lähteä muuttamaan jotakin, vaikka se olisi kuinka syvään juurtunutta. 

Ja alkaa sanoa itselleen niitä juuri sanoja, joita oikeasti tarvitsee kuulla. 

Saan itseni edelleen välillä kiinni kritiikistä ja arvostelusta. Väsyneenä useammin, tai tilanteissa, joissa koen etten ole vahvimmillani. Se on vain inhimillistä, mutta polku ulos käy paljon nopeammin, kun tuntee ja ymmärtää itseään paremmin.

Itselleen rumasti puhuminen on kuin kiusaamista. Älä kiusaa itseäsi. Sillä ei ole toista sinua. Ei toista, joka näyttää samalta, kuulostaa samalta. Ei toista ihmistä, jonka keho on samanlainen kuin sinun. Muista se, kun puhut itsellesi rumasti, kun kritisoit ulkonäköäsi ja tapaasi toimia, sitä mitä olet, ajattelet tai sanot. Ei ole toista ihmistä, joka voisi täysin samalla tavalla tuoda tähän maailmaan jotain hyvää. Muista se silloin, kun epäilet itseäsi, lyttäät haaveesi, koska luulet ettei sinulle ole tilaa muiden keskellä, tai ettet osaa yhtä hyvin. Muista, että sinä osaat ja jos et osaa, voit opetella.

Miten sinussa voisi olla mitään vikaa, kun olet niin ainutlaatuinen?

Sinun on tarkoitus olla paras ystävä itsellesi. Sinä olet ainoa ihminen, jonka kanssa elät koko elämäsi. Ethän siis puhu itsellesi sellaisia asioita, joita et pystyisi sanomaan ystävällesi tai rakkaillesi.

Ei ole olemassa hyviä, pahoja, kiellettyjä eikä sallittuja ruokia

Eilen tilasimme siskon syntymäpäivän kunniaksi sushia ja söimme jälkiruoaksi täytekakkua. Illalla tulin kotiin ja halusin tuoreita kasviksia, joten tein salaatin. Pian iski jäätelönhalu, joten hain vielä paketin lähikaupasta.

Vielä pari vuotta sitten ajatuskin tuollaisesta päivästä olisi kauhistuttanut. Jo kakun kohdalla olisin pohtinut, voinko syödä sitä, kun sushissa oli niin paljon valkoista riisiä. Tai pitäisikö ainakin ottaa pienempi pala, koska en ole käynyt pariin päivään lenkillä. Enkä olisi kuvitellutkaan syöväni vielä illalla jäätelöä.

Enää en ajattele, että jäätelö on yhtään sen huonompi valinta kuin salaattikaan.

Vuosikausia syömiseni oli yhtä sääntöä ja laskukaavaa, koska luulin, että terveellinen syöminen on yhtä kuin jatkuvaa kontrollia ja pelkkiä ”järkeviä” valintoja. Nyt kun syön vapaasti ja herkuttelenkin, ajattelen syöväni terveellisemmin kuin koskaan.

Meille tuputetaan jatkuvasti ohjeita, jotka muuttuvat muodin mukana. Vaalea vehnäleipä on pahasta. Sokeri on pahasta. Vältä maitotuotteita. Älä syö kymmenen jälkeen illalla. Syö puolet päivän kaloreista lounaaseen mennessä. Kookosöljy on hyvästä, ei vaan pahasta. Tiedon ja mielipiteiden kirjo on valtava, ja mitä enemmän nuo kaksi menevät sekaisin, sitä hämmentyneempiä olemme.

Sen huomaa keskusteluissa jatkuvasti. Syöminen stressaa, jopa pelottaa. Terveetkin luovat itselleen sääntöjä ja kaavoja. Ja koska jokainen kuitenkin joskus väsyneenä tai nälkäisenä poikkeaa kaavastaan, ahdistuu. Ajattelee, että repsahduksen jälkeen pitää palata ruotuun. 

Ruokaan on helppo kanavoida hallinnan tarvetta. Terveyslupauksia seuraamalla voi mielessään ajatella, että pitää sen niin terveenä kuin mahdollista. Herkästi ruoka alkaa saada vain isomman ja isomman roolin. Ja mitä enemmän energiaa ruoan ajatteluun hukkaa, sitä enemmän tunteita siihen alkaa kytkeä. Papupasta on hyvä; vaalea pasta paha. Vihreitä kasviksia saa syödä, kermajäätelöön päin ei saa edes katsoa.

Aikoinaan pidin ruokapäiväkirjaa ja alleviivasin paksulla tussilla kaikki ”kielletyt” ruoat. Maksamakkara. Täysmaito. Hiljalleen lista piteni. Mango (liikaa sokeria). Perunamuusi (liikaa tärkkelystä). En silti suinkaan tuntenut olevani tasapainossa, vaan pelkäsin kaiken aikaa lipsumista. Ei sillä ollut elämän, nautinnon saati terveellisyyden kanssa mitään tekemistä.

Paranin vasta kun oivalsin, ettei ruoan pitäisi koskaan olla kiellettyä, sallittua, hyvää tai pahaa. Ei ruoassa ole moraalilatausta ennen kuin joku väittää niin.

Ruoka on ruokaa ja syöminen syömistä. Ei sen kummempaa.

Jousto muuttuu repsahdukseksi vasta, kun syömiseen liittää syyllisyyttä: tunteita, jotka antavat sille liian ison ja aivan vääränlaisen roolin.

Ennen saatoin syödä salaa hunajaa tai maapähkinävoita suoraan purkista ja jälkikäteen oloni oli kamala, koska luulin tekeväni jotain hirvittävän kiellettyä. Kun nautinnolle antaa tilaa, sitä ei tarvitse kutsua lipsumiseksi eikä salailla. Siksi haen spontaanisti jäätelöä jos siltä tuntuu, ja elokuviin lähden joskus puoliksi sen takia, että tahdon popcorneja ja irtokarkkia.

Rakastan ruoanlaittoa, ulkona ja yhdessä syömistä, enkä ikinä enää kieltäydy ystävän leipomasta piiraasta siksi, että se ei mahdu päivän kalorikiintiöön. En enää tahdo kieltää itseltäni yhtä elämän suurista nautinnoista ja typistää syömistä tylsiksi laskukaavoiksi. Yksittäinen rento ateria, päivä tai edes viikko ei horjuta terveyttä, mutta yksikin ehdoton kielto voi jättää pysyvät arvet ja kaventaa elämää.

Yksityiskohtien tuijottaminen saa unohtamaan joustavuuden.

Ei kukaan voi sanoa toisen puolesta, onko hyvä vai paha herkutella päivittäin tai kannattaako syödä valkoista riisiä vai ruisleipää. Jos olet lähdössä pitkälle lenkille, riisi on parempi kuin kurkku. Jos opettelet irti tiukasta kontrollista, kakkupala on parempi vaihtoehto kuin parsakaali. Eikä terveellinen syöminen tarkoita edes sitä, että pitäisi valita aina järkeviä herkkuja, smoothie bowleja ja raakasuklaata, jos ei niistä aidosti nauti. Jos taustalla on ajatus, että ostaa itselleen hyvän omantunnon, on edelleen kiinni kontrollissa.

Toki on niitä, joille rajoitukset toimivat. Jos oma keho toimii parhaiten maidottomana tai viljattomana ja silti pystyy elämään rennosti, miksi ei jatkaisi niin? Mutta ennen kuin päätöksen tekee, on syytä tutkailla motiivejaan. Teenkö näin ympäristön paineesta vai omasta tahdostani? Voinko aidosti paremmin, kun jätän jotain pois lautaseltani? Voisinko syödä näin päivästä toiseen, ehkä jopa lopun elämääni? Ja jos aistii vähänkin kontrollia, ahdistusta, stressiä, on parempi ottaa aikalisä.

Joskus tuo ääni on taitava naamioimaan itsensä terveellisyydeksi. Olen hurahtanut maidottomaan, vehnättömään, gluteenittomaan ja sokerittomaan ruokavalioon vuoron perään, joskus yhtaikaa. Pitkään korvasin perunan ja pastan salaatilla, koska ajattelin, että nopeat hiilihydraatit ovat pahasta. Olen selitellyt valintojani energisyydellä, ihon kunnolla ja milloin milläkin, mutta joka kerta olen ennen pitkää huomannut, että minulle sopii parhaiten täysi joustavuus. Perfektionisti ja kontrollin tarve asuu minussa edelleen, ja jos annan sille pikkusormen, se ohjaa minua yhä kauemmas kehon kuuntelusta.

Mitä enemmän vapautta itselleni annan, sitä selkeämmin kuulen, mitä kehoni oikeasti haluaa.

Niinä aikoina kun nukun huonosti, ahdan arkeni liian täyteen tekemistä enkä ehdi rentoutua, elimistöni menee varmasti sekaisin. Mutta ei ratkaisu silloin ole luopua vehnäleivästä vaan kaivautua vaikeampien kysymysten ääreen: mitä minä aidosti tarvitsen?

Ajattelemme usein, että ylensyöminen ja kalorikituuttelu ovat toistensa vastakohtia, mutta niissä on yllättävän paljon samaa. Ne ovat kumpikin kehon viestien tukahduttamista.

Monia ajatus täydestä vapaudesta pelottaa, niin pelotti minuakin. Kehon viestit eivät herää yhtäkkiä eivätkä laskukaavat häviä päästä päivässä, jos on vuosia elänyt niiden mukaan. Mutta kun lähtee pienestä, pureskelee hitaasti, antaa itselleen luvan syödä välipalan jota tekee mieli, valmistaa säännöllisesti hyvää ruokaa, keho todennäköisesti alkaa lopulta kiittää ja kommunikoida, ohjata kohti tasapainoa ja omannäköistäruokavaliota.

Mitä jos kokeilisit vaikka päivän tai viikon: söisit kun on nälkä, lopettaisit kun olet kylläinen. Luopuisit jokaisesta kiellosta ja ajatuksesta, että jotkin ruoat ovat pahaksi. Antaisit itsellesi luvan syödä kaikkea.

Sääntöjen sijaan olisi lupaus, ja niitäkin vain yksi: lupaan kuunnella kehoani tai ainakin yrittää.

Päätin lakata salailemasta mielenterveyshistoriaani – ja olen siitä ikuisesti kiitollinen

Vuosia sitten sain mielenterveysdiagnoosin.

Itse asiassa olen saanut niitä elämäni aikana yhteensä kolme. Epätyypillinen laihuushäiriö, keskivaikea masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Halusin tai en, tuo kolmikko seuraa minua koko elämäni. Voi olla, että ICD-koodien takia minulta evätään jonain päivänä vakuutus tai työpaikka. Kuten niin moni muukin, salasin taustani pitkään kaikilta paitsi muutamalta läheiseltäni.

Helsingin Sanomat haastatteli vastikään naista, joka kertoo katuvansa sitä, että hankki koskaan masennusdiagnoosin. Itse ajattelen päinvastoin.

Sillä piilottelusta ei seurannut minulle koskaan mitään hyvää.

Mielenterveyden häiriöistä – etenkin masennuksesta – puhutaan näennäisesti paljon. Paljon yleisellä tasolla, ei juurikaan henkilökohtaisella. Masennus tunnustetaan kansansairaudeksi ja toistuvasti viitataan lukuihin: joka viides suomalainen syö masennuslääkkeitä, yli puolella sairaus uusii, ja niin edelleen.

Silti tuntuu kuin kukaan suomalainen ei oikeasti sairastaisi masennusta. Sairastuneista puhutaan kuin epämääräisestä massasta. Vain hyvin harva avaa julkisesti omaa henkilökohtaista tarinaansa.

Lopputulos on vieraantuminen: onneksi tuo ei kosketa minua. Se on tuhoisaa ajattelua, sillä mieli voi oireilla ihan jokaisella meistä.

Oma polkuni oli varsin tavallinen. Sairastuin ja toivuin opiskeluaikana aikuisuuden kynnyksellä, itsenäistymisen ja identiteettikriisin keskellä. Lopulta aika harva selviää vain yhdellä diagnoosilla. Mielen sairauksien rajat ovat usein epäselvät, oireet limittyvät ja diagnoosit ovat väistämättä hiukan keinotekoisia.

Tärkeä syy siihen, miksi oireiluni pitkittyi ja sairastuin syömishäiriön jälkeen uudestaan, oli nimenomaan piilottelu. Häpesin oireitani, vielä enemmän diagnoosejani. Ajattelin, että olen heikko kun en pysty paranemaan siinä aikataulussa kun tahdon. Vielä ensimmäisessä työpaikassani kannoin valtavaa häpeän taakkaa ja suljin visusti suuni. Keskityin tiukasti hymyilemään, sosialisoimaan ja olemaan tehokas. ”Normaali”, en mielenterveyskuntoutuja.

Syvällä sisimmässäni tiesin, että teen itselleni hallaa. Salailu tuntui väärältä ja kuluttavalta. Terapiakäynnit ja lääkereseptit olivat minulle arkipäivää, joten miksi ne saivat minut tuntemaan itseni kummajaiseksi? Tiesin, että minun pitäisi keskittää kaikki energiani paranemiseen, mutta se oli miltei mahdotonta, kun samalla jouduin taistelemaan häpeää, syyllisyyttä ja paljastumisen pelkoa vastaan.

Asenteeni oli muututtava. Niinpä päätin avautua julkisesti. 13. joulukuuta vuonna 2015 kirjoitin silloiseen blogiini:

Kaikkea piti hallita täydellisyyteen asti: ulkonäköä, arvosanoja, muiden mielipiteitä. Unohdin jatkuvasti omat tarpeeni, jotta antaisin muille mairittelevan kuvan. Ei ihme, että sairastuin lopulta 17-vuotiaana anoreksiaan. Päällimmäisenä tunteena mieleeni on jäänyt häpeä. Se oli sietämätön tunne, joten päätin suorittaa itseni terveeksi.

Juuri siihen piilottelu kannustaa: suoriutumaan terveeksi. Se on ristiriitaista ja tuhoisaa, sillä juuri suorittaminen ja sen isosisko perfektionismi altistaa uupumukselle, ahdistukselle ja masennukselle.

Sain blogitekstiini valtavasti koskettavia viestejä, jotka kannustivat jatkamaan. Ja minä jatkoin. Aloin blogata mielenterveydestä omilla kasvoillani. Lähdin mukaan vetämään syömishäiriöön sairastuneiden vertaistukiryhmiä. Joka ikinen kerta, kun tapasin toisen sairastuneen tai julkaisin blogitekstin, sain lisää voimaa ja etäännyin tuhoisista, sairaista ajatusmalleista.

Päivä päivältä häpesin vähemmän.

Nyt voin rehellisesti sanoa, etten enää häpeä ollenkaan. En voi tietenkään tietää, sairastunko vielä jonain päivänä uudelleen, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni ajatus ei enää kauhistuta. Selviytymisen sijaan tunnen eläväni. Toki minulla on toisinaan vaikeita päiviä, mutta nyt minulla on myös voimavaroja, joiden avulla pääsen taas jaloilleni.

Olen oppinut arvostamaan jopa diagnoosejani, sillä niillä oli tärkeä tehtävä: kun olin pohjattoman väsynyt ja yksin ja mielessäni risteili vain epätietoisuus, tautiluokitus kertoi minulle, etten ole yksin. Oli lohdullista, että möykylläni oli nimi ja sille voi tehdä jotain. Sain tietää, että sadattuhannet käyvät tälläkin hetkellä läpi ihan samoja ajatuksia. Diagnoosi sai minut uskomaan, että olen oikeasti sairas. Sain työkaluja toipumiseen, kuten vertaistuen ja lukuisat tutkimukset, joita masennuksen hoidosta on tehty.

Kaiken tuon rinnalla tuntuu mitättömän pieneltä pahalta, että kuvitteellinen tulevaisuuden työnantaja kaivaisi esiin diagnoosini (tai vaikkapa tämän tekstin) ja päätyisi sen tähden palkkaamaan jonkun toisen.

Kenenkään ei ikinä pitäisi joutua katumaan, että on hankkinut diagnoosin. Diagnoosihan kertoo vain siitä, että on hoitanut itseään ja tahtoo parantua. Paljon tuhoisampaa on lakaista oireensa maton alle ja sinnitellä. Silloin ongelma vain pahenee ja puhkeaa myöhemmin moninkertaisena.

Avoimuus on vähentänyt myös tarvetta miellyttää jokaista ympärilläni. Jos joku kieltäytyisi palkkaamasta minua ja vetoaisi kymmenen vuotta vanhaan syömishäiriödiagnoosiin, ei ensimmäisen reaktion pitäisi olla häpeä ja uhriutuminen vaan pikemminkin suuttumus: minun ei tarvitse kestää tällaista. Sillä sairastuminen ei ole koskaan oma valinta eikä varsinkaan heikkoutta.

En usko, että voi parantua täysin ennen kuin kohtaa myös raskaimmat taakkansa.

Avoimuus on parhaita asioita, joita voi oman mielensä hyvinvoinnin eteen tehdä. Kun kasvaa riittävän vahvaksi, ulkopuolelta tulevat tuomiot ja määritelmät eivät enää pelota. Vähitellen alkaa arvostaa omaa hyvinvointiaan niin paljon, että on valmis kärsimään jopa seurauksia sen tähden.

Sitä paitsi tahdon, että minua arvostetaan ystävänä, puolisona, tyttärenä, sisarena ja työntekijänä kaikkine rosoineni, ei tekohymyilevänä,  tehokkaana ja täydellisenä. Enhän ole sellainen oikeasti, ei kukaan ole. En enää koskaan tahdo piilotella enkä esittää jotain muuta kuin olen. Taustani on osa minua.

Mielenterveyshäiriöitä seuraava stigma ja syrjiminen ei ikinä hellitä, jos puhumme aina vain etäältä, hyssytellen ja pelotellen. Sairauden ja terveyden raja on häilyvä ja jokainen meistä voi joskus ylittää sen. Kuoreen käpertyminen on pahinta myrkkyä, mitä voi muille ja itselleen tehdä.

Tarvitsemme kipeästi toisiamme, avoimuutta ja aitoutta. Sillä lopulta me kaikki olemme hauraita.

5 merkkiä, että elämäsi kaipaa kipeästi lisää tyhjää tilaa

Kenkä uppoaa pehmeään sammalmättääseen, kohta rinne muuttuu karuksi ja jyrkäksi kallioksi. Huipulla viima on kirpeä. Vedän hupun tiukasti korvien suojaksi. Edessä aukeaa Norjanmeri, vastaranta silmänkantamattomissa. Sumu peittää vuorenhuiput ja häivyttää kaikelta rajat. Kuin seisoisi maailman laidalla.

Täysin odottamatta minut valtaa selittämätön tunne, joka on samalla turvallisuutta ja ääretöntä haikeutta. Unohdan, mitä kello on tai mikä viikonpäivä on, kauanko olen seissyt tässä, onko aamu vai ilta.

Ajattelen kolmea sanaa: Nyt on hyvä.

En tarvitse muuta, vain tämän näkymän ja korviin käyvän tuulen. Haikeus kai johtuu siitä, etten muista, milloin viimeksi olisin tuntenut samoin, kokenut yhtä täydellisen läsnäolon hetken ja mielen tyhjenemisen.

Kun palaan Pohjois-Norjasta Helsinkiin, kotiin ja töihin, yritän palauttaa tunteesta edes pienen siivun. Miten mahdottomalta se tuntuu. Mieli hukkuu niin nopeasti rutiinien alle. Kuinka vaikeaa on irtautua ja päästää mieli tyhjäkäynnille, edes hetkeksi.

Vuorenhuipulla koin pitkästä aikaa, miltä täydellinen joutilaisuus tuntuu.

Miten elvyttävää tyhjyys on.

Samalla aloin miettiä arkeani ja sitä, miten erilaista elämäni oli silloin, kun en sallinut itselleni yhtäkään hengähdystaukoa. Vaikka pysähtyminen on minulle edelleen haaste, nykyään tunnistan ajoissa merkit siitä, että olen ajanut arkeni liian ahtaalle.

Nuo merkit paljastavat, että elämä kaipaa kipeästi lisää tyhjää tilaa. Ennen kuin uupuu ja tulee äkkipysähdys, kuten minulle kävi.

1. Hyvä flow muuttuu huonoksi

Usein puhutaan hyvästä flow’sta, jossa ajantaju katoaa. Se on toisinaan helppo sotkea ajan valumiseen, jossa päivä vaihtuu toiseen huomaamatta, kuin katselisi elämäänsä sivusta. Aika usein tuo tunne vihjaa siitä, että arkea ohjaa iloton suorittaminen.

Myös hyvässä flow’ssa aika kuluu nopeasti, mutta se tuntuu rikkaalta. Päivän päättyessä on onnellinen ja ravittu olo, ei ahdistunut nälkä: Miksi aika valui taas hukkaan? Miksi en saanut tänäänkään enempää aikaiseksi?

Joskus hyvä flow löytyy kysymällä, milloin viimeksi on kadottanut todella ajantajun. Milloin on ajatellut, ettei ajankululla ole lainkaan merkitystä, sillä jokainen sekunti tuntuu rikkaalta. Minulle noita hetkiä tuovat hersyvät keskustelut ystävien kanssa, kauniit luonnonmaisemat, pianonsoitto tai laulaminen, parhaimmillaan myös kirjoittaminen.

Kun olen opetellut tunnistamaan hyvän ja huonon flow’n eron, olen oppinut erottamaan, milloin suoritan ja milloin todella elän. Se ei tarkoita, että flow’ta tarvitsisi metsästää joka hetki. Flow on parhaimmillaankin harvinaista. Kunhan arjessa olisi edes silloin tällöin hetkiä, jotka ravitsevat sisäisesti. Tekemistä, jota ei tehdä siksi, että pitäisi, vaan siksi, että voi.

2. Ajattelet, että joutilaisuus on yhtä kuin tylsyys

Lapsena kauhistuin mökkiviikonloppuja maalla. Miten ajan saisi kulumaan nopeammin! Vain ajatus lauantain lastenohjelmista lohdutti. Muistelen tuota nyt naureskellen, vaikka minusta on aikuisena tullut melkein samanlainen: heti tyhjän hetken tullen puhelin kourassa.

Testi on paljastava: miten toimit tyhjän hetken tullen, vaikkapa bussipysäkillä tai kauppakävelyllä? Päästätkö ajatuksensa liikkumaan vapaana, keskitytkö tarkkailemaan ympäristöä vai keksitkö välittömästi sijaistekemistä? Kauhistuttaako ajatuskin toimettomuudesta, koska se kääntyy heti omassa mielessä tylsyydeksi?

Ei tyhjä hetki ole itsessään tylsää, ennen kuin arvotamme sen tylsyydeksi. Tyhjyys on neutraalia, ja juuri siinä on sen voima.

Tyhjyys on peili, jossa itseään voi tarkastella puhtaimmillaan.

Jos arvottaa toimettomuuden tylsäksi jo valmiiksi, vie samalla mahdollisuuden joutilaisuudelta eikä anna sen ruokkia luovuutta. Silloin sulkee silmänsä odottamattomilta havainnoilta ja kytköksiltä, jotka voivat syntyä vain tyhjässä tilassa.

3. Ajatuskin pysähtymisestä pelottaa

Ehkä pakenet seisahtumista, koska et tiedä, mitä kohtaisit tyhjyydessä. Ehkä väistelet jatkuvalla touhuamisella ahdistavia ajatuksia, kenties myös niitä puolia itsessäsi, joista et niin pidä. Ehkä pelkäät, ettet tunnistaisi itseäsi lainkaan. Samasta syystä moni kammoksuu ajatusta yksin matkustamisesta. Miten sitä viihtyisi omassa seurassaan?

Minä pelkäsin pysähtymistä puolet elämästäni.

Siksi hukutin ja lopulta hukkasin itseni jatkuvaan kiireeseen. Totuin olotilaani ja väitin itselleni, että en ole riittävä ilman jatkuvia suorituksia. Että elämän kuuluu olla juuri tällaista. Todellisuudessa minä pakenin, ja pakeneminen on kuluttavaa.

Vieläkin välillä ajan itseni samaan pyörään. Sitten pysäytän itseni vahingossa tai tietoisesti meditoimaan, joogamatolle tai vain hengittelemään ja hätkähdän, kun pintaan nousee heti tunneryöppy: surua, ahdistusta, stressiä. Mutta nyt tiedän, ettei tunnekirjoa tarvitse pelätä, vaan se on rikkaus. Siitä tietää, että on kohdannut tunteensa tyhjässä tilassa. On antanut niiden tulla ja mennä, tuomitsematta.

4. Kehosi tuntuu toisinaan vieraalta

Muistan elävästi yhden salitreenin vuosien takaa. Kesken harjoituksen havahduin yhtäkkiä outoon tunteeseen: kuin joku muu olisi liikuttanut painoa ylös alas ja olisin katsellut itseäni ulkopuolelta.

Silloin pelästyinkin hiukan, mutta nyt ymmärrän, mistä tunne juontui. Olin jo pitkään suorittanut tarkkaa treeniohjelmaa ajattelematta lainkaan, nautinko siitä. Huhkin lähinnä ulkonäkö edellä, ehkä siksikin, että fitness oli muotia.

Ja lopulta tuo yksittäinen vierauden hetki heijasteli koko arkeani. En kertaakaan pysähtynyt kysymään, nautinko tästä todella, tekisinkö mieluummin jotain muuta. En varmaankaan olisi edes osannut vastata.

Jos elämänsä suorittaa liian täyteen, pahimmillaan enää ole lainkaan läsnä omassa kehossaan. Se alkaa tuntua vieraalta, ehkä jopa jonkun toisen keholta. Se on alkusoitto uupumukselle, sillä vierasta ei osaa pysähtyä kuuntelemaan, arvostamaan ja hoitamaan ennen kuin on pakko.

Silloin tehokkain työkalu on huomaaminen ja sen jälkeen kyseenalaistaminen:

Ketä varten suoritan? Mitä saavutan sillä, että teen asioita joista en oikeastaan nauti?

5. Metsästät läsnäoloa huippukokemuksista

Elämässäni oli pitkä kausi, kun mikään ei tuntunut miltään, sillä jatkuva stressi söi värit. En silloin tiennyt, että ratkaisu olisi ollut höllentäminen. Halusin kipeästi taas tuntea aitoa iloa ja läsnäoloa ja ajattelin, että ratkaisu on metsästää sitä vain korkeammalta ja kauempaa. Uusista harrastuksista, ruoista, matkakohteista…

Mutta ei tyhjyys muutu ravitsevaksi, ennen kuin näkee ensin rikkaat hetket lähellään. Tavallinen koti-ilta tai työ voi muuttua rikkaaksi ilman että elämä ulkoisesti muuttuisi lainkaan. Kun vain väljentää aikataulua ja antaa itselleen luvan olla. Ajattelee, että juuri nyt olen siellä missä minun pitääkin.

Jos aina kaipaa toisaalle – viikonloppuun, lomalle, pois omasta arjestaan ja mielestään – ei koskaan voi kokea aitoa, syvää läsnäoloa.

Kun kiipesin vuorenhuipulle Norjassa, luulin, että hetken taika oli vieraan maiseman eksotiikassa, sumussa, aavassa ja hiljaisuudessa. Oikeastaan taika oli siinä, miten katsoin tuota maisemaa ja mitä mielessäni tapahtui. Taika oli siinä, että uskalsin ottaa tyhjyyden vastaan. Uskalsin ottaa itseni vastaan.

Enkä kohdannutkaan mitään pelottavaa, vaan ystävän.