Mitä jos puhuisimme kauneudesta vähemmän?

Viime kesänä koin yllättäen voimakkaan vapauden tunteen.

Takana oli useampi päivä vaellusreissulla pohjoisessa. En ollut päässyt pesemään hiuksiani kunnolla päiviin, kuljin meikittä ja vaatteet kurassa. Ihoni ei voinut mitenkään kummoisesti. Muistan, kuinka lähtiessäni olin hermoillut, etten voi näyttäytyä tällaisena kenellekään. Kotioloissa nimittäin käyn harvoin meikittä edes kaupassa tai salilla.

Samassa kukkulalle kavutessani tajusin, että minulla oli kehossani parempi olo kuin aikoihin. Ei siksi, että olisin tuntenut itseäni erityisen kauniiksi, vaan siksi, että en yksinkertaisesti kiinnittänyt koko asiaan huomiota. Olin vain niin kiitollinen siitä, että sain kokea puhtaan merituulen ja yöttömän yön hiljaisuuden ja kehoni teki sen mahdolliseksi. Melkein purskahdin nauruun. Niin vapauttavalta tuntui, kun sade piiskoi kasvoja eikä tarvinnut kuluttaa energiaa siihen, että jokainen hiussuortuva on paikoillaan.

Silloin aloin miettiä, miten suuren osan elämästäni olenkaan tuhlannut yhteen ainoaan sanaan. Tuo sana on kaunis.

Jo lapsena opin ajattelemaan, että naisen pitää olla kaunis. Kaunis saa arvostusta, ystäviä ja työpaikkoja. Koska en tuntenut sopivani muottiin, koin, etten ole riittävä naisena. Teini-iässä tyytymättömyys syveni pakkomielteeksi, ruumiinkuvan häiriöksi, ja sen jäljet seurasivat pitkälle aikuisuuteen. En halunnut katsoa itseäni peilistä, esiintyä kuvissa tai näyttäytyä juhlissa.

Kun kehopositiivisuus tuli pintaan, sävy muuttui. Nyt sanottiinkin, että jokainen on kaunis. Tai: jokaisella on oikeus tuntea itsensä kauniiksi. Silti tunsin yhä vain tyytymättömyyttä, sillä kauneusmantrat loivat uudenlaista painetta. Entä jos ei kaikesta huolimatta pysty näkemään itseään kauniina? Alun perinhän kehopositiivisuus ei edes ottanut kantaa kauneuteen. Liikkeen tarkoitus on yksinkertaisesti se, että jokaisella keholla on lupa näkyä tasavertaisena, yhtä arvokkaana. Ulkonäöstä riippumatta.

En sen koommin pidä sanonnasta ”jokainen nainen on kaunis”. Ensinnäkin lause sulkee miehet ja muut ulkopuolelle ja sitoo kauneuden nimenomaan naisellisuuteen. Samalla se tulee vahvistaneeksi ajatusta, että juuri naiselle kauneus on merkittävää. Ketä tuo ajatus lopulta voimauttaa?

Ajattelen vilpittömästi, että kaikki kehot ovat kauniita, ainutlaatuisia, eläviä ja muuttuvia. Pidän myös omaa kehoani ainutkertaisena ja vahvana. En siltikään halua paketoida tuota arvostusta sanaan kaunis, sillä kauneus on minun korvaani jotain ihan liian pinnallista. Kauneus ei riitä kattamaan sitä syvää kunnioitusta, mitä tunnen kehoani kohtaan. En halua sitoa sitä kehoni kokoon tai muotoon.

Toki moni käyttää kaunis-sanaa paljon laajemmassa merkityksessä. Sellainen kauneus on elinvoimaa, ainutlaatuisuutta ja muuttuvuutta, sisäistä ja ulkoista hehkua, joka ei sulje ketään ulkopuolelleen. Mutta ongelma on, että merkitykset menevät niin usein ristiin.

Käytämme yhtä sanaa, mutta puhumme kuitenkin aivan eri asioista.

Kun kuuntelen muiden keskusteluja, en voi olla huomaamatta, kuinka monen puheissa kauneus on edelleen yhtä kuin länsimaiset kauneusihanteet. Jos kuulee jatkuvasti tällaista kauneuspuhetta ympärillään eikä itse satu istumaan ihanteisiin, niin onko kovinkaan helppoa tuntea itsensä kauniiksi, riittäväksi? Ainakaan minulle se ei ole ollut.

Toinen ongelma on, että usein kaunis-sanaan liittyy ajatus toisen katseesta. Kauneus on jotain sellaista, mitä muut havaitsevat sinussa, ei oma kokemuksesi. Muilla on siis valta määritellä, oletko riittävä vai et. Omakin itsetuntoni oli pitkään kehujen varassa. Kun joku sanoi kohteliaisuuden, kuljin hetken aikaa suupielet korvissa. Mutta tyytymättömyys oli aina nurkan takana, yhden poikkipuolisen sanan päässä.

Jos kauneus ei ole sisäinen tunne, se on haurasta.

Kun toivuin syömishäiriöstä ja painoni nousi normaaliksi, sain kuulla monelta, että näytän nyt viehättävämmältä. Sanojat varmasti tarkoittivat hyvää, mutta samalla tunsin ikävän piston: nytkö vasta olen riittävä, kun kehoni on lähempänä ihanteita?

Kehon muutosten kehuminen on usein ongelmallista, koska siihen on sisäänkirjoitettu ajatus, että aiempi versio oli jollain tavalla huonompi. Sana kaunis sisältää väistämättä vastinparin ruma.

Sana kaunis on ongelmallinen aina, kun se sulkee osan ihmisistä pois, ja aika usein se sulkee.

Kaiken sen jälkeen, mitä kehoni on käynyt läpi, minua ei juurikaan kiinnosta, onko se muiden silmissä viehättävä, sopusuhtainen tai ihanteiden mukainen. Olen vain pohjattoman kiitollinen siitä, että kehoni on kestänyt, jaksanut ja vahvistunut. Olen onnellinen siitä, että se edelleen kantaa minua päivästä toiseen ja antaa kehykset kaikelle, mikä elämässäni on tärkeää: parisuhteelle, perheelle, ystäville, luonnolle, luovuudelle.

Siksi olen alkanut käyttää kaunis-sanaa vähemmän ja vähemmän ja haastanut keksimään itsestäni ja läheisistäni muita kehuja. Se ei tarkoita, että kieltäisin heidän kauneuttaan – tahdon vain nostaa esille muita, paljon tärkeämpiä, syvällisempiä ja kiinnostavampia ominaisuuksia.

Eikä se tarkoita, ettei voisi nauttia kauniista vaatteista, laittautumisesta tai kohteliaisuuksista. Mutta kun ulkonäkö ei ole enää elämän keskipiste, siihen ei enää sido arvoaan. Se ei ahdista, lamaannuta ja estä toteuttamasta omia unelmia.

Jos totta puhutaan, välillä tahtoisin heittää koko kaunis-sanan roskiin samalla tavalla kuin aikanaan heitin vaa’an. Miksi sitoisin arvoani kiloihin tai sen kummemmin muihinkaan ulkoisiin määreisiin tai adjektiiveihin?

Uskomukset ovat sitkeässä, mutta ne murtuvat, kun niitä haastaa sitkeästi ja lempeästi. En ole edelleenkään täysin vapaa paineista, mutta viime aikoina olen alkanut hiljalleen löytää viimekesäisen tunteen uudelleen. Tuohon vapauteen ei kuulu se, että minun olisi pakko tuntea itseäni kauniiksi. Se ei yksinkertaisesti ole tärkeää.

Kuvittele, miten paljon energiaa ja aikaa vapautuisi muulle, jos ei tarvitsisi tuntea paineita siitä, että kasvot eivät näytä pyöreiltä tai väsyneiltä, vyötäröllä ei ole liikaa kiloja tai korostavatko vaatteet oikeita paikkoja. Miten paljon välittömämmin olisit läsnä läheisellesi.

Miten paljon merkityksellisempiä keskusteluja kävisimme, jos puhuisimme kauneudesta vähemmän.

 

Vapaus lähtee sisältä, ei ulkoisista asioista – ihminen on vapaa silloin, kun uskaltaa olla rauhassa itsensä ja kaiken kokemansa kanssa

Olen aina ollut vapaudenkaipuinen. Vapaa sielu. Uskon, että monet ihmiset ovat, ehkä jollain tapaa jokainen meistä. Kaikki haluavat tuntea olevansa vapaita omassa elämässään. Vapaita tekemään päätöksiä ja muutoksia, ja vaikuttamaan siihen miltä oma elämä näyttää.

Olen elänyt niin, etten ole antanut itseni jäädä jumiin. Olen muuttanut, vaihtanut kaupunkia, työpaikkoja. Olen hypännyt sellaisiin tilanteisiin ja paikkoihin, joista minulla ei ole etukäteen ollut mitään varmuutta.

Rakastan matkustaa ja kokea uutta. Rakastan luontoa, joka muistuttaa minua siitä, että vapautta on kaikkialla – mikään ei pysähdy eikä jää jumiin, vaan virtaa.

Kuitenkin viimeisen vuoden aikana olen oppinut vapaudesta jotain aivan uutta.

Ihminen voi olla ulkoisesti vapaa tekemään aivan mitä tahansa, mutta jos hän on menneisyytensä, tarinoidensa, uskomustensa tai tunteidensa vankina, ei ulkoinen vapauden kokemus ole koskaan tarpeeksi.

Viime vuosi oli minulle suuri kasvun vuosi. Olen tutustunut siihen, kuka olen kaikkien suojakuorien ja tarinoideni alla. Olen purkanut mielestäni ja kehostani vanhaa kuormaa – ja hitto, sitä on ollut paljon. Olen kyseenalaistanut, tutkinut ja tuijottanut mörköjäni silmiin sen sijaan, että olisin paennut niitä.

Kaiken sen myötä, mitä olen uskaltanut katsoa ja tuntea, olen alkanut kokea vapautta, joka on paljon syvempää kuin mikään ulkoinen kokemus voisi koskaan antaa. 

Olen oivaltanut, että ihminen on todella vapaa vasta silloin, kun ei enää koe tarvetta paeta mitään, vaan voi olla rauhassa kaiken sen kanssa, kuka on ja mitä on elämässään kokenut. Se ei tarkoita sitä, että pitäisi olla täydellisen valmis, ei kukaan meistä tule valmiiksi. Se tarkoittaa sitä, että lakkaa pakenemasta ja uskaltaa pysähtyä ja kohdata itsensä. Sitä, ettei enää elä tarinoidensa vankina, vaan antaa niiden vain olla osa samaa virtaa, mitä koko elämä on.

Ulkoisessa vapauden tavoittelussa ei ole mitään väärää. Minäkin rakastan edelleen vapautta olla, tehdä ja mennä minne haluan. Olen nauttinut kiitollisena, täysin siemauksin kesästä, joka on tarjonnut uusia paikkoja, uusia kokemuksia ja kaipaamaani aikatauluttomuutta.

Silti sisältä kumpuava vapaus tuo elämään aivan uudenlaista rauhaa.

Kun tuntee olevansa sisältä yhtä vapaa kuin ulkoa, ei enää tarvitse säntäillä, etsiä jatkuvaa muutosta. Voi vain olla. Rauhassa itsensä kanssa.

Ja tällainen vapaus on minulle todellista vapautta.

Muista yksi asia, ennen kuin sanot ”Minä ymmärrän”

Mietin toisinaan, miten paljon helpompaa elämä olisi, jos malttaisi kohdata jokaisen ihmisen ilman olettamuksia.

Tai edes hetken malttaisi olla peilaamatta itseään toisen pintaan.

Usein toivon, että Minä ymmärrän sinua olisi sanakolmikko, jota käyttäisi kuin rakkaudetunnustusta, eli vain silloin, kun tarkoittaa sitä sydämestään.

Uskon, että me kaikki olemme pohjimmiltamme samaa, mutta toistemme kokemusmaailmaa emme voi saada siltikään. Voimme hyväksyä ja olla vierellä, mutta emme täysin elää toisen kipua, iloa, onnea, surua.

Puhdas myötätunto on minulle molempia: sen tunnustamista, mikä meissä on yhteistä, mutta samalla erillisyyden kunnioittamista.

Mieti, mistä sinut on rakennettu. Muistoista, sanoista ja tunteista, tuhansista ja taas tuhansista hetkistä, päivistä ja vuosista, kuopista, huipuista ja tasaisesta. Sinä olet niin syvä, ettei sille ole sanoja. Miten kukaan voisi omistaa kokemuksiasi?

Saatat elää ja hengittää oivalluksiasi ja olla vilpittömän innoissasi siitä, miten liikunta paransi alakulosi, tai kuinka pääsit säryistä eroon ilman lääkettä selvittämällä kivun juurisyyt. Tai siitä, kuinka hehkut, kun luovuit sokerista. Eikä siinä ole mitään pahaa, päinvastoin. Inspiroi ja kannusta intohimolla, sillä esikuvia tarvitsemme enemmän.

Mutta muista, että nuo eivät välttämättä ole totuuksia toiselle. Tai ehkä olisivatkin, mutta hän ei ole vielä valmis ottamaan niitä vastaan. Sillä hänet on tehty eri hetkistä ja tunteista, kivuista ja suruista.

Toiselle lääke voi olla ainoa keino, jonka avulla hän jaksaa ulos ovesta. Toisella on täysi työ syödä aamupalalla edes jotain. Se ei tee hänestä heikompaa tai huonompaa – hän on vain eri etapilla.

Malta siis aina pysähtyä hetkeksi ja kysyä: tiedänkö minä riittävästi hänen matkastaan?

Muista, että hänet on muovattu eri kuopista ja huipuista kuin sinut. Ehkä hän ei ole vielä lähelläkään omaa huippuaan vaan taistelee, että pääsisi edes tasaiselle.

Kun toinen käy läpi kipua, usein ei tarvitse edes sanoa, että minä ymmärrän. Usein riittää kaksi sanaa: olen tässä. Sillä arvokkainta, mitä sinulla on antaa, on se, että olet auki aitona itsenäsi.

Kun läheiseesi sattuu, ota häntä kädestä. Jos hän kulkee verkkaisemmin, älä kiihdytä, vaan tasaa askeleesi hänen tahtiinsa. Sillä on yksi asia, joka on meille kaikille takuulla yhteistä: meistä kukaan ei ole vielä perillä.

Lakkaa kutistamasta kehoasi sanoihin

 

Pitää mahtua rekin pienempään mekkoon,

kävellä korkokengillä, jotka pistelevät jalkapöytiä,

nipistää vyötärö näkyviin mutta peittää vatsansa.

 

Lihakset ovat naisella rumat,

älä ota tatuointia, kadut sitä viisikymppisenä,

varo, se lihottaa  – pidä huolta linjoistasi!

 

Pitää kypsyä mieleltään, mutta säilyttää kehonsa veistoksena,

viedä vähemmän ja vähemmän tilaa,

ettei vain suinkaan olisi vaivaksi.

 

Pitää olla Pieni, Hauras, Kurvikas, Hoikka, Nuori, Naisellinen

niin ettei lopulta enää tiedä, mikä on minua ja mikä muita.

 

Lakkaa kutistamasta kehoasi sanoihin,

sillä mitä ne lopulta ovat, paitsi seisahtuneita hetkiä,

osatotuuksia, jos ovat totuuksia ollenkaan.

 

Peitä ihosi kuvilla, nosta rautaa hiki otsalla,

juokse korkeimman kukkulan huipulle

tai makaa tähtiasennossa housunnappi auki, silittele ryppysi pehmeäksi

ja hengitä suoraan sydämeesi.

 

Katso kuinka valo ja varjot väreilevät kasvoillasi,

jotka ovat eilen ja huomenna toista kuin nyt.

Anna kehosi olla virtaavia värejä,

kokonainen tarina ja vielä enemmän.

 

Ole väkevää voimaa ja palavaa vimmaa,

peilityyntä hiljaisuutta ja pulppuavaa riemua.

 

Ei tarvitse valita yhtä

sillä kehossasi on kaikki,

elämä itse.

 

Saako toisen lihomista tai laihtumista kommentoida?

”Jos mun läheiseni paino nousisi jatkuvasti, en olisi hiljaa vaan sanoisin jotain.”

Hetki sitten luin tämän kommentin erään sometähden ennen-jälkeen-kuvaparista. Kyseinen kuva oli ”käänteinen muutos”: ennen-kuvassa oli laihempi ja jälkeen-kuvassa isompi keho.

Saako toisen lihomisia ja laihtumisia kommentoida?

Törmään samanlaiseen painohuoleen jatkuvasti. Usein huoli otetaan esiin silloin, kun joku kertoo lopettaneensa laihikset ja antaneensa kroppansa hakeutua rennosti siihen painoon, mihin se sattuu asettumaan. Huolen varjolla moni kritisoi myös kehopositiivisuutta. Eikö saisi sanoa ääneen, että tuo ei ole enää terveellistä!

Taustalla on sellainen käsitys, että lihominen on yhtä kuin epäterveellinen elämä. Oikeasti yhtäläisyysmerkkejä ei voi vetää näin suoraan. Hyvinvointi on niin paljon mutkikkaampi kokonaisuus. Jos joku on yhtäkkiä lihonut/laihtunut, hän saattaa olla sairastunut, parantunut, mennyt naimisiin, eronnut, uneton, vaihtanut työpaikkaa tai lääkitystä, aloittanut salitreenin, loukkaantunut, raskaana… Lisäksi tuo ihminen on todennäköisesti jo itse tietoinen painostaan, koska elää omassa kehossaan 24/7.

Kukaan ei ole niin pätevä, että pystyisi pelkästään toisen vaatekoon perusteella sanomaan, onko kaikki kunnossa. Tai onko muutos huolestuttava vai ei. Ihmiset tutkitustikin arvioivat ”terveen painon” keskimäärin pieleen. Olemme aika paljon ihanteiden ja mediakuvaston armoilla.

Siksi on vaarana, että huolikommentteja heitellään varomattomasti ja hyvä tarkoitus kääntyy päälaelleen. Yksikin varomaton kommentti voi jättää ikuiset jäljet, sillä oma keho on todella henkilökohtainen alue.

Toki joskus huoli on vilpitön. Jos toinen vaikkapa laihtuu tai lihoo yhtäkkiä voimakkaasti ja samalla eristäytyy, syö salaa ja välttelee ihmisiä, totta kai silloin saa sanoa, että hei, olen huolissani. Mutta silloinkaan ei välttämättä tarvitse mainita painoa. Ensimmäisenä pitäisi välittää toisen henkisestä kärsimyksestä, ei farkkujen tuumakoosta.

Minunkin kehoani on lapsesta asti kommentoitu, vaikka olen aina ollut normaalipainoinen tai sen alle. Silloin kun olin alipainoinen, minua sanottiin ”ihanan laihaksi” ja ”kurinalaiseksi” ja oltiin toisaalta huolestuneita. Kun paranin anoreksiasta ja paino nousi normaalilukemiin, oltiin toisaalta ilahtuneita. Mutta sain myös kuulla, että olen ”pyöristynyt”, on ”tullut mahaa” ja ”kannattaa vähän kuitenkin katsoa mitä syö”.

Jos ollaan rehellisiä, mikään noista kommenteista, edes hyväntahtoiseksi tarkoitettu, ei auttanut. Ne saivat minut vain takertumaan painooni tiukemmin. Koko tuona aikana kukaan, siis ei kukaan, ei todella tiennyt, mitä käyn pääni sisällä läpi. Eikä sitäkään, miten paljon satutti se, että jotkut näkivät paranemiseni merkkinä siitä, että olen jotenkin repsahtanut. Teki mieli julistaa: tietäisittepä, miten paljon parempaa elämää elän nyt!

Moni ajattelee, että hoikkuus ja kurinalaisuus ovat terveyden tärkeimmät mittarit. Jos on tottunut näkemään toisen aina samankokoisena, ei ole välttämättä helppoa hyväksyä hänen muuttumistaan.

Mitä enemmän pidämme yllä sellaista käsitystä, että toisen painonvaihteluista pitää olla julkisesti huolissaan, sitä enemmän takerrumme ajatukseen, että painon muuttuminen on jotenkin luonnotonta.

Samalla korostamme ihan turhan paljon painon roolia. Jos kehut tuttavaa laihtumisesta, viestit rivien välissä, että hän on pienempänä parempi tai kauniimpi. Sama juttu, jos huolestut hänen lihomisestaan. Mutta entäpä, jos tuo ihminen on isommassa kehossaan rennompi, onnellisempi, sosiaalisempi, nukkuu ja syö paremmin? Tai laihtuneena onnettomampi?

Mitä arvoa on kutistuneella keholla, jos ei hyväksy itseään?

On myös hyvä kysyä, mistä huoli todella kumpuaa. Kohdistuuko se todella toiseen vai peilaatko omia asenteitasi? Jos siis huomaat, että sinun on vaikeuksia antaa toisten kehojen muuttua, kysy itseltäsi ensin: annatko oman kehosi muuttua? Pystytkö olemaan sinut sen kanssa, että omaa ulkomuotoaan ei voi täysin hallita? Katsoisitko toisiakin kehoja armollisemmin, jos olisit omaa kehoasi kohtaan lempeämpi?

Keho muuttuu väistämättä. Sinunkin ruumiisi on heijastus kaikesta, mitä elämässäsi tapahtuu. Et voi kivettää sitä veistokseksi jostain yksittäisestä elämäsi hetkestä menneisyydessä, vaikka moni sitä yrittääkin.

Hyvinvointia ei ole ilman joustavuutta. Tähän joustavuuteen kuuluu se, että terveellistä ja hyvää elämää voi elää lukemattoman monilla eri tavoilla ja että pystymme näkemään monet eri kokoiset ja malliset kehot hyvinvoivina ja arvokkaina. Muuttuvina, elävinä kokonaisuuksina.

Tätä on kehorauha, ja se kuuluu kaikille, kyseenalaistamatta.

❤ Jenni

Ymmärsin vasta vuosia myöhemmin, miksi sairastuin työuupumukseen

Makaan sohvalla ja tuijotan ikkunasta. Puut versovat vihreitä lehdenalkuja. Aurinko osuu ikkunaruutuihin ja mietin, miksen ole vieläkään jaksanut pestä niitä.

Olen ollut lähdössä kävelylle viimeiset kaksi tuntia, mutta jalat ovat raskaat. Olen ollut monta päivää lähdössä yliopistolle, laulutunnille, kaverin luo kylään, mutta sydän hakkaa, kun ajattelenkin nousemista.

Takaraivossa huutaa tauotta:

Helvetin luuseri

Luulitko oikeasti osaavasi?

Laiska, lahjaton

Miksi päästin itseni tähän pisteeseen?

Entä jos en enää koskaan jaksa nousta tästä?

Olin vasta 20-vuotias, kun lääkäri kirjoitti papereihini työuupumus ja keskivaikea masennus.

Tuosta keväästä on nyt kulunut yhdeksän vuotta.  Pohjimmainen pelkoni – että en ikinä enää jaksaisi nousta sohvalta – ei toteutunut. Selvisin kuukauden sairaslomalla, mutta kesti vuosia, ennen kuin ymmärsin miksi alun alkaenkaan sairastuin.  Miksi juuri minä uuvuin.

Työuupumus on paljon enemmän kuin liikaa töitä tai liian vähän unta. Se on myös kaikkea tuota, mutta uupumuksesta ei parannuta vain sillä, että ollaan hetki lomalla ja otetaan sen jälkeen rennommin.

Jos uupumuksesta tahtoo selvitä lopullisesti, on kysyttävä vaikeita kysymyksiä. Ja niihin on harvoin helppoja vastauksia.

Kukaan ei uuvu yhtäkkiä, en minäkään. Merkit olivat olemassa jo lapsuudessani. Olen aina ollut tunnollinen ja ankara. Jo ala-asteella oli aina tärkeää näyttää muille, että olen osaava. Mittasin arvoani sillä, että sain kymppejä kokeista, kirjoitin laudatureja ja pääsin hyvillä pisteillä opiskelemaan. Elämäni piti kuulostaa paperilla hyvältä.

Tuossa samassa moodissa aloitin yliopiston. En ollut lainkaan valmis epäonnistumisiin, oikeaan elämään.

”Kannattaa luoda aikaisin henkilöbrändi, olla aktiivinen Twitterissä”, sanoi kolmekymppinen luennoitsija. Luokka oli ääriään myöten täynnä opiskelijoita, joiden silmät loistivat.

Pitää erottua joukosta ja osoittaa olevansa –  niin, millainen? En oikeastaan tiedä vieläkään, eikä luennoitsijallakaan ollut siihen kunnollista vastausta.

Joka tapauksessa ajatus tuntui puristavana paineena. Entä jos minusta ei olisi siihen? Toisaalta se tuntui ihanana, kuplivana intona, sillä koko maailma oli auki. Entä jos menestyisin? Miten hyvältä se tuntuisikaan.

Tuli pakollinen työharjoittelu, pelätty ja käytävillä supistu tulikoe. Ensimmäinen kosketus työelämään. Tai noin dramatisoin sen omassa mielessäni.

Tunsin olevani lapsi, joka esitti yhtäkkiä aikuista, oikoi kauluspaitansa helmaa pallotuolissa ja vastaili pelottaviin kysymyksiin, joihin tekaisin oppikirjavastaukset päästäni. Missä näet itsesi viiden vuoden päästä? Itselleni merkityksellisissä, haastavissa töissä (mutta millaisissa, ei aavistusta). Millainen olet työntekijänä? Positiivinen, ulospäinsuuntautunut, tulen toimeen kaikkien kanssa (näkeeköhän se läpi, että olen oikeasti ujo introvertti ja juuri nyt kauhuissani?).

Tein kaikkeni, jotta saisin hyvän harjoittelupaikan – erottuisin. Piti olla parhaiden joukossa, vähintään. Tehdä tauotta töitä, venyä, tehdä vielä vähän.

Olin kerta toisensa jälkeen toinen, kolmas, neljäs vaihtoehto. Aina joku toinen tuli valituksi.

Heitin kauluspaitani rypistymään makuuhuoneen nurkkaan, ja motivaationi huuhtoutui mukana. Raahauduin luennoille innottomana. Kotona avasin tekstinkäsittelyohjelman, tuijotin valkoista ruutua enkä pystynyt kirjoittamaan lausettakaan.

Lopulta kurkkuani kuristi aamusta iltaan ja tajusin, etten enää selviäisi kursseistani. Yhtenä aamuna en jaksanut nousta sohvalta. Kurssikaverilta tuli Messenger-viesti. Hei lähetätkö sen sinun juttusi tänään? Seuraavana päivänä opettajalta tuli sähköposti. En vastannut.

Jenni miten sä voit? Mä olen huolissani susta. Ystävältäni kilahti tekstiviesti ja käänsin kännykän näytön pois.

Katselin ikkunan takana versovia lehdenalkuja. Kirkkaita, nuoria, energisiä. Minun ystäväni, ne ykkösvaihtoehdot.

Kun ei ole voimia edes kävelylenkkiin tai puhelimeen vastaamiseen, on alettava kysyä itseltään vaikeita kysymyksiä. Mitä pitäisi tehdä, jotta jaksaisit taas nousta ja olisit taas oma itsesi? Että elämä olisi taas mielekästä?

Kuka sinä oikeastaan olet ja mistä sinä pidät?

Näyttämisen halu on inhimillistä. Kuka meistä ei haluaisi tulla hyväksytyksi, ihailluksikin. Mutta sekin voi mennä yli. Minä uuvuin, koska todistelun tarve oli voima, joka puski minua päivästä toiseen eteenpäin. Se oli kisa, jota en voinut voittaa.

Jos odotat aina lopullista kiitosta tai olkapäälle taputusta, jonka jälkeen ei tarvitsisi enää todistella kenellekään mitään, ei venyä, ei juosta, ei multitaskata, tuota hetkeä ei koskaan tule. Jos jahtaat toisten unelmia, ne eivät koskaan vie perille. Mikään ei ole sen epäkiitollisempaa ja ontompaa.

Jotta saat tietää, mitkä unelmat ovat omiasi ja mitkä toisten, on seisahduttava kuuntelemaan satoja, tuhansiakin kertoja. Ketä varten minä teen tätä työtä ja miksi?

Kun minut riisuu kaikesta näyttämisen halusta ja suorittamisesta, mistä minä silloin sytyn?

On oltava kärsivällinen. Jos olet vuosikausiksi sammuttanut tuon äänen, miten voisit oppia tuntemaan sen yhdessä yössä? Anna sille aikaa, kuuntele ja kääntele sitä ympäri. Sykkiikö sydämesi uusista jännittävistä ihmiskohtaamisista, uuden opetteluista, ongelmanratkomisesta, rauhasta, rutiineista, nopeudesta, hitaudesta?

On lähdettävä liikkeelle perusasioista. Paljonko tarvitsen unta, hiljaista aikaa, ystävien seuraa. Minä päivinä on liikuttava rauhallisemmin ja milloin tarvitsen kovan treenin, jotta saan työasiat mielestäni. Milloin on löysättävä tahtia, milloin taas voin nauttia täysillä kiireestä ja sykkeestä ilman, että into lipsahtaa ylivireyden puolelle.

Vähitellen opin kuuntelemaan. Opin tuntemaan hiljaisen sykkeen rinnassa ja perhoset mahanpohjassa, kutkutuksen ja innon, opin huomaamaan, mikä sen sytyttää ja taas sammuttaa.

Opin, mistä pidän ja mistä en, enkä enää edes yritä sorvata itseäni sellaisiin rooleihin, joissa uuvun. Opin, etten pidä suurista seurapiiritapahtumista enkä saa itseäni kirveelläkään perehtymään asioihin, joista en ole kiinnostunut. Kun sen ymmärsin, uskalsin avata suuni ja toivoa. Aloin muovata itse elämääni sen näköiseksi, että se kuvastaa minua oikeasti, ei vain jotain itse sorvaamaani ihannekuvaa.

Voi kunpa olisin yhdeksän vuotta sitten tiennyt, ettei tarvitse väkisin erottua eikä teeskennellä. Ei tarvitse uskotella olevansa rohkea, erottuva, ekstrovertti, puhelias, uuttera. Saa olla väsynyt, hiljainen, vetäytyvä, jos siltä tuntuu. Ei tarvitse aina tehdä kaikkea ja vähän ylikin. On ihan riittävästi, että tekee sen mihin juuri nyt pystyy.

Aloin oivaltaa, etten milloinkaan ollut kakkosvaihtoehto. En vain ollut itselleni sopivassa paikassa. Miten olisin voinutkaan; enhän ollut koskaan kysynyt itseltäni, mistä pidän tai mikä minulle on merkityksellistä.

Ei sankaruutta ja sitkeyttä ole se, että venyy aina kaikkeen kysymättä itseltään, jaksaako tai haluaako. Hyvää sitkeyttä on se, että puolustaa omia rajojaan ja unelmiaan silloinkin, kun ystävät, työkaverit, sosiaalinen media, vanhemmat, koko maailma tuntuu venyttävän sinua eri suuntiin. Silloin uskallat sanoa jämäkästi ei, koska rakastat ja kunnioitat itseäsi. Ja jos et ole varma, kysyt itseltäsi: venytetäänkö minua nyt pysyvästi suuntaan, jossa minun ei ole hyvä olla?

Ja jos joskus vahingossa ylitätkin rajasi, anna itsellesi anteeksi, sillä jaksaminen on jatkuvaa opettelua.

Siinä on ihan riittävästi tekemistä, että yrität pysyä ehjänä kaiken keskellä. Vaikka kuinka haluaisit vastata jokaiseen kutsuun, se on mahdotonta. Sinä et kuulu pirstaleina ympäriinsä, vaan omaan keskustaasi.

Kuulut unelmiesi pariin, sinne, missä tunnet kutkutuksen mahanpohjassa ja sykkeen rintalastan takana. Paikkaan, jossa et näytä tai todistele, olet vain.

Ja se on aina tarpeeksi.

 

Voiko syömishäiriöstä toipua koskaan kokonaan?

”Syömishäiriöstä ei välttämättä pääse koskaan kokonaan irti.”
”Aina täytyy olla vähän varuillaan.”
”Sairaus seuraa koko elämän mukana.”

Törmään aika usein erilaisiin kommentteihin siitä, miten syömishäiriöstä ei voisi päästä koskaan kokonaan irti. Joka kerta, kun kuulen tai luen vastaavaa, se osuu johonkin ärsytyshermooni kovaa – ja toisaalta tunnistan noista ajatuksista myös itseni vuosien takaa.

Kun muutama päivä sitten eräässä dokumentissa asiantuntija antoi vastaavan lausunnon, jäin todella pohtimaan asiaa omalla kohdallani. En käy vaa’alla enkä lähde muotidieetteihin mukaan. En juokse sykemittarin kanssa enkä käytä mitään sovelluksia, joilla voisin mitata matkoja, suorituksia, kaloreita, edes unta.

Mietin, onko kyse pelosta. Välttelenkö näitä siksi, että pelkään?

Käsi sydämellä – en. Minä en pelkää.

En mittaa tai analysoi, koska en näe mitään syytä tarjota itselleni samoja keinoja, joista olin sairausvuosina riippuvainen. Ei siksi, että uskoisin jääväni uudestaan koukkuun ensimmäisestä maistiaisesta, vaan koska pelkkä ajatus vain saa aikaan vastenmielisen olon. Vuosia omaa kehoani eri tavoilla mitanneena ja analysoineena, minua ei vain yksinkertaisesti kiinnosta. Minä luotan kehooni. Ja koska haluan elää vapaana, minun vapauteeni ei kuulu mittailu tai ylimääräinen itseni kontrollointi.

Ymmärrän, mistä nuo kommentit tulevat. Ymmärrän, koska olen itsekin ollut siinä. Ja koska olen itsekin lähtenyt (käsittämätöntä kyllä) toipumaan sen ajatuksen keskellä, että tämä kaikki vain nyt tulee sitten seuraamaan minua aina. Että minun täytyisi olla koko loppuelämäni vähän ”varpaillaan”, jos se sairaus nyt sitten hyppääkin jostakin nurkan takaa ja kaataa minut kumoon kun vähiten osaan odottaa.

En tiedä, miten sain itseni motivoitua toipumiseen tällä ajatuksella. Sillä kun tuota tarkemmin ajattelee, se alkaa kuulostaa pelottelulta. Ja pelko – se ei taas ole hedelmällinen lähtökohta oikein millekään.

Toipumismatkallani on muuttunut niin monta asiaa minussa, sekä kehossani sekä mielessäni, että lopulta myös pelko uudelleen sairastumisesta on väistynyt taka-alalle. Ja rehellisesti – olen nykyisin sitä mieltä, että syömishäiriöstä voi toipua kokonaan. Siitä voi elää vapaana. Eikä todellakaan tarvitse loppuelämäänsä olla varpaillaan. Voi olla, että elämän aikana tulee vastaan sairaalta tuntuvia ajatuksia – tottakai, ihmisellä on päivän aikana n. 50 000 ajatusta. Eiväthän ne kaikki voi olla hyviä. Osa niistä on käsittämättömän huonoja. Se, jos joskus epävarmuuden puuskassa ajattelee kuntokuuria tai reisien kiinteytystä, ei ole merkki sairauden uusiutumisesta. Sellaisille ajatuksille voi pyöräyttää silmiään, ja jatkaa päivää eteenpäin.

Syömishäiriö on sairaus, jonka alla on aina jotain muuta.

Tunteita, jotka ovat jääneet kokematta. Rittämättömyyden kokemusta. Epäluottamusta elämään. Joskus traumoja. Pienistä palasista kasaantunutta isoa möykkyä, jonka ympärille syömishäiriö on kietonut lonkeronsa.

Kun syömishäiriön alta kaivetaan esiin todellinen syy, ja sairauden alle jääneitä tunteita ja kokemuksia  aletaan tuomaan pintaan, lähestytään maaperää, jossa ei tarvitse enää pelätä. Silloin lonkerot alkavat irrottaa otettaan.

Se ei tapahdu itsestään, vaan vaatii itseltä uusien selviytymiskeinojen ja toimintatapojen opettelua. Opettelu ei ole helppoa, eikä nopeaa. Mutta se on mahdollista. Avun kanssa ja toisaalta samalla itseään kannatellen.

Sydän pamppaillen sanon, että vaikka olisi sairastanut kuinka pitkään, sairaudesta on mahdollista irrottautua.

Jokaisella – sinullakin joka tätä tekstiä lukiessasi epäilet niin paljon, että tekisi mieli tuhahtaa koko jutulle – on mahdollisuus elää ilman pelkoa. Molemmat jalkapohjat turvallisesti maassa, ei varpaillaan.

Rakkaudella sulle // Emmi

Sinun kehosi on niin paljon enemmän kuin työmaa

Mitä jos astuisit tänään peilin eteen ilman ainuttakaan odotusta,

päästäisit irti siitä mitä kehosi on ollut eilen ja mitä se voisi olla huomenna.

Sillä joka kerta, kun kuvittelet kehosi perfektissä tai futuurissa, suljet silmäsi siltä, kuinka kehosi hengittää ja aistii joka sekunti.

Joka kerta, kun treenaat verenmaku suussa tiristääksesi viimeisenkin rasvagramman, unohdat pieneksi hetkeksi kunnioittaa kehosi rajoja nyt.

Joka kerta, kun näet nälkää dieetillä, unohdat pieneksi hetkeksi kunnioittaa kehosi tarpeita nyt.

Joka kerta, kun kadehdit vartaloa, joka on jonkun toisen, unohdat pieneksi hetkeksi kunnioittaa kehosi ulkomuotoa nyt.

Väität itsellesi: mitä paremmin onnistun sulkemaan korvani kehoni pyynnöiltä ja silmäni sen ulkomuodolta, sitä paremmin olen onnistunut.

Sitä kauemmas ajaudut kehostasi.

Muistan yhden kohtauksen vuosien takaa kuntosalin pukuhuoneesta. Erään hoikan tytön sanat: Alan laihduttaa, koska tahdon timmiytyä. Muistan elävästi reaktioni, järjenvastaisen, mutta melkein automaattisen ajatuksen: Pitäisikö minunkin? 

Vain kaksi sanaa, ja unohdin pieneksi hetkeksi oman kehoni.

Sinun kehosi ei ole elämänprojektisi, vaan keskipiste ja kehykset, alusta ja kokija elämänprojekteillesi. Se ansaitsee olla niin paljon enemmän kuin heittopussi ja työmaa.

Muutos onnistuu vasta, kun on läsnä tänään. Kunnioittaa kehonsa viestejä hereillä. Ei halveksuen, vaan ymmärtäväisesti, silmät ja korvat avoimina.

Seisoo peilin edessä ja toteaa: Näin on hyvä.

Puolusta omia rajojasi karhuemon lailla – Sinun ei tarvitse sanoa kaikkeen kyllä eikä miellyttää koko maailmaa

Olen ollut se tyyppi, jolle käy aina kaikki. Joka hoitaa muutkin hommat kuin omat ja pyydettäessä auttaa aina, jaksoi tai ei. Olen suostunut kaikenmoiseen shittiin tai antanut toisen ihmisen tulla epämukavan lähelle vain siksi että en ole osannut sanoa, ettei se käy. Olen loputtomiin ymmärtänyt ja pehmeästi silitellyt toisen päätä, vaikka silloin olisi itse jäänyt samassa rytäkässä jyrän alle. Vain siksi, kun on niin loputtoman empaattinen toisen ihmisen kokemukselle.

No. Kovin hyvä juttu tuo pehmeys ja empatia, mutta loputtoman pitkälle sillä ei pääse. Jossain vaiheessa rajattomuus ei enää tunnukaan hyvältä. Jossain vaiheessa alkaa ymmärtää, mikä on kilttiä, mikä liian kilttiä.

Ja siinä vaiheessa, kun ymmärtää että omat rajat on ylitetty pahasti ja että se ei todellakaan ole enää ok, sisällä herää karhuemo.
Mä oon tuossa karhuemo -vaiheessa. Kun vähänkin tuntuu, että rajoja koetellaan, mun sisäinen karhuemo murahtaa kovaa ja nousee takajaloilleen puolustamaan. Tällä hetkellä se karhu reagoi vähän liiankin kovaa, mutta mitenkäs muutenkaan. Se on ollut talviunessa vuosikausia. Se rauhoittuu kyllä aikanaan.

Meillä kaikilla on sisällä tuo sama petoeläin, ja se kuuluu ollakin. Kaiken ei tarvitse olla aina ok, eikä sun tehtäväsi ole miellyttää koko maailmaa. Eikä varsinkaan suostua kynnysmatoksi tai palvelijaksi.

Jos sun sisäinen karhuemo on unessa, ala pehmeästi herätellä sitä.
Ja muista, että se herätys voi alkaa jollain niin yksinkertaisella, kuin ei -sanan sanomisella, silloin kun olet ennen sanonut joo.

// Emmi

”Anteeksi, että näytän tältä.”

Anteeksi, että näytän näin sotkuiselta.

Anteeksi, en ehtinyt laittautua tänään.

Anteeksi, en jaksanut pestä hiuksiani.

Näen hänet elävänä silmieni edessä. Leuka painuneena, hartiat pyöristyneet eteen. Toinen käsi haroo hiuksia hermostuneena, toinen oikoo paidanreunaa. Päässä pyörii jatkuva arvostelukela: Miksi oikein näytän tältä. Mitähän kaikki ajattelevat. 

Tuo pahoittelija olen minä. Se olen minä kaveritreffeillä, kampaajan tuolissa, työhaastatteluissa, sukulounailla.

Opin jo varhain nolostelemaan omaa ulkonäköäni, kehoani ja kaikenlaisia siihen liittyviä ominaisuuksia, kuten meikittömyyttä, silmäpusseja ja paidanryppyjä. Se alkoi ehkä teini-iässä, kun tulin tietoisemmaksi muiden mielipiteistä ja siitä, miltä nuoren naisen ”pitäisi” näyttää. Tapa juurtui niin puheenparteeni, että lopulta en enää tiedostanut sitä lainkaan. Nolostelu syveni häpeäksi.

Vähitellen havahduin siihen, että kohtasin samanlaista anteeksipyytelyä kaikkialla ympärilläni. Painuneita leukoja, hermostuneita naurahduksia ja hiusten oikomista.

Pysähdy hetkeksi ja mieti. Kun kohtaat uuden ihmisen, teetkö sen itsevarmana ja luontevasti, vai kyseenalaistatko itsesi, olemuksesi?

Me olemme niin tottuneet pyytelemään itseämme anteeksi, että tuskin edes huomaamme sitä. Silloinkin, kun emme pahoittele sanoin, kehonkielemme nöyristelee puolestamme. Olemme jatkuvasti korostuneen tietoisia siitä, kuinka huoliteluilta, virkeiltä tai hoikilta näytämme.

Pahoittelu on niin sisäistettyä, että sitä helposti pitää harmittomana. Mutta onko se todella?

Eräs psykologi kiteytti minulle kerran viisaasti, mitä häpeä on. Hän sanoi, että häpeä on hyödyllistä silloin, kun se motivoi korjaamaan käyttäytymistä omien arvojen suuntaisesti tai edistää yhteistä hyvää. Mutta silloin, kun häpeä saa kammoksumaan omaa ulkonäköä, luonnetta, omia synnynnäisiä ominaisuuksia, siitä tulee haitallista, myrkyllistä.

Pahinta on, kun alamme hävetä asioita, joita emme voi muuttaa. Se on sisäinen taistelu, jonka voi ainoastaan hävitä.

Joka kerta, kun pyydät anteeksi sitä, miltä näytät, pyydät samalla anteeksi jotain paljon tärkeämpää: itseäsi. Joka kerta, kun pahoittelet olemustasi, toistat itsellesi ohimennen ajatuksen: minun pitäisi näyttää toisenlaiselta, olla toisenlainen. 

Eikö se ole kamalan julmaa?

Miksi pyydät anteeksi ensimmäistä kuvaa, jonka näet aamulla herätessäsi? Miksi nolostelet aidointa itseäsi?

Meillä ei ole velvollisuutta olla kauniita ja viehättäviä ketään varten. Eikä meillä varsinkaan ole velvollisuutta pysyä samanlaisena päivästä toiseen.

Sinun kehosi muuttuu ja elää kaiken aikaa. Jos pyydät anteeksi kehosi luontaista liikettä, saat taistella lopun ikääsi.

Nolostelemme muutakin kuin vaatteitamme tai hiuksiamme: sitä, miten otamme tilaa, puhetapaamme, mielipiteitämme. Pahoittelu on keino varmistella etukäteen, että olemme hyväksyttyjä ja pidettyjä: saanhan olla tässä tällaisenaan, kelpaanhan omana itsenäni?

Jos pyydät itseäsi anteeksi joka kerta, kun kohtaat uuden ihmisen, miten ihmeessä voisit tuntea olevasi samanarvoinen ja myös viestiä varmuutta ulospäin? Ja ennen kaikkea, jos koet tarvetta pahoitella omaa olemustasi, miten osaisit asettaa itsesi etusijalle ja arvostaa itseäsi samanlaisella ehdottomuudella kuin ketä tahansa ystävääsi?

Miten voisit ottaa itsellesi tilan, joka sinulle kuuluu?

Mieti, kuinka paljon energiaa vapautuisi tärkeämpään, jos et joka hetki olisi niin tietoinen jokaisesta kehosi ja vaatteesi poimusta, irtohiuksista tai väsymyksen merkeistä. Olisitko enemmän läsnä ystävillesi, nauttisitko syvemmin heidän naurustaan ja siitä, mikä sinulle oikeasti merkitsee?

Keskittyisitkö enemmän siihen, mitä kaikkea muuta olet kuin ulkonäkösi: hyvä kuuntelija, lämmin ystävä, luova, rohkea, heittäytyjä, sydämellinen, viisas, harkitseva? Miten kevyeltä tuntuisi, jos antaisit aitojen tunteidesi ja aidon luonteesi paistaa läpi pelkäämättä? Mitä pahaa voisi tapahtua?

Lakkaa pyytelemästä itseäsi anteeksi. Nosta leukasi pystyyn ja suorista hartiasi. Anna ryppyjesi, silmäpussiesi olla, sillä jokaisella mutkallasi ja poimullasi on tarina ja tarkoitus.

Sillä sinussa ei ole mitään korjattavaa, ei mitään anteeksi pyydeltävää.