Ei ole olemassa hyviä, pahoja, kiellettyjä eikä sallittuja ruokia

Eilen tilasimme siskon syntymäpäivän kunniaksi sushia ja söimme jälkiruoaksi täytekakkua. Illalla tulin kotiin ja halusin tuoreita kasviksia, joten tein salaatin. Pian iski jäätelönhalu, joten hain vielä paketin lähikaupasta.

Vielä pari vuotta sitten ajatuskin tuollaisesta päivästä olisi kauhistuttanut. Jo kakun kohdalla olisin pohtinut, voinko syödä sitä, kun sushissa oli niin paljon valkoista riisiä. Tai pitäisikö ainakin ottaa pienempi pala, koska en ole käynyt pariin päivään lenkillä. Enkä olisi kuvitellutkaan syöväni vielä illalla jäätelöä.

Enää en ajattele, että jäätelö on yhtään sen huonompi valinta kuin salaattikaan.

Vuosikausia syömiseni oli yhtä sääntöä ja laskukaavaa, koska luulin, että terveellinen syöminen on yhtä kuin jatkuvaa kontrollia ja pelkkiä ”järkeviä” valintoja. Nyt kun syön vapaasti ja herkuttelenkin, ajattelen syöväni terveellisemmin kuin koskaan.

Meille tuputetaan jatkuvasti ohjeita, jotka muuttuvat muodin mukana. Vaalea vehnäleipä on pahasta. Sokeri on pahasta. Vältä maitotuotteita. Älä syö kymmenen jälkeen illalla. Syö puolet päivän kaloreista lounaaseen mennessä. Kookosöljy on hyvästä, ei vaan pahasta. Tiedon ja mielipiteiden kirjo on valtava, ja mitä enemmän nuo kaksi menevät sekaisin, sitä hämmentyneempiä olemme.

Sen huomaa keskusteluissa jatkuvasti. Syöminen stressaa, jopa pelottaa. Terveetkin luovat itselleen sääntöjä ja kaavoja. Ja koska jokainen kuitenkin joskus väsyneenä tai nälkäisenä poikkeaa kaavastaan, ahdistuu. Ajattelee, että repsahduksen jälkeen pitää palata ruotuun. 

Ruokaan on helppo kanavoida hallinnan tarvetta. Terveyslupauksia seuraamalla voi mielessään ajatella, että pitää sen niin terveenä kuin mahdollista. Herkästi ruoka alkaa saada vain isomman ja isomman roolin. Ja mitä enemmän energiaa ruoan ajatteluun hukkaa, sitä enemmän tunteita siihen alkaa kytkeä. Papupasta on hyvä; vaalea pasta paha. Vihreitä kasviksia saa syödä, kermajäätelöön päin ei saa edes katsoa.

Aikoinaan pidin ruokapäiväkirjaa ja alleviivasin paksulla tussilla kaikki ”kielletyt” ruoat. Maksamakkara. Täysmaito. Hiljalleen lista piteni. Mango (liikaa sokeria). Perunamuusi (liikaa tärkkelystä). En silti suinkaan tuntenut olevani tasapainossa, vaan pelkäsin kaiken aikaa lipsumista. Ei sillä ollut elämän, nautinnon saati terveellisyyden kanssa mitään tekemistä.

Paranin vasta kun oivalsin, ettei ruoan pitäisi koskaan olla kiellettyä, sallittua, hyvää tai pahaa. Ei ruoassa ole moraalilatausta ennen kuin joku väittää niin.

Ruoka on ruokaa ja syöminen syömistä. Ei sen kummempaa.

Jousto muuttuu repsahdukseksi vasta, kun syömiseen liittää syyllisyyttä: tunteita, jotka antavat sille liian ison ja aivan vääränlaisen roolin.

Ennen saatoin syödä salaa hunajaa tai maapähkinävoita suoraan purkista ja jälkikäteen oloni oli kamala, koska luulin tekeväni jotain hirvittävän kiellettyä. Kun nautinnolle antaa tilaa, sitä ei tarvitse kutsua lipsumiseksi eikä salailla. Siksi haen spontaanisti jäätelöä jos siltä tuntuu, ja elokuviin lähden joskus puoliksi sen takia, että tahdon popcorneja ja irtokarkkia.

Rakastan ruoanlaittoa, ulkona ja yhdessä syömistä, enkä ikinä enää kieltäydy ystävän leipomasta piiraasta siksi, että se ei mahdu päivän kalorikiintiöön. En enää tahdo kieltää itseltäni yhtä elämän suurista nautinnoista ja typistää syömistä tylsiksi laskukaavoiksi. Yksittäinen rento ateria, päivä tai edes viikko ei horjuta terveyttä, mutta yksikin ehdoton kielto voi jättää pysyvät arvet ja kaventaa elämää.

Yksityiskohtien tuijottaminen saa unohtamaan joustavuuden.

Ei kukaan voi sanoa toisen puolesta, onko hyvä vai paha herkutella päivittäin tai kannattaako syödä valkoista riisiä vai ruisleipää. Jos olet lähdössä pitkälle lenkille, riisi on parempi kuin kurkku. Jos opettelet irti tiukasta kontrollista, kakkupala on parempi vaihtoehto kuin parsakaali. Eikä terveellinen syöminen tarkoita edes sitä, että pitäisi valita aina järkeviä herkkuja, smoothie bowleja ja raakasuklaata, jos ei niistä aidosti nauti. Jos taustalla on ajatus, että ostaa itselleen hyvän omantunnon, on edelleen kiinni kontrollissa.

Toki on niitä, joille rajoitukset toimivat. Jos oma keho toimii parhaiten maidottomana tai viljattomana ja silti pystyy elämään rennosti, miksi ei jatkaisi niin? Mutta ennen kuin päätöksen tekee, on syytä tutkailla motiivejaan. Teenkö näin ympäristön paineesta vai omasta tahdostani? Voinko aidosti paremmin, kun jätän jotain pois lautaseltani? Voisinko syödä näin päivästä toiseen, ehkä jopa lopun elämääni? Ja jos aistii vähänkin kontrollia, ahdistusta, stressiä, on parempi ottaa aikalisä.

Joskus tuo ääni on taitava naamioimaan itsensä terveellisyydeksi. Olen hurahtanut maidottomaan, vehnättömään, gluteenittomaan ja sokerittomaan ruokavalioon vuoron perään, joskus yhtaikaa. Pitkään korvasin perunan ja pastan salaatilla, koska ajattelin, että nopeat hiilihydraatit ovat pahasta. Olen selitellyt valintojani energisyydellä, ihon kunnolla ja milloin milläkin, mutta joka kerta olen ennen pitkää huomannut, että minulle sopii parhaiten täysi joustavuus. Perfektionisti ja kontrollin tarve asuu minussa edelleen, ja jos annan sille pikkusormen, se ohjaa minua yhä kauemmas kehon kuuntelusta.

Mitä enemmän vapautta itselleni annan, sitä selkeämmin kuulen, mitä kehoni oikeasti haluaa.

Niinä aikoina kun nukun huonosti, ahdan arkeni liian täyteen tekemistä enkä ehdi rentoutua, elimistöni menee varmasti sekaisin. Mutta ei ratkaisu silloin ole luopua vehnäleivästä vaan kaivautua vaikeampien kysymysten ääreen: mitä minä aidosti tarvitsen?

Ajattelemme usein, että ylensyöminen ja kalorikituuttelu ovat toistensa vastakohtia, mutta niissä on yllättävän paljon samaa. Ne ovat kumpikin kehon viestien tukahduttamista.

Monia ajatus täydestä vapaudesta pelottaa, niin pelotti minuakin. Kehon viestit eivät herää yhtäkkiä eivätkä laskukaavat häviä päästä päivässä, jos on vuosia elänyt niiden mukaan. Mutta kun lähtee pienestä, pureskelee hitaasti, antaa itselleen luvan syödä välipalan jota tekee mieli, valmistaa säännöllisesti hyvää ruokaa, keho todennäköisesti alkaa lopulta kiittää ja kommunikoida, ohjata kohti tasapainoa ja omannäköistäruokavaliota.

Mitä jos kokeilisit vaikka päivän tai viikon: söisit kun on nälkä, lopettaisit kun olet kylläinen. Luopuisit jokaisesta kiellosta ja ajatuksesta, että jotkin ruoat ovat pahaksi. Antaisit itsellesi luvan syödä kaikkea.

Sääntöjen sijaan olisi lupaus, ja niitäkin vain yksi: lupaan kuunnella kehoani tai ainakin yrittää.

Lue myös