Tärkein asia, jonka voi oppia vain ystäviltä

Ystävänpäivä ei ole aina ollut minulle helppo: minulla oli elämässäni ajanjakso, jolloin ajattelin, etten voi saada ystäviä. Tuntui jotenkin kornilta ajatukselta, että lähettäisin kenellekään koskaan sydämenmuotoista suklaarasiaa tai edes saisin tekstiviestinä ystävänpäivätoivotusta

Pohjimmiltaan syy oli yksinkertainen, mutta vaikea muuttaa: koska en pitänyt itsestäni, minun oli mahdoton uskoa, että kukaan muukaan pitäisi. Ja jos saisinkin jonkun ystäväkseni, hän huomaisi pian, miten tylsää seurassani on. Luulin, että puhun hassusti, näytän vääränlaiselta tai että kiinnostuksen kohteeni ovat outoja. Ajattelin, että minun pitäisi tehdä jännittäviä reissuja ja harrastaa, jotta minulla riittäisi mielenkiintoista kerrottavaa ja olisin aina viihdyttävää seuraa. Että minulla pitäisi aina olla oikeat sanat valmiina, kun joku kaipaa lohdutusta.

Olin uusien ihmisten seurassa kuin varjo tai harmaa möykky. En päästänyt ketään lähelleni tai ottanut mitään hyvää vastaan.

Mutta lopulta väsyin yksinäisyyteen. En avautunut yhdessä yössä, mutta lupasin itselleni, että kokeilen edes. Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua, jos päästäisin uuden ihmisen lähelleni? Käänsin katseeni ylös ja hymyilin. Kysyin, mitä kuuluu, mistä olet kiinnostunut. Vähitellen alkoi tapahtua jotain taianomaista: hymyni muuttui leveämmäksi, selkäni suoristui. Ja kun näin lähelläni olevien ihmisten silmissä saman muutoksen, hymyilin kahta leveämmin.

Huomasin uskomukseni vääriksi. Näin, että nämä ihmiset eivät lähdekään luotani, ja olin epäuskoinen. Mitä he näkevät minussa?

Kun käänsin kysymyksen ympäri, aloin vähitellen oivaltaa jotain tärkeää, jota vain ystävä voi opettaa.

Ei tarvita jännittäviä urakäänteitä tai viihdyttäviä reissutarinoita. En arvosta ja rakasta ystäviäni niiden tähden, vaan kaiken sen vuoksi, mitä he ovat suoritustensa, harrastustensa, lempielokuviensa, ammattiensa alla. Kaikki muu on vain ekstraa.

Ennen kaikkea minä arvostan ystäviäni sen tähden, että he uskaltavat kohdata minut silmät itkuisina ja voimme yhdessä naureskella silmäpusseillemme. Arvostan heissä sitä, että he uskaltavat perua tapaamisen jos siltä tuntuu ja sanoa suoraan, että nyt ei ole hyvä päivä.

Joskus voikin kulua viikkoja tai kuukausia ilman, että näemme, mutta taas tavatessamme jatkamme luontevasti siitä mihin jäimme. Se johtuu siitä, ettei ystävyys ole kiinni vain sanoista ja puheenaiheista.  Aito ystävyys on sanaton tunne, tieto siitä, että tämä on lujaa. Siinä tunteessa ei ole sijaa huolille. Ei tarvitse epäillä, kelpaanko, koska tiedämme kumpikin sen ilman sanojakin.

Aito ystävyys on kuin suoraa, kirkasta päivänvaloa. Sellaisessa valossa olemme kauniimmillamme ja meitä on helpoin lähestyä, koska värit ja muodot eivät vääristy. Näytämme enemmän omalta itseltämme kuin milloinkaan muulloin.

Koska sama toimii toiseenkin suuntaan, miksi koskaan epäilisit itseäsi?

Eivät aidot ystäväsi rakasta sinua sen tähden, mikä on tittelisi, missä kävit viimeksi matkalla tai paljonko painat. Voisitko sinäkin rakastaa itseäsi kaikkien suoritustesi, fyysisien ominaisuuksiesi, onnistumisiesi ja epäonnistumisiesi alla?

Voisitko olla itsellesi ystävä, joka näkee sinut kirkkaassa päivänvalossa silloinkin, kun silmäsi ovat itkuiset, voimasi ovat loppu eikä elämä mennyt niinkuin piti. Voisitko sanoa itsellesi, että sinä riität kaikesta huolimatta, sillä minä näen pintaa syvemmälle, sanattomaan.

Hyvää ystävänpäivää. <3

Masennuksesta toipuminen ei tehnyt minusta sankaria – takapakit eivät määritä, kuinka vahva olet

Tammikuussa sometilini täyttyivät 10 vuoden haasteista. Se sai minut miettimään, missä itse olin kymmenen vuotta sitten – ja tajusin jotain tärkeää.

Laskin, että olen elänyt ilman masennusta ja syömishäiriötä jo viimeiset kuusi vuotta. Vuonna 2020 olen elänyt pidempään toipuneena kuin mitä sairauteni kesti, sillä sairastaminen ja paraneminen vei seitsemän vuotta elämästäni. Tarkoitan siis virallisesti sairastunut ja toipunut, diagnoosien mukaan – rajat ovat oikeasti liukuvia ja toipumiseni jatkuu edelleen.

Kun tajusin, miten pitkään olen jo viettänyt suhteellisen tasapainoista ja huoletonta elämää (niissä rajoissa, kun se murehtimiseen taipuvaisella luonteellani on mahdollista), tunsin äkisti valtavaa onnellisuutta. Moni mielenterveyshäiriötä sairastava unohtaa antaa itselleen kiitosta siitä, miten kovasti on tehnyt töitä. On valtavan hienoa selvitä arjesta ja säilyttää toivonsa, vaikka masennus yrittäisi sumentaa sen.

Moni varmaankin sanoisi, että olen voittanut masennuksen tai päihittänyt syömishäiriön. Samaan tapaan kuin moni toipunut tatuoi ihoonsa sanan warrior, soturi. Törmään noihin vertauksiin kaikkialla. Mutta vältän visusti puhumasta itsestäni noin.

Jos olet itse toipunut ja tahdot puhua omasta paranemisestasi taisteluna, siinä ei ole mitään pahaa. Tärkeintä on, että löytää omannäköisiä sanoja, jotka tukevat paranemista. Ennemminkin minua huolettaa asennemaailma, josta taisteluvertaus kertoo. Se on hallitseva tarina, jota paranemisesta kerrotaan kaikkialla. Mutten tiedä, onko se totuudenmukaisin tai voimauttavin tarina.

Minä en tunne olevani sadun sankari tai taistelun voittaja, vaikka olen toipunut.

Meillä ihmisillä on kova tarve tehdä kaikesta tarinoita, varsinkin kärsimyksestä. Se on ihan inhimillistä. Ilman tarinoita pahasta ei saisi tolkkua. Mutta tarinassa on myös draamaa, ja draama myy. Tarinaan usein sisältyy vaikeuksien kohtaamista ja voittamista, huipennus ja loppuratkaisu. Media on täynnä tällaisia toipumistarinoita. Niitä kerrotaan ihan yhtä lailla syövästä kuin masennuksestakin.

On iso kiusaus rakentaa tarinaan sellainen loppuratkaisu, jonka lukija haluaa. Yleensä tämä tunne on onni ja helpotus. Siinä on riskinsä, sillä harvoin paraneminen on oikeasti näin yksinkertaista.

Ei minunkaan kolmentoista vuoden sairastumis- ja paranemistarinani ole suora viiva, jota olen kivunnut johdonmukaisesti, kunnes yhtäkkiä kaikki on hyvin ja paha on poissa. Pelkään, että jos kaikki lukevat aina vain tällaisia tarinoita mielenterveydestä, he unohtavat, että toipuminen on jokaiselle omanlaisensa. Jos he lukevat ylistystä voittajista ja sinnikkyydestä, he alkavat ehkä syyttää itseään, jos matkaan tulee mutkia tai jos ei lopullista helpotusta näy.

Pelkään, ettei se ole samastuttavaa tai voimauttavaa.

En vähättele ketään, joka paranee mielenterveyshäiriöitä. Olen ylpeä jokaisesta, joka on pitänyt toivosta kiinni ja jatkanut matkaa. Olen ylpeä itsestänikin. Olen joutunut puskemaan itseäni epämukavuusalueelle ja kohtaamaan ahdistukseni päivä toisensa jälkeen. Olen itkenyt julkisilla paikoilla, viettänyt unettomia öitä ja pelännyt, välillä kuollakseni.

Olen joutunut käytännössä kouluttamaan aivoni uudestaan. Se on valehtelematta isoin haaste, joka minulle on elämässäni annettu. Olen menettänyt uskoni monesti. Mutta silti olen noussut uudestaan pystyyn. Ja tämä kaikki tekee minusta vahvan.

Mutta aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Ehkä vointi huononee taas kerran, kun kaiken piti jo olla hyvin. Elämä heittää uuden haasteen vastaan, ja voimat yksinkertaisesti loppuvat. Minäkin sain masennusdiagnoosin, kun minun piti jo olla aikaa sitten voittanut mörköni. Joku toinen sairastuu masennukseen kroonisesti.

Ja juuri tässä on sankaritarinoiden ongelma: ei se ole vahvuuden mittari, miten nopeasti, suoraviivaisesti tai täydellisesti on parantunut. On ihan sallittua ja inhimillistä yliarvioida voimansa ja kaatua uudelleen.

Olet ihan yhtä vahva, kaaduit sitten kerran tai kaksikymmentä.

Olen ilmeisesti tehnyt oikeita asioita riittävän pitkään, koska olen ollut näin pitkään hyvän puolella. Kuusi vuotta. Silloin kun sairastin, en olisi koskaan uskonut pystyväni siihen. Mutta minussa on edelleen haavoja ja otan toisinaan takapakkia. Kamppailen itsekriittisyyden kanssa, ahdistun lihomisesta ja jännitän sosiaalisia tilanteita. Olen osittain kaiken kokemani ansiosta hyvin empaattinen ja oikeudenmukainen, mutta silti elämäni olisi takuulla monin tavoin helpompaa, jos en olisi koskaan sairastunut.

Ja on ihan sallittua sanoa se ääneen. Ei tarvitse pakottaa itseään ajattelemaan, että masennus, syömishäiriö tai mikä tahansa sairaus on lahja. Se sotkee aivokemiat pitkiksi ajoiksi ja jättää ikuiset jäljet. Ei kärsimystä tarvitse kuorruttaa sokerilla ja sankarinviitoilla. Kärsimys on osa elämää, ei siitä tarvitse tehdä sadun hirviötä tai pimeää metsää, joka pitää vain voittaa tai päihittää, kunnes se katoaa häntä koipien välissä eikä koskaan palaa. Se on vain elämää, ei sen kummempaa.

Helposti sankaritarina nostaa parantuneen jalustalle, ikään kuin hän olisi jotenkin parempi ihminen, koska hän parani ”mallikkaasti”. Mutta minulla on myös poikkeuksellisen hyvä tukiverkko, ystäviä ja parisuhde. Kasvoin kodissa, jossa oli turvallista ilmaista tunteita. Minulla on mahdollisuus käydä yksityisellä lääkärissä, jos alkaa ahdistaa. Monella ei ole tällaista turvaverkkoa ollenkaan. Entä ne, jotka kasvoivat rikkinäisessä kodissa, ovat yksinäisiä tai eivät pääse hoidon piiriin? En voi laskea sädekehää päälleni ja kertoa heille, että kaikkien pitäisi toimia kuten minä, koska olenhan parantunut.

En ikinä halua, että kukaan lukee tarinaani ja ajattelee, ettei ikinä voi itse päästä tähän pisteeseen. En ole poikkeuksellisen vahva tai fiksu ihminen, vaikka olen parantunut. Olen vain ihminen, joka kyllästyi voimaan huonosti. Olin kärsinyt niin pitkään, että halusin nähdä, mitä kaikkea muuta elämä voisi olla.

Ja koska olen oivaltanut vuosien varrella niin monia asioita, haluan jakaa niitä. Haluan rakentaa mahdollisimman paljon hyvää siitä pimeästä, jonka kävin läpi. Hyvä olo tuntuu niin mielettömän hyvältä, kun sen löytää uudelleen. Haluan luoda toivoa mutta yritän tehdä sen niin, etten leiju yläilmoissa, katso alaspäin tai sorru kliseisiin.

Oikeastaan en tahtoisi puhua edes etenemisestä. Siitä tulee herkästi paine, että pitäisi olla joka päivä vähän enemmän kuin eilen. Usein sankaritarinoissa elämä jaetaan kahtia: entinen onneton minä ja nykyinen onnellinen minä. Paha menneisyys, joka on kaukana jossain eikä sinne koskaan haluta palata. Hyvä nykyhetki, jossa ei ole sijaa takapakeille.

Minä en ajattele näin, vaan muistutan itseäni jatkuvasti siitä Jennistä, joka olin kolmetoista vuotta sitten diagnoosin saadessani. Mielikuvissani halaan häntä kuin parasta ystävääni, sillä hän on yhtä lailla osa minua kuin nykyhetken hyvinvoiva, energinen, terve Jenni. Sillä kaikki ikävätkin tunteet ja tilanteet, joita olet elämässäsi kokenut, ovat osa sinua. Ei niitä tarvitse pelätä.

Me kaikki kamppailemme jonkin kanssa, jotkut vain näkyvämmin kuin toiset. Minusta kaikkein voimauttavinta on se, että vaikeuksien ja takapakkien kanssa voi elää ihan hyvää elämää. Sellaisessa elämässä suru, stressi ja ahdistus saavat olla ilon, onnen ja tyytyväisyyden kanssa läsnä. Sellaisessa maailmassa näkee kaikki värit tasaisen kirkkaina.

Syömishäiriöstä toipunut The Purpose of Hiba tiivistää täydellisesti, mitä vahvuus on minun silmissäni:

Kyky luottaa elämän totaaliseen epävarmuuteen

on oikea supervoima.

Kaikkien päivien ei ole tarkoitus tuntua hyvältä – uskallatko olla rehellinen itsellesi siitä, mitä koet?

Avauduin viime viikolla omaan Instagramiini siitä, miten paskoja päiviä minulla oli ollut. Ajattelin, että juuri tästä aiheesta voisin kirjoittaa myös tänne blogiin – ei siis siitä, miten paskaa joku asia on – vaan siitä, miten sellainenkin kuuluu välillä asiaan.

Jos olen rehellinen, minä en ole aina tasapainoinen. Enkä todellakaan ole aina iloinen.

Joskus, kun mielentila on jotain täysin vastakkaista noille kahdelle, siihen voi auttaa hyvään keskittyminen. Vaikkapa kolmen asian listaaminen, jotka ovat nyt elämässä hyvin. Tai liike, joka on niin kovin tärkeä lääke – tanssi, juokseminen, jooga, tai joku muu joka saa hien pintaan ja yliaktiivisen mielen tähän hetkeen, omaan kehoon. Tai sitten jokin niin simppeli asia kuin meditaatio. Tai metsässä käveleminen.

Sitten on sellaisia päiviä, joihin ei auta mikään. Sellaisia, jolloin pelkkä ajatus meditoinnista hermostuttaa. Sellaisia, jolloin joogaharjoituksen jälkeen en todellakaan ole mielissäni siitä, mitä itsestäni löysin, vaan sen sijaan olen turhautunut ja vihainen.

Kaikenlaiset kiukkupussin kesytys -tekniikat ovat hyviä, ja ihan oikeasti tärkeitä – sillä ne toimivat ankkureina ja ainakin itseäni estävät vajoamasta päiväkausiksi syvyyksiin. Niistä on hyötyä, ja edelleen liputan kiitollisuus-harjoituksille – mutta on myös tärkeää ymmärtää, ettei näiden tekniikoiden varjolla ole tarkoitus paeta omaa pahaa oloa.

Kuva: Pinja Mitrovitch

Joitakin vuosia sitten, kun aloin lukea henkisempää kirjallisuutta, tutustuin vetovoiman lakiin ja surffailin Pinterestissä peukuttamassa Good vibes only -kuvia, ajauduin myös kuvittelemaan, että tästä eteenpäin sitä on sitten vain hyvissä viboissa. Tiedättekö mitä tarkoitan – jos olen surullinen, siirrän ajatukseni positiivisiksi. Jos jonkun käytös suututtaa, opettelen ymmärtämään miksi ja mistä se kumpuaa, jotta ei suututtaisi. Minua pelotti, että jos nyt annan ikäville tunteille valtaa, saan elämääni lisää ikäviä asioita, koska niin vetovoiman laki toimii.

Täysin tajuamatta mitä olin tekemässä jatkoin itseni ja tunteideni yli ajelemista ja sellaisten ajatusten ja tunteiden välttelyä, jotka sattuivat. Jotka olisivat voineet opettaa minulle niin paljon. Harjoitin edelleen täysin samaa toimintaa, mitä olin tehnyt aikaisemmin, silloin kun pakenin milloin mihinkin – alkoholiin, ihmissuhde-sekoiluihin tai syömishäiriöön. Sama ydin, eri paketti. Se oli vain sellainen kauniimpi paketti, joka tuntui sallitulta. 

Koko maailmani tuntui kiepsahtavan raiteltaan (jälleen kerran, näitä tuntuu tapahtuvan aika tasaisin väliajoin, kiitos siitä elämä), ja jouduin tilanteeseen, jossa minulla ei enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin katsoa kaikkea mitä olin yrittänyt piilottaa. Sitä kaikkea, mikä sattuu. Kaikki mitä tein ja miten elin, alkoi muuttua. Ja sitten palaset alkoivat loksahdella uudelleen paikalleen. Se, mitä hyvinvointi tai henkisyys tai jooga tai mikä tahansa, mikä oli jo minulle niin tärkeää, muotoutui uudelleen.

Ei elämän ole tarkoitus tuntua aina hyvältä. Ihmisenä olemisen diiliin kuuluu se, ettei kaikki ole aina ihanaa, ja niin ärsyttävää kuin se onkin, sen hyväksyminen vapauttaa ihan hirveästi energiaa. Kun olet ihminen, on erilaisia päiviä. Erilaisia jaksoja. Viikkoja. Tunteita. Kokemuksia. Kaikenlaisia viboja, ei vain niitä hyviä. Jos tästä ihmiskokemuksesta blokkaa joitain osia pois, kieltää itsensä – eikä sillä ole oikein ikinä hyviä seuraamuksia.

Välillä on paskoja päiviä. Välillä ne ovat tosi vaikeita ja välillä käy juuri niin, että koko maailma kiepsahtaa raiteiltaan. Välillä on niin, ettei oikein ole isompaa syytä, kiukuttaa vaan ja on vaikeaa. Sitten on taas parempia päiviä, välillä neutraaleja. Hyviä ja erityisen hyviä. Ja minun mielestäni kaikille niille saisi antaa yhtä isosti arvoa. (Ja se, että elää ihan tavallista ihmiselämää kaikkine tunteineen ei tarkoita, että magneetin lailla vetäisi puoleensa kaikkea pahaa – tämä on muistutus sinulle joka uskot vetovoiman lakiin.)

Pysyäkseni edelleen rehellisenä, tällä hetkellä kaikki tuntuu neutraalilta. Sellaiselta myrskyn jälkeiseltä tyyneltä. Melko tasapainoiselta, toisaalta aika hyvältä. Olen rehellinen myös siitä, että edelleen jotkut vaikeat päivät tuntuvat, noh, vaikeilta. Syyllistäviltä, ettei näin saisi olla. Ne ovat sellaisia, jolloin kaikista eniten tarvitsen muistutusta itseltäni tai joltakin ihanalta vierelläni, että se on ihan ok. Saa olla kiukkupussina. Saa masentaa. Silloinkin, kun ei ole erityistä syytä. 

Ja sinulle, missä ikinä oletkin tällä hetkellä, varsinkin jos olet siellä vaikeammassa päädyssä: se on ihan ok. Jos sinulla on joku oma lääke olon hoitamiseen, käytä sitä, ei väliä auttaako se vai ei. Keitetään yhdessä kuppi teetä ja kilistetään just tälle päivälle, mitä ikinä se sinulle onkaan.

Voiko normaalipainoinen puhua kehopositiivisuudesta?

Olen saanut viime aikoina jonkin verran palautetta kehopositiivisuus-sanan käytöstä. Monta kertaa, kun olen kirjoittanut tai puhunut siitä, että vatsamakkarat eivät vaikuta onnellisuuteen tai että ulkonäköpaineet voivat koskettaa ketä tahansa, joku on huomauttanut, että itse asiassa paino voi vaikuttaa onnellisuuteen paljonkin – ja sen voi ymmärtää vasta, kun saa kohdata kehonsa takia todellista vähättelyä, jopa kiusaamista.

On totta, että minua ei syrjitä tai nimitellä kehoni takia, ja se tekee minusta etuoikeutetumman kuin moni muu. Olen ollut koko ikäni normaalipainoinen (tai sen alle) ja minun on suhteellisen helppoa löytää tv-sarjoista tai somesta kehoja, jotka vähintään muistuttavat omiani.

Jos ulkonäössä ei ole mitään silmiinpistävän poikkeavaa, voiko silloin puhua kehopositiivisuudesta? Onko sana varattu ”syrjityssä” kehossa elävälle?

On ja toisaalta ei.

Kritiikki juontaa juurensa siitä, että kehopositiivisuus on suora käännös body positivitysta. Body positivity taas on vielä paljon enemmän kuin oman kehon hyväksymistä. Se on myös sosiaalinen liike, jonka missio on tehdä näkyväksi sellaisia kehoja, jotka eivät istu totuttuihin ihanteisiin. Se on syrjittyjen äänellä puhumista: kaikilla on oikeus tulla näkyviksi ja kohdelluiksi tasavertaisina.

Voin vain kuvitella, miten hankalaa on oppia hyväksymään oma ulkomuotonsa, jos ei näe samastuttavia kehoja missään. Ikään kuin koko maailma huutaisi, että vartalosi on vääränlainen ja se pitää piilottaa.

En edes väitä tietäväni tästä kokemuksesta mitään, mutta yhden toisen asian voin sanoa omasta kokemuksestani: jos on koskaan vihannut kehoaan, matka hyväksyntään on pitkä ja mutkikas. Olit sitten yli- tai alipainoinen tai mitä tahansa siltä väliltä. Ulkonäköpaineet voivat puristaa ketä tahansa, jos on sille altis. Tämä kertoo vain siitä, miten järjettömän kapeita kauneusihanteet ovat. Minä olen esimerkiksi kasvanut sellaisen some- ja mainoskuvaston keskellä, että olen nähnyt lyhyet jalkani, kapean lantioni ja ohuet huuleni suoranaisena rumuutena.

Uskon, että jokaisella on mahdollisuus oppia hyväksymään itsensä ja oikeus tulla hyväksytyksi.

Ulkonäköpaineita vähätellään jo nyt, vaikka ne haittaavat monen elämänlaatua. Varsinkin jos on objektiivisesti ”normaalin” näköinen ja erehtyy puhumaan paineista,  saa herkästi otsaansa pinnallisen leiman. Olen saanut kokea tämän usein, kun olen puhunut ruumiinkuvan häiriöstäni. Minun on pitänyt vuosikausia toistella itsellenikin, että sairauteni on todellinen ja minulla on oikeus puhua kokemuksistani ääneen. Siksi me emme tarvitse yhtään lisää vähättelyä ja vertailua.

Tarvitsemme erilaisia kehoja, kokemuksia ja näkökulmia kehopositiivisuudesta, jotta muistamme, mikä on tärkeintä:

Kärsimys on aina henkilökohtaista eikä ikinä voi tietää, mitä toinen käy päässään läpi.

Klisee tai ei, mutta oman kehon hyväksyntä lähtee henkisestä hyvinvoinnista. Jokaisen on tehtävä sama työ tullakseen sinuiksi itsensä kanssa, ja tuo työ tapahtuu ensisijaisesti pään sisällä.

Tarvitsemme kipeästi eri mittaisia, muotoisia, painoisia ja värisiä kehoja esille ja julkisuuteen, sillä se hyödyttää ihan jokaista. Siksi kannatan kehopositiivisuutta ja tahdon osallistua keskusteluun, mutta enemmän asenteillani ja ajatuksillani kuin kehollani.

Tässä blogissa käytämme tietoisesti mieluummin sanaa kehorakkaus, ja siihen on kaksi syytä. Ensinnäkään kehorakkaus-sanalla ei ole sellaista historiaa kuin kehopositiivisuudella, ja saan siis määritellä itse, miten sanaa käytän. Toisaalta haluan painottaa henkilökohtaista matkaa oman kehon kanssa – siis sisäistä asennetta, joka on täysin irrallaan kehon ulkomuodosta.

Kehorakkaus tarkoittaa minulle myös aktiivisia tekoja. Riittävää lepoa, ruokaa, kosketusta, aistielämyksiä, kokonaisvaltaista kehon vaalimista ja kuuntelemista.

Kyllä, vatsamakkarat voivat vaikuttaa onnellisuuteen, mutta ne eivät ole onnellisuuden este. Pystyn sanomaan sen puhtaasti oman kokemukseni perusteella, sillä elin vuosia huomenna-ajatusmaailmassa. Sitten kun saavuttaisin vyötärönympäryksen X ja litteän vatsan, olisin kaunis.

Pääsin kaikkiin tavoitelukemiini ja ylikin, mutta kävikin päinvastoin kuin odotin: mitä kapeammaksi kuihduin, sitä onnettomampi olin. Ulkomaailma hyväksyi minut, kehui ja taputteli olalle itsekurista ja ”urheilullisuudesta”, vaikka oikeasti olin voimieni äärirajoilla ja vihasin itseäni. Alhainen rasvaprosentti ei koskaan tuo onnea. Jos onnellisuus on kehon ulkomuodon varassa, se on haurasta ja katoavaa.

 

Todellinen kehorakkaus ei sanele ehtoja.

Ei ole kehorakkautta sanoa itselleen, että sitten kun olen kymmenen kiloa hoikempi, sitten rakastan itseäni ja pidän itsestäni huolta. Ethän rakasta puolisoasi tai ystävääsikään näin, vaan näet hänet kokonaisuutena, jolla on vahvuutensa ja puutteensa – ja oikeastaan rakastat häntä juuri siksi.

Kehorakkaus tapahtuu juuri nyt, tässä hetkessä. Voit aina siirtää työn huomiseen, mutta silloin et koskaan saavuta hyväksyntää. Voit toki syödä terveellisemmin tai liikkua enemmän, mutta siinä on suuri ero, tekeekö muutoksia rakkaudesta vai vihasta.

Jos huomaat ryhtyneesi tammikuussa elämäntaparemonttiin sitten kun -ajatuksin, mitä jos ottaisit pienen aikalisän. Päättäisit, että lähdet tekemään isoja muutoksia vasta sitten, kun pystyt tekemään sen lempeästi ja kehoasi kunnioittaen.

Se on kehopositiivisuutta ja -rakkautta puhtaimmillaan.

Jos haluat löytää tasapainon, uskalla luopua kontrollista ja sallia itsellesi hyvää

Muistan ajan muutamien vuosien takaa, kun olin toipunut syömishäiriöstä ja halusin kovasti löytää tasapainon. Tasapainon syömisessä, tasapainon liikkumisessa, tasapainon omassa elämässäni ja kaikessa mikä vaikutti hyvinvointiini.

Olin kovin kiinnostunut kaikesta terveyteen ja hyvinvointiin liittyvästä. Ahmin tietoa ravitsemuksesta ja luin haastatteluja, lehtijuttuja ja somea, muiden mielipiteitä ja kokemuksia siitä millä tavoin voisi voida mahdollisimman hyvin ja mitkä keinot sopivat muille ihmisille. Halusin tasapainoa, mutta lähdin etsimään sitä väärästä päästä, ulkopuolelta. En itsestäni, siitä mikä minulle sopisi.

Samalla en ymmärtänyt, että sen löytyminen oli niin hankalaa siksi, että elämäni oli edelleen täynnä rajoituksia. Kuvittelin, että tasapaino on minulle sitä, että syön samoja, järjettömän terveellisiä ruokia arkipäivät ja viikonloppuna sallin itselleni muutaman sadan kalorin edestä herkkuja. Himoitsin hullun lailla kaikkea mitä itseltäni silti tuolloin kielsin, ja piiskasin itseäni siitä etten osaa tätä yhtään.

Sama juttu kävi liikunnan kanssa, ajattelin, että tasapaino on minulle sitä, että treenaan kovaa arkipäivät ja viikonloppuna pidän yhden lepopäivän. Treenasin liian kovaa, hampaat irvessä, ja kun yhdistin sen kontrolloituun syömiseeni, kehoni ei enää palautunut ja minulla oli paha olla.

Laskin jatkuvasti kaloreita ja pidin tiukasti kiinni omasta energiansaannistani. Vaikka lukemat olivat tuossa vaiheessa tietyn mittarin mukaan terveitä ja normaaleja, kontrollintarpeeni oli edelleen hyvin vahvasti valloillaan.

Yritin löytää tasapainon pitämällä kiinni kontrollista, ennen kuin ymmärsin, että kontrolloimalla en sitä tulisi löytämään.

Minun piti romuttaa uskomukseni tasapainosta ja hyvinvoinnista täysin, lähteä etsimään tapaa, joka sopisi minulle. Ja mikä vielä vaikeampaa, minun oli päästettävä irti kontrollista.

Uskaltauduin lisäämään päiviini enemmän ruokaa, enemmän energiaa. Uskaltauduin rikkomaan omia sääntöjäni – jos halusin suklaata, niin miksi ostaisin sitä vasta lauantaina. Jos kehoni oli väsynyt, miksi olisin lähtenyt liikkumaan vain kovemmin kun se selkeästi kaipasi lepoa. Uskalsin irroittautua, hitaasti, kaloreiden laskemisesta ja alkaa luottaa siihen, ettei kehoni tarvitse numeroita. Että se tarvitsee ravintoaineita, enkä minä voisi mitenkään mielessäni päättää paljonko minäkin päivänä energiantarpeeni tulisi olemaan. Ymmärsin, että herkkuövereiden jälkeen ei ole välttämätöntä lähteä tappolenkille seuraavana päivänä kuluttamaan ylimääräistä energiaa.

Ymmärsin, että halutessani olla tasapainossa, minun olisi yksinkertaisesti käännettävä uskomukseni päälaelleen. 

Nykyisin tasapaino on minulle sitä, että syön mitä haluan ja milloin haluan. Pääsääntöisesti hyvää, ravitsevaa ja terveelliseksi määriteltävää ruokaa, sillä haluan kehoni saavan oikeanlaisia rakennusaineita. Kuitenkin se tarkoittaa minulle myös sitä, että mukaan mahtuu pizzaa, viiniä ja suklaata. Kumpikaan ei sulje toisiaan pois. Sama myös liikunnan kanssa, välillä liikun enemmän ja välillä vähemmän.

Tasapaino on sitä, että sallii itselleen kaikenlaisia päiviä. Niitä, jolloin ei tee mitään muuta kuin tuijottaa Netflixiä ja syö pizzaa, ja niitä päiviä kun liikkuu, syö hyvää ruokaa, joogaa ja meditoi. Tasapaino on kaikkea tuota ja kaikkea siltä väliltä. Sitä, että antaa itsensä nauttia elämästä, vapaudesta, lomista ja hyvästä ruoasta ilman huonoa omaatuntoa. Ettei ole kiellettyjä tai sallittuja asioita, vaan kaikki on avoinna.

Tasapaino lähtee siitä, että kysyy itseltään: mikä tekee keholleni ja mielelleni hyvää juuri nyt? Ja siitä, että opettelee vastaamaan siihen.

– Emmi

Annoin ulkonäkökommenttien satuttaa, kunnes oivalsin yhden asian

 

Viime jouluna ruokapöydässä eräs nimeltä mainitsematon tuttavani katsoi minua päästä varpaisiin ja tokaisi yllättäen:

”Jenni on pyöristynyt. Sä olit joskus niin hoikka.”

Sain hädin tuskin syötyä laatikot loppuun, sillä kuvotus valtasi kehoni. Enkä melkein kuullut jatkokeskustelua, sillä mielessäni pörräsi ahdistavia ajatuksia. Olenko lihonut? Miten en itse huomaa sitä? Vaikka käytän ihan samoja vaatteita? Pitäisikö ryhdistäytyä? Olenko liian iso? 

Hyvin nopeasti oivalsin, että jokainen noista ajatuksista oli jäänne menneisyydestä, syömishäiriöajoilta, ja siksi en tehnyt niille mitään. Vaikka järkeilin tilanteen nopeasti, itse ahdistus oli todellinen: hetkeksi minut valtasi tunnemuisto siitä, millaista on inhota kehoaan ja tuntea olevansa vääränlainen.

Sain myös muistutuksen siitä, miten suuri merkitys sanoilla on. Ikinä ei voi tietää, miten vahvasti joku ottaa ulkonäkökommentit itseensä. Reagoinhan minäkin vahvasti, vaikka en näyttänyt ahdistustani. Minun kehoni on vain minun omaisuuttani, ja kun toinen ottaa ulkomuotoni tai sen muutokset omaksi asiakseen, hän ylittää hyvin henkilökohtaisen rajan.

Tapaus ei ollut ainutlaatuinen: kehoani on kommentoitu läpi elämäni, sekä hyvässä että pahassa. Jalkojani on sanottu sekä liian lyhyiksi että liian pitkiksi. On sanottu, että silmäni ovat liian lähekkäin ja otsani liian korkea. Kun aloin käydä salilla, sain kehuja lihaksista, mutta joidenkin mielestä niiden ainakaan enää ”tarvitsisi yhtään kasvaa”. Vartaloni on ollut aina poikamainen, mutta se ei häirinnyt minua ennen kuin kuulin kommentin siitä, että olen ”muodoton lauta”. Kun olin alipainoinen, olin monelle ”ihanan hoikka” mutta yhtä monen mielestä ”aivan liian laiha”.

Niin monet kerrat olen antanut muiden kommenttien tehdä itseni onnettomaksi. Olin lapsesta asti sisäistänyt ajatuksen, että muiden sanoilla on merkitystä. Jokaisen kommentin jälkeen oletin, että kehoni on vääränlainen ja minun pitää muokata sitä saavuttamattomaan muottiin.

Kunnes hiljalleen aloin ymmärtää, ettei ole sellaista muottia, jossa kelpaisin kaikille. Eikä tarvitsekaan.

Ihmiskeho muuttuu väistämättä, sillä aika kuluu kaikille. Kehojamme ei ole tehty muita varten, vaan palvelemaan meitä itseämme juuri tässä hetkessä ja elämäntilanteessa mahdollisimman hyvin.

Vilpittömissä kehuissa ja kohteliaisuuksissa ei ole mitään vikaa, mutta toisen kehon kritisointi on lähes aina tarpeetonta tai jopa haitallista. Jokaisella on oikeus kehorauhaan. Jos aiot kommentoida toisen ulkonäköä, harkitse ensin tarkkaan: oletko varma, että sanasi eivät jätä ikävää jälkeä? Ja jos aiot naamioida sanasi huoleksi, mieti, tarvitseeko sinun aidosti olla tuosta ihmisestä huolissasi tai pystytkö hänen ulkomuotonsa perusteella päättelemään, tarvitseeko hän huolenpitoasi. Usein vastaus on ei.

Mutta vaikka kuinka valistaisimme toisiamme kehorauhasta, aina on joku, joka lipsauttaa jotain ajattelematta. Varsinkin omien isovanhempieni ikäluokassa lihomisista ja laihtumisista keskustellaan yhtä arkipäiväisesti kuin säästä. Sekään ei ole realistinen tavoite, että elää kuplassa, jossa omasta kehosta ei enää tarvitse kuulla yhtään mitään. On hyvä valmistautua ja vahvistaa itseään sisäisesti: miten voisi löytää rauhan sisältään poikkipuolisista sanoista huolimatta?

Tärkein oivallukseni on ollut, että toisen sanat eivät lopulta kerro sinusta juuri mitään.

Kun muut taivastelevat muuttunutta minua, he eivät tiedä, mitä kaikkea kehoni on käynyt läpi ja millaisia esteitä olen joutunut ylittämään, jotta olen saavuttanut tasapainon, rauhan ja hyväksynnän. He eivät tiedä, että aiempi ”ihanan laiha” vartaloni oli nälkiinnyttämisen ja pakkoliikunnan tuotosta, ei luonnollinen olotila. He eivät tiedä, että tuon kehon taustalla, joka joidenkin silmissä ehkä oli ihanteellinen, oli syvää itseinhoa ja pelkoa.

He eivät tiedä, että tuo pelko on hitaasti ja kovan työn tuloksena vaihtunut tyytyväisyyteen, vahvaan ja energiseen oloon, jota en ikinä vaihtaisi pois.

Vain sinä elät kehosi kanssa joka hetki, joten vain sinun mielipiteelläsi on merkitystä.

Kun oivallat tuon, huomaat, että muiden kommentit kuvastavat enemmän sanojaansa. Tarve ruotia muiden ulkomuotoa kertoo usein omista komplekseista, vertailusta, kateudestakin. Muistan hyvin, kuinka ”huolissani” olin muiden painonmuutoksista, kun itse toivuin syömishäiriöstä. Terveenä en kiinnitä enää samalla tavalla huomiota toisten rasvaprosentteihin, sillä olen oivaltanut, että hyvinvointi ei näytä kahdessa kehossa samalta.

Ympäröi itsesi ihmisillä, jotka rakastavat sinua sellaisena kuin olet. Jos lähipiirissäsi jatkuvasti ruoditaan toisten kehoja ja se ahdistaa sinua, valista heitä rohkeasti siitä, millä tavoin sinun kehoasi saa kommentoida ja mitä et mielelläsi tahtoisi kuulla. Siinä ei ole mitään väärää.

Ennen kaikkea muista, että muiden sanat eivät määrittele sinua.

Kehosi on tarina, jonka vain sinä tunnet läpikotaisin.

 

Sinä rakastat minun arpeni terveiksi

Havahduin hiljattain siihen, etten ole koskaan kirjoittanut rakkaudesta ja parisuhteesta. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä kaksitoista vuotta, ja juhlimme vastikään neljättä hääpäivää. Minulta on usein kysytty, miten olemme onnistuneet. Tai onko meillä salaisuutta. Jo neljän, viiden vuoden yhdessäolon jälkeen tuli myös kyselyitä ja ihmettelyjä, eikö ihmisenä kasvaminen vaatisi useampaa suhdetta

Itse ajattelen, että matkaa voi tehdä suhteessakin.

Kasvussa ei voi koskaan ripustautua toisen varaan. Rakkaus voi ehkä antaa suuntaa ja tukea, mutta vastuu on lopulta itsellä.

Moni tuntuu ajattelevan, että pitkä suhde on lähinnä mieletöntä tuuria. Siinä on totuuden siemen. Usein ihmettelen, miten minulla on käynyt näin uskomaton tuuri, kun olen löytänyt nuorena rinnalleni noin upean tyypin. Yhdessäolomme soljuu helposti ja vaivatta.

En silti usko, että pitkä suhde on koskaan pelkkää sattumaa. Rakkaus on luonnonvoima, mutta myös valinta ja tekoja. Kasvu on aktiivista toimintaa.

Minulle suurin kasvun paikka on ollut oma riittämättömyyden pelkoni.

Olen itsevarmempi nahoissani kuin koskaan aiemmin. Olen miehelleni ikuisesti kiitollinen siitä, että hän on opettanut minut näkemään hyviä ominaisuuksia itsessäni – sellaisiakin, joita joskus epäilin.

Mutta silti tuo pelko on yhä vieläkin jossain mieleni sopukoissa. Se pulpahtaa välillä esiin pienenä kuiskauksena, joka sanoo, etten ole riittävän hauska, hyvännäköinen tai itsevarma. Hiljentäisin pelkoni välittömästi jos osaisin, sillä ymmärrän, ettei sillä ole totuuden kanssa tekemistä. Toisaalta pelko on inhimillinen, sillä se kumpuaa rakkaudesta. Ajatuskin mieheni menettämisestä tuntuisi liian raskaalta kestettäväksi.

Toisinaan tuntuu, että olen kahden vastakkaisen voiman välissä.

Syvimmällä minussa ovat ydinarvoni, rauha ja syvä luotto elämän virtaamiseen. Uskon sisimmässäni, että kaikelle on syynsä. Jos rakkaus jatkuu, niin oli tarkoituskin. Jos se loppuu, niin oli tarkoituskin. Siksi se, että hakee jatkuvasti vahvistusta ja vakuuttelua toiselta, ei ratkaise mitään. Vain sinä itse voit parantaa itsesi, ei kukaan toinen.

Tuon syvimmän ytimen pinnalla ovat huoleni ja pelkoni. Ymmärrän niitäkin, enkä vähiten siksi, että minua kiusattiin koko peruskoulun läpi. Ihmiset, joita pidin parhaina ystävinäni, hylkäsivät minut useammin kuin kerran. Se jätti minuun syvät haavat ja pelon siitä, etten ole riittävän hyvä – ja että ennen pitkää toinen huomaa vajavaisuuteni ja hylkää minut.

Tunnen, kuinka arpi hälvenee päivä päivältä, mutta ehkä se ei koskaan täysin katoa.

Kun tuo pelko nousee pintaan, se saa minut ajattelemaan asioita, joista en ole ylpeä. Näen esimerkiksi herkästi toiset naiset kilpailijoina, vaikka sille ei ole syytä. Toisaalta ymmärrän itseäni. Elinhän vuosikausia niin, että minun oli helpompi nähdä kenessä tahansa tuntemattomassakin enemmän viehätysvoimaa kuin itsessäni.

Olen keskustellut tästä mieheni kanssa, mutta se ei ole aina helppoa, sillä kyse ei ole lainkaan luotettavuudesta, vaan puhtaasti omasta menneisyydestäni. En tahdo levittää murheitani toiseen, kun teen sitä jo riittävästi itselleni.

Toisinaan tuo pelko saa minut ajattelemaan, että epävarmuus on epäviehättävää ja että minun on sen tähden laitettava kasvoilleni itsevarma naamio. Siinä on myös hyvää, sillä koulutan mieltäni jatkuvasti vahvemmaksi, löytämään varmuuden sisältäni. Ja se auttaa: tunnen, kuinka pelko haipuu päivä päivältä kauemmas. Minun on koko ajan helpompi etäännyttää itseni ajatuksistani. Luottaa itseeni ja elämään.

Jotkut sanovat, ettei voi rakastaa toista, ennen kuin rakastaa itseään. Olen eri mieltä.

Olen oppinut rakastamaan itseäni pyyteettä, kun minua on rakastettu.

Pohjimmiltaan menettämisen pelko on inhimillinen. Vaatii voimaa ja luottamusta päästää toinen lähelleen ja paljastaa tälle sydämensä ja sielunsa. Silloin ihminen on avoin ja avoimuudessaan puhdas, hauras ja haavoittuva.

Se on ihmiselämän kauneimpia, mutta myös kipeimpiä asioita.

Joskus tuntuu, ettei ihmistä ole tehty kestämään niin suuria tunteita. Kaiken keskellä pitäisi vielä pystyä pysymään itsenäisenä, niin, ettei takerru epäterveellä tavalla. Se ei ole helppoa ollenkaan. Olen hyvin herkkä ja kun rakastun, rakastun joka solulla. En ole ikinä pystynyt näyttelemään tunteita. Silti en vaihtaisi herkkyyttä mihinkään.

Rakkaus on myös tasapainoa, ja tasapaino vaatii rohkeutta.

Kun rakastaa jotakuta todella, on uskallettava antaa tälle tilaa hengittää. Uskon, että olemme luonnostamme vapaita ja itsenäisiä, suhteessakin. Jos tukehduttaa toisen, hän etääntyy tai suhteesta tulee ennen pitkää epäterve, kontrolloiva. Enkä tahdo sellaista koskaan, en rakkaalleni tai itsellenikään.

Jos saisin valita, minulla ei olisi tätä painolastia, se tekisi elämästä niin paljon helpompaa. En voi olla tuntematta välillä syyllisyyttä siitä tosiasiasta, että epävarmuuteni heijastuu muihinkin.  Pelkoni eivät ole minä mutta ne ovat kuitenkin osa minua, halusin tai en. Siksi ne on kohdattava, hyväksyttävä ja käsiteltävä. Vasta sitten ne hälvenevät.

Rakkaus on valinta, ja tärkeimpiä valintoja ovat nämä kaksi: anna tilaa hengittää ja ole avoin.

Jokainen, josta tulee minulle rakas ja läheinen, oppii tuntemaan myös arpeni. Hän oppii tietämään, että joskus huoli hiipii esiin ja mieleeni juolahtaa, kyllästyykö minuun tai pitäisikö minun olla toisenlainen. Tuo huoli kertoo siitä, että olen löytänyt rinnalleni tärkeän ihmisen.

Toisaalta pelko on turhaa, sillä tosirakkaudella on sellainen ominaisuus, että se ottaa arvet avosylin vastaan ja rakastaa ne terveiksi.

Sillä rakkaus on pohjimmiltaan puhdasta hyväksyntää.

Lupaus, jota en tee itselleni enää

Millaisia asioita sinun on tapana luvata itsellesi, kun tahdot muutosta elämääsi? Ehkä lupaat liittyä salille, laihduttaa viisi kiloa, tehdä työsi paremmin, opiskella uuden kielen, mennä aikaisemmin nukkumaan tai olla parempi ystävä?

Palauta mieleesi oma lupaustesi lista ja mieti sitten, miltä se saa olosi tuntumaan. Aikaansaavalta ja ylpeältä? Vai tunnetko riittämättömyyden kirpaisun? Niskaan hengittävän muistutuksen siitä, mitä kaikkea et ole saanut aikaiseksi?

Kuvittele sitten, että et enää koskaan lupaisi mitään, mikä vaatii sinua kehittymään. Miltä se tuntuisi?

Olen ollut nyt vajaat kaksi viikkoa syyslomalla. En muista, milloin viimeksi olisin viettänyt näin pitkän ajan kotona. Olen aina varannut matkan ja nytkin tuntui aluksi väärältä, etten ole suunnitellut mitään suurempaa. Joten aloin aikatauluttaa vapaapäiviäni. Vähintään siivoaisin keittiön kaapit, kirjoittaisin tekstejä varastoon ja kävisin metrolla tutustumassa uusiin paikkoihin.

Sitten katsoin lomalistaani ja nielaisin. Pysähdyin ja mietin, miltä ranskalaisten viivojen lukeminen minusta tuntui (ahdistavalta).

Tein siis jotain toisin. Luovuin listastani ja vietin viikon ilman aikatauluja. Tein lähinnä sitä, mitä spontaanisti teki mieli. Paljon tv-sarjoja, lyhyitä kävelyjä, kissojen paijaamista, vähän kirjan lukemista, hiukan siivoamista, ei lainkaan kirjoittamista ja paljon olemista. Ensin syyllisyyttä, etten tee mitään ”kehittävää”. Mutta vähitellen tunne haipui, niin kaikki tunteet haipuvat ennen pitkää.

Kun kuvailen persoonaani, kerron usein olevani ihminen, joka on jatkuvasti liikkeessä, aina puuhailemassa jotain. Sellaista on mukava sanoa ääneen, touhukkuushan on hyve.

Mutta kun tarkemmin miettii, liikkeen takana on painetta. Ei saisi pysähtyä, koska eihän pysähtynyt tee mitään konkreettista ja kehittävää. Olen kuitenkin sisimmässäni kotoilija, joka rakastaa joutilasta aikaa. Kun teen jotain, uppoudun siihen täysin, oli se töitä, keskustelu tai juoksulenkki. Mutta sen jälkeen kaipaan paljon aikaa olla vain. Usein en kuitenkaan osaa katkaista touhuamisen kelaa. Siitä tulisi liian suuri syyllisyys.

Emmekö me toisaalta ole kaikki sisimmässämme tällaisia? Kaipaamme vuorottelua, työtä ja lepoa, liikettä ja palautumista. Joskus vain kadotamme taidon. Ehkä kuittaamme sen selityksellä, että haluamme touhuta ja kehittää itseämme. 

Mutta tuoko jatkuva paine kehittyä sinua lähemmäs aidointa itseäsi? Onko se sinulle oikeasti luontaista?

Kun olet seuraavan kerran tekemässä elämässäsi muutoksen, teetkö sen siksi, että aidosti haluat ja koska muutos tuo sinua lähemmäs arvojasi? Vai tunnetko ahdistusta ja pelkoa siitä, että jos et tee muutoksia, jämähdät paikoillesi? Kammoatko riittämättömyyden tunnetta ja olet sen tähden valmis tekemään mitä vain, jotta et joutuisi kohtaamaan tuota tyhjiötä?

Liikkeessä tehty muutos on riski, sillä se ei ole intuition sanelema. Se on kuin pelastusrengas, johon takerrut hätäpäissäsi etkä ollenkaan huomaa, että jalkasi ylettävät pohjaan. Jos teet muutoksia vain muutoksen tähden, mikä lopulta muuttuu? Eikö liikkeessä pysymisestä tule vähitellen itsetarkoitus ja pysähtymisestä tulee aina vain vaikeampaa ja vaikeampaa? Ehkä lopulta olet eksyksissä ja huomaat, ettet enää tiedä, mitä tahdot.

Ajattelemme, että elämä on jatkuva projekti. Mutta mihin se johtaa? Sellainen tulevaisuuden hetki, jossa kaikki olisi täydellisesti, on vain illuusio. Jos aina näkee vikaa nykyhetkessä ja nykyisessä versiossa omasta itsestään, ei voi koskaan tulla täydeksi. Pakenemalla ei voi päästä perille.

Pysähdy nyt, ennen kuin olet siinä pisteessä.

Tulevaisuuden suunnittelu voi olla kutkuttavan ihanaa ja jännittävää, eikä siinä ole mitään väärää. Unelmointi tuo sisimmät intohimot pintaan ja se on siksi tärkeää.

Mutta liike vaatii vastapainokseen pysähdyksiä, sisäänhengitys hellittäviä uloshengityksiä.

Muuten kaikki muuttuu massaksi, jossa ympäristön paineet ja omat toiveet sotkeutuvat etkä enää erota, mitä pitäisi kuunnella. Silloin teet herkästi hätäisiä, harkitsemattomia päätöksiä.

Voit tavoitella uutta, mutta vasta kun pysähdyt ja näet, mikä jo nyt on hyvin. Vasta silloin voi tarkastella tulevaisuuttakin puhtaana eikä päätöksiäsi sumenna pelko, ahdistus, häpeä tai riittämättömyys. Silloin mielesi kirkastuu, teet vain tarvittavat muutokset ja nekin harkiten. Erotat, mihin voit vaikuttaa ja mikä saa mennä omalla painollaan.

Miltä tuntuisi, jos et tekisi ensi vuodelle yhtäkään lupausta, jotka vaativat sitä, että jotenkin parannat, kehität tai muuten muutat itseäsi. Entä jos sen sijaan lupaisit pysähtyä joka päivä sanomaan itsellesi, että sinussa ja sinun elämässäsi on jo nyt kaikki riittävä.

Olet sinä, ja siksi tarpeeksi, kokonainen.

 

kuvat: Pinja Mitrovitch pinaycoco.fi

6 asiaa, jotka olisin tahtonut tietää terapian aloittamisesta

Mitä terapiassa oikein tehdään? Muutunko ihmisenä? Ymmärtääkö minua kukaan?

Kymmenen vuotta sitten seisoin ensimmäistä kertaa psykoterapeutin vastaanoton oven takana ja soitin kelloa. Mielessäni risteilivät pelot, helpotus ja  ennakkoluulot. Kukaan tuntemani ei käynyt terapiassa tai jos olikin, se ei koskaan tullut puheeksi.

Kunpa joku olisi ollut pitämässä kädestä ja sanomassa, ettei ole mitään pelättävää. Olisipa joku ollut vierellä, kun epäröin ja olin vähällä kääntyä takaisin. Sillä lopulta yksikään ennakkoluuloistani tai peloistani ei toteutunut. Terapian aloittaminen oli yksi elämäni parhaista päätöksistä.

Nämä kuusi asiaa ovat sellaisia, jotka olisin halunnut jonkun minulle kertovan.

1. Sinun ei tarvitse ”osata” puhua.

Mitä minä hyötyisin terapiasta, kun en edes tiedä, mikä minua vaivaa? Kun vasta harkitsee hakeutuvansa ammattilaisen pakeille, paha olo voi olla vielä epämääräinen möykky. Minä pelkäsin, että menen täydellisesti lukkoon, kun terapeutti kysyy jotain. Tunsin olevani yksin ajatusteni kanssa ja luulin, että möykky tulisi olemaan sisälläni aina, eristyksissä. Ettei kukaan koskaan ymmärtäisi, koska en osaisi selittää.

Terapiassa opetellaan puhumaan ja sanallistamaan – valmiiksi ei tarvitse osata.

Terapeutti ei vaadi muuta kuin tulemaan paikalle ja sitoutumaan. Hän avaa solmuja, kyselee, kyseenalaistaa ja vetää yhteen. Hän näyttää, miten mielesi toimii ja antaa välineitä, joilla voit itse oppia työstämään sitä. Vähitellen opit analysoimaan itse itseäsi ja huomaat vaaranmerkit herkemmin. Opit, miltä häpeä, kipu tai uupumus tuntuu kehossa, mistä ne kertovat ja miten pääset eteenpäin.

Oikeastaan koko ajatus – että et ole riittävän fiksu, analyyttinen tai verbaalisesti lahjakas terapiaan – ei ole omasi. Se on sairautesi ääni. Pelko, häpeä ja riittämättömyyden tunne yrittävät pistää vastaan muutokselle. Jo se, että olet hakemassa apua, kertoo että jokin on liikahtanut. Tunnistat, että kaikki ei ole hyvin. Tiedät ansaitsevasi jotain parempaa. Se tarkoittaa, että sinussa on enemmän voimaa kuin uskotkaan.

2. Terapian voi aloittaa terveenäkin.

Kun jalkaani alkoi tänä kesänä sattua juoksulenkeillä, kävin näyttämässä sitä lääkärille välittömästi. Ei olisi tullut mieleenikään kärvistellä ja odotella, että kipu pahenee niin, etten enää pysty kävelemään.

Miksi et toimisi samoin mielen kanssa?

Minä olen aloittanut terapian kahdesti, kymmenen vuotta sitten sairaana ja uudelleen terveenä. Kliinisesti masentuneena tarvitsin terapiaa, jotta pääsin pahimman yli. Mutta toipuminen on hidasta eikä mieli tule ikinä valmiiksi. Siksi palasin terapiaan, vaikkei minulla ollut enää diagnoosia. Olin jo onnellinen, tasapainoinen ja paperilla terve, mutta minulla oli vielä turhaa painolastia menneisyydestä.

Pelkäsin, että ongelmani eivät olisi psykologin mielestä riittävän vakavia vaan minut naurettaisiin ulos. Mutta niin ei käynyt. Koko jaottelu terveeseen ja sairaaseen on kovin keinotekoista. Kukaan ei voi sanoa, kuka on ”riittävän sairas” tai ”liian terve” terapiaan.

Sinun tunteesi ja ongelmasi ovat todellisia ja yhtä arvokkaita kuin kenen tahansa muunkin. Kärsimys on aina henkilökohtaista, ja siksi vertailu on turhaa. On viisautta hoitaa itseään silloin, kun siihen on vielä voimavaroja.

3. Odota oikeaa hetkeä.

Säännöllinen terapia muuttaa arkea, joskus rajustikin. Sitä voisi verrata töissä käymiseen. Ajatusmylly saattaa jauhaa päiväkausia istunnon jälkeenkin. Se voi viedä yllättävän paljon voimia.

Kysy itseltäsi rehellisesti: tuntuuko tuo ajatus sinusta pelottavalta vai helpottavalta?

Tuntuuko, että seisot suossa, mutta olet jo valmis ponnistelemaan eteenpäin – mutta kaipaat matkalle tukea? Vai tuntuuko, että jo säännölliseen terapia-aikaan sitoutuminenkin vie jo voimat?

Terapia on hyödyllisintä silloin, kun mieli on jo valmis muutokseen ja terapiatyölle on arjessa riittävästi tilaa ja energiaa. Toisen puolesta ei voi koskaan sanoa, milloin on oikea hetki. Sitä on tunnusteltava itse tarkkaan ja rehellisesti.

Jos juuri nyt kaikki tuntuu kaatuvan päälle, voisiko silloin odotella tilanteen tasaantumista ja tehdä terapialle tilaa jo valmiiksi: nukkua hiukan enemmän, vähentää töitä tai harrastuksia. Vapautuisiko siitä lisää energiaa itsensä hoitamiseen niin, että lopulta voit kävellä vastaanotolle luottavaisin mielin ja sanoa: nyt olen valmis ottamaan haasteen vastaan.

4. Kemioilla on väliä.

Hyvän terapeutin etsiminen voi olla uuvuttavaa, mutta siihen kannattaa käyttää aikaa. Tunnustele ilmaa heti ensitapaamisesta lähtien. Soljuuko keskustelu luontevasti, tavoittaako terapeutti ajatuksesi, oletteko samalla aaltopituudella?

On myös hyvä muistaa, että epämukavuuden tunne on tavallista, kun käyt toisen kanssa läpi elämäsi kipukohtia. Epämukavuutta on kuitenkin kahdenlaista, hyödyllistä ja haitallista. Syntyykö kitkaa siitä, että terapeutti tuuppii sinua kohti muutosta vai siitä, että hän ei tunnu oikein ymmärtävän sinua? Jälkimmäinen tuskin vie kovin pitkälle, ensimmäisestä voi syntyä jotain uutta ja hyvää.

Terapian tarkoitus ei ole vain istuskella juttelemassa mukavia. Muutos tapahtuu silloin, kun jotain lähtee liikkeelle. Joskus se sattuu. Itkettää, hävettää tai jopa suututtaa.

Sairausajatukset tuntuvat ehkä turvallisilta, ja niiden kaivelu voi tuntua siltä kuin sinusta vietäisiin palanen pois. On lupaava merkki, jos terapeutti onnistuu herättelemään usvasta ja vähän kerrallaan näyttää tietä eteenpäin, kohti terveempää ääntä.

5. Terapia ei ole yhtä nousukiitoa.

Varsinkin pitkässä terapiassa tulee tahmeita kausia. Ehkä kotitehtävät tuntuvat turhilta tai omien ajatusten puiminen alkaa ylipäätään kyllästyttää. Toisinaan se on merkki siitä, että elinvoima on alkanut palata: jaksat jo katsoa tulevaan eikä terapia ole enää ainoa oljenkortesi. Olisi muutakin, mihin keskittyä. Mieleen voi tulla silloin itsesyytöksiä. Teenkö jotain väärin? Onko tästä mitään hyötyä?

Mutta muista: ei terapia voikaan olla yhtä nousukiitoa, koska ei toipuminenkaan ole.

Välillä edistyt ehkä harppauksin, joskus tarvot suossa viikkoja, kuukausiakin. Usein näemme muutoksen vasta jälkikäteen, kun pystymme tarkkailemaan elämäämme kauempaa.

Itsekin kuvittelin joinain hetkinä, etten edisty lainkaan. Jälkikäteen näen, että tein koko ajan valtavan tärkeitä oivalluksia. Ole kärsivällinen ja anna aikaa. Ja jos sittenkin vielä tuntuu, ettet edisty, voi ehkä miettiä, onko terapeuttisi tai hänen edustamansa suuntaus sinulle sopiva.

Aina kun korvasi taakse jää pieniä sanoja ja ajatuksia, pidä niistä kiinni. Pienetkin siemenet kasvavat isoiksi oivalluksiksi, kun ruokit niitä.

5. Oletko valmis lopettamaan?

Terapian lopettamista on syytä harkita yhtä tarkkaan kun aikanaan puntaroi käyntien aloittamista. Tässä auttaa jälleen raaka rehellisyys. Pärjäät ehkä parhaina päivinäsi, mutta entä synkimpinä hetkinä – oletko valmis kohtaamaan myös ne?

Ja jos jälkeenpäin huomaat, että teit hätiköidyn ratkaisun, anna itsellesi anteeksi.

Minä lopetin terapian liian aikaisin. Mielialani oli niin korkea, että ajattelin selviäväni isosta elämänmuutoksesta, yliopiston aloittamisesta ja sosiaalisten ympyröiden vaihtumisesta. En selvinnyt, vaan uuvuin. Aloitin terapian uudestaan ja toisella kertaa olin viisaampi. Lopetin vasta, kun tunsin seisovani vahvasti omilla jaloillani.

6. Terapiassa ei ole mitään hävettävää.

Häpesin pitkään terapiassa käymistä ja keksin tekosyitä, jotta se ei tulisi esiin tuttujen kesken. Mutta nyt olen opetellut puhumaan istunnoista arkisesti, kuin kampaajakäynnistä. Terapia on sitä, että hoidan itseäni ja opettelen tuntemaan itseni paremmin. Olen nykyään paljon lempeämpi itseäni kohtaan – ja silloin olen lempeämpi myös muille.

Kunpa joku olisi ottanut kymmenen vuotta sitten kädestä ja sanonut: et ole heikko tai viallinen, vaikka tarvitset apua. Päinvastoin: on vahvuutta tunnistaa, milloin tarvitsee tukea.

Sinulla ei ole mitään piiloteltavaa.

kuvat: Pinja Mitrovich pinaycoco.fi

 

Menneisyyden tapahtumien ei tarvitse antaa määrittää sitä, mitä olet nykyisyydessä

Kirjoitin itselleni jonkin aikaa sitten muistiin: ’Sä et oo se mitä sulle on tapahtunut. Et se mitä joku on sulle tehnyt tai miten joku on sua kohdellut.’

Me ihmiset kannamme joskus ihan kauheasti turhaa kuormaa mukana. Sanoja ja tekoja lapsuudesta, nuoruudesta, perheestä, ihmissuhteista. Muiden tekemiä päätelmiä, olettamuksia, ja muodostamme niistä totuuksia. Uskomme, että koska jotain on tapahtunut vaikkapa ihmissuhteessa, niin käy aina. Tai joku on sanonut pahasti, kiusannut tai haukkunut, minun täytyy silloin olla juuri sellainen kuin ne sanat kertovat.

Ajattelemme helposti, että koska joskus jokin on sattunut niin kovaa, että on luullut kuolevansa siihen paikkaan, se tarkoittaa, että tuo asia kulkee aina mukana ja vaikuttaa kaikkeen toimintaan. Koska meihin on jäänyt jälki, haava, sitä on aina kannettava raskaana taakkana kehossaan, eikä sitä voi mitenkään muuttaa.

Mutta suuri oivallus on ymmärtää, ettei sen tarvitse olla niin. Että vaikka sinuun jää jälki, tuo jälki ei määrittele sitä, kuka sinä olet ja mitä voit elämässäsi tehdä.

Olisinpa itse ymmärtänyt aiemmin, ettei kaikkea kuormaa tarvitse kantaa painona harteillaan ja jumeina kehossa. 

Silloin kun ymmärsin, ettei minun tarvitse kantaa kaikkea kuraa historiastani mukana ja uhriutua sille, mitä kaikkea elämässäni oli tapahtunut, tuntui kuin olisin ensimmäistä kertaa uskaltanut ottaa laput pois silmiltäni. Ymmärsin, että minä itse olen vastuussa siitä, miten elän elämääni nyt, siitä huolimatta mitä on tapahtunut. Ymmärsin, että se, kun esimerkiksi välttelin ihmissuhteita, jotka olisivat johtaneet parisuhteeseen, pelkäsin läheisyyttä, suojauduin ja piilouduin – ja kaikki muut ikävät pikku ongelmat, jotka varjostivat elämääni – tarkoitti vain sitä, että elin elämääni niiden ihmisten tai tapahtumien mukaan tai uhrina, jotka minua olivat satuttaneet.

Minulle oli muodostunut uskomuksia siitä, ettei rakkautta ole olemassa, että kehoni on vääränlainen, että miehet ovat arvaamattomia ja pelottavia. Koska olin ala-asteella ujo, olen sitä aina eikä kannata yrittää olla kovaäänisempi. Että naisen ei kuulu ottaa paljon tilaa itselleen. Isoja painoja, jotkin pienistä sanoista ja tapahtumista tulleita, jotkin paljon isommista.

Kun ymmärsin tämän kaiken, ymmärsin samalla miten mitään näistä ei tarvitse uskoa totuutena, ja aloin käsitellä niitä. Aloin huomioida, milloin jokin tilanne sattui ja miten siihen reagoin – oliko kyse vanhasta kivusta, joka vain aktivoitui juuri siinä tilanteessa. Yleisimmin se oli juuri sitä. Opettelin hitaasti ja kompuroiden toimimaan toisella tavalla. Ymmärtämään itseäni paremmin ja suhtautumaan myötätuntoisemmin. Erottelemaan, mikä oli oikeasti totta ja mikä uskomus, taakka, heijastus jostakin vanhasta.

Meillä on jokaisella mahdollisuus päättää, mihin lopulta uskotaan. Kenen sanoja ja tekoja kannetaan mukana. Vaikka elämäntapahtumat muokkaavat ja niiden kuuluukin – en itse olisi tässä kohtaa ilman kaikkea kokemaani – mutta se on valinta, mitä kaikkea suodattaa pois ja minkä ottaa palaseksi omaa itseään.

Vanhoja kipuja ei tarvitse kantaa mukanaan. Ei ole pakko. Tie ulos niistä ei välttämättä ole helppo, mutta palkitseva. Ja tärkeää se on kulkea, oman itsensä takia. 

Sillä tiedätkö, sinäkään et ole se, mitä joku on sinulle tehnyt tai mitä sinulle on tapahtunut. Olet paljon enemmän kuin luulet olevasi. Paljon, paljon enemmän.

 

Kuvat: Tuukka Lindholm