6 asiaa, jotka olisin tahtonut tietää terapian aloittamisesta

Mitä terapiassa oikein tehdään? Muutunko ihmisenä? Ymmärtääkö minua kukaan?

Kymmenen vuotta sitten seisoin ensimmäistä kertaa psykoterapeutin vastaanoton oven takana ja soitin kelloa. Mielessäni risteilivät pelot, helpotus ja  ennakkoluulot. Kukaan tuntemani ei käynyt terapiassa tai jos olikin, se ei koskaan tullut puheeksi.

Kunpa joku olisi ollut pitämässä kädestä ja sanomassa, ettei ole mitään pelättävää. Olisipa joku ollut vierellä, kun epäröin ja olin vähällä kääntyä takaisin. Sillä lopulta yksikään ennakkoluuloistani tai peloistani ei toteutunut. Terapian aloittaminen oli yksi elämäni parhaista päätöksistä.

Nämä kuusi asiaa ovat sellaisia, jotka olisin halunnut jonkun minulle kertovan.

1. Sinun ei tarvitse ”osata” puhua.

Mitä minä hyötyisin terapiasta, kun en edes tiedä, mikä minua vaivaa? Kun vasta harkitsee hakeutuvansa ammattilaisen pakeille, paha olo voi olla vielä epämääräinen möykky. Minä pelkäsin, että menen täydellisesti lukkoon, kun terapeutti kysyy jotain. Tunsin olevani yksin ajatusteni kanssa ja luulin, että möykky tulisi olemaan sisälläni aina, eristyksissä. Ettei kukaan koskaan ymmärtäisi, koska en osaisi selittää.

Terapiassa opetellaan puhumaan ja sanallistamaan – valmiiksi ei tarvitse osata.

Terapeutti ei vaadi muuta kuin tulemaan paikalle ja sitoutumaan. Hän avaa solmuja, kyselee, kyseenalaistaa ja vetää yhteen. Hän näyttää, miten mielesi toimii ja antaa välineitä, joilla voit itse oppia työstämään sitä. Vähitellen opit analysoimaan itse itseäsi ja huomaat vaaranmerkit herkemmin. Opit, miltä häpeä, kipu tai uupumus tuntuu kehossa, mistä ne kertovat ja miten pääset eteenpäin.

Oikeastaan koko ajatus – että et ole riittävän fiksu, analyyttinen tai verbaalisesti lahjakas terapiaan – ei ole omasi. Se on sairautesi ääni. Pelko, häpeä ja riittämättömyyden tunne yrittävät pistää vastaan muutokselle. Jo se, että olet hakemassa apua, kertoo että jokin on liikahtanut. Tunnistat, että kaikki ei ole hyvin. Tiedät ansaitsevasi jotain parempaa. Se tarkoittaa, että sinussa on enemmän voimaa kuin uskotkaan.

2. Terapian voi aloittaa terveenäkin.

Kun jalkaani alkoi tänä kesänä sattua juoksulenkeillä, kävin näyttämässä sitä lääkärille välittömästi. Ei olisi tullut mieleenikään kärvistellä ja odotella, että kipu pahenee niin, etten enää pysty kävelemään.

Miksi et toimisi samoin mielen kanssa?

Minä olen aloittanut terapian kahdesti, kymmenen vuotta sitten sairaana ja uudelleen terveenä. Kliinisesti masentuneena tarvitsin terapiaa, jotta pääsin pahimman yli. Mutta toipuminen on hidasta eikä mieli tule ikinä valmiiksi. Siksi palasin terapiaan, vaikkei minulla ollut enää diagnoosia. Olin jo onnellinen, tasapainoinen ja paperilla terve, mutta minulla oli vielä turhaa painolastia menneisyydestä.

Pelkäsin, että ongelmani eivät olisi psykologin mielestä riittävän vakavia vaan minut naurettaisiin ulos. Mutta niin ei käynyt. Koko jaottelu terveeseen ja sairaaseen on kovin keinotekoista. Kukaan ei voi sanoa, kuka on ”riittävän sairas” tai ”liian terve” terapiaan.

Sinun tunteesi ja ongelmasi ovat todellisia ja yhtä arvokkaita kuin kenen tahansa muunkin. Kärsimys on aina henkilökohtaista, ja siksi vertailu on turhaa. On viisautta hoitaa itseään silloin, kun siihen on vielä voimavaroja.

3. Odota oikeaa hetkeä.

Säännöllinen terapia muuttaa arkea, joskus rajustikin. Sitä voisi verrata töissä käymiseen. Ajatusmylly saattaa jauhaa päiväkausia istunnon jälkeenkin. Se voi viedä yllättävän paljon voimia.

Kysy itseltäsi rehellisesti: tuntuuko tuo ajatus sinusta pelottavalta vai helpottavalta?

Tuntuuko, että seisot suossa, mutta olet jo valmis ponnistelemaan eteenpäin – mutta kaipaat matkalle tukea? Vai tuntuuko, että jo säännölliseen terapia-aikaan sitoutuminenkin vie jo voimat?

Terapia on hyödyllisintä silloin, kun mieli on jo valmis muutokseen ja terapiatyölle on arjessa riittävästi tilaa ja energiaa. Toisen puolesta ei voi koskaan sanoa, milloin on oikea hetki. Sitä on tunnusteltava itse tarkkaan ja rehellisesti.

Jos juuri nyt kaikki tuntuu kaatuvan päälle, voisiko silloin odotella tilanteen tasaantumista ja tehdä terapialle tilaa jo valmiiksi: nukkua hiukan enemmän, vähentää töitä tai harrastuksia. Vapautuisiko siitä lisää energiaa itsensä hoitamiseen niin, että lopulta voit kävellä vastaanotolle luottavaisin mielin ja sanoa: nyt olen valmis ottamaan haasteen vastaan.

4. Kemioilla on väliä.

Hyvän terapeutin etsiminen voi olla uuvuttavaa, mutta siihen kannattaa käyttää aikaa. Tunnustele ilmaa heti ensitapaamisesta lähtien. Soljuuko keskustelu luontevasti, tavoittaako terapeutti ajatuksesi, oletteko samalla aaltopituudella?

On myös hyvä muistaa, että epämukavuuden tunne on tavallista, kun käyt toisen kanssa läpi elämäsi kipukohtia. Epämukavuutta on kuitenkin kahdenlaista, hyödyllistä ja haitallista. Syntyykö kitkaa siitä, että terapeutti tuuppii sinua kohti muutosta vai siitä, että hän ei tunnu oikein ymmärtävän sinua? Jälkimmäinen tuskin vie kovin pitkälle, ensimmäisestä voi syntyä jotain uutta ja hyvää.

Terapian tarkoitus ei ole vain istuskella juttelemassa mukavia. Muutos tapahtuu silloin, kun jotain lähtee liikkeelle. Joskus se sattuu. Itkettää, hävettää tai jopa suututtaa.

Sairausajatukset tuntuvat ehkä turvallisilta, ja niiden kaivelu voi tuntua siltä kuin sinusta vietäisiin palanen pois. On lupaava merkki, jos terapeutti onnistuu herättelemään usvasta ja vähän kerrallaan näyttää tietä eteenpäin, kohti terveempää ääntä.

5. Terapia ei ole yhtä nousukiitoa.

Varsinkin pitkässä terapiassa tulee tahmeita kausia. Ehkä kotitehtävät tuntuvat turhilta tai omien ajatusten puiminen alkaa ylipäätään kyllästyttää. Toisinaan se on merkki siitä, että elinvoima on alkanut palata: jaksat jo katsoa tulevaan eikä terapia ole enää ainoa oljenkortesi. Olisi muutakin, mihin keskittyä. Mieleen voi tulla silloin itsesyytöksiä. Teenkö jotain väärin? Onko tästä mitään hyötyä?

Mutta muista: ei terapia voikaan olla yhtä nousukiitoa, koska ei toipuminenkaan ole.

Välillä edistyt ehkä harppauksin, joskus tarvot suossa viikkoja, kuukausiakin. Usein näemme muutoksen vasta jälkikäteen, kun pystymme tarkkailemaan elämäämme kauempaa.

Itsekin kuvittelin joinain hetkinä, etten edisty lainkaan. Jälkikäteen näen, että tein koko ajan valtavan tärkeitä oivalluksia. Ole kärsivällinen ja anna aikaa. Ja jos sittenkin vielä tuntuu, ettet edisty, voi ehkä miettiä, onko terapeuttisi tai hänen edustamansa suuntaus sinulle sopiva.

Aina kun korvasi taakse jää pieniä sanoja ja ajatuksia, pidä niistä kiinni. Pienetkin siemenet kasvavat isoiksi oivalluksiksi, kun ruokit niitä.

5. Oletko valmis lopettamaan?

Terapian lopettamista on syytä harkita yhtä tarkkaan kun aikanaan puntaroi käyntien aloittamista. Tässä auttaa jälleen raaka rehellisyys. Pärjäät ehkä parhaina päivinäsi, mutta entä synkimpinä hetkinä – oletko valmis kohtaamaan myös ne?

Ja jos jälkeenpäin huomaat, että teit hätiköidyn ratkaisun, anna itsellesi anteeksi.

Minä lopetin terapian liian aikaisin. Mielialani oli niin korkea, että ajattelin selviäväni isosta elämänmuutoksesta, yliopiston aloittamisesta ja sosiaalisten ympyröiden vaihtumisesta. En selvinnyt, vaan uuvuin. Aloitin terapian uudestaan ja toisella kertaa olin viisaampi. Lopetin vasta, kun tunsin seisovani vahvasti omilla jaloillani.

6. Terapiassa ei ole mitään hävettävää.

Häpesin pitkään terapiassa käymistä ja keksin tekosyitä, jotta se ei tulisi esiin tuttujen kesken. Mutta nyt olen opetellut puhumaan istunnoista arkisesti, kuin kampaajakäynnistä. Terapia on sitä, että hoidan itseäni ja opettelen tuntemaan itseni paremmin. Olen nykyään paljon lempeämpi itseäni kohtaan – ja silloin olen lempeämpi myös muille.

Kunpa joku olisi ottanut kymmenen vuotta sitten kädestä ja sanonut: et ole heikko tai viallinen, vaikka tarvitset apua. Päinvastoin: on vahvuutta tunnistaa, milloin tarvitsee tukea.

Sinulla ei ole mitään piiloteltavaa.

kuvat: Pinja Mitrovich pinaycoco.fi

 

Lue myös