Sinä et ole työmaa

Sulje silmäsi ja kuvittele.

Miltä tuntuisi olla kotona kehossaan, itsessään? Hyväksyä kaikki se, mitä on sisältä ja ulkoa? Millaista elämäsi olisi, jos et enää näkisi kehoasi täynnä korjattavaa? Miltä tuntuisi myöntää itselleen, että olet tehnyt parhaasi ja teet joka hetki? Miltä tuntuisi sanoa peilikuvalleen sydämestään: sinä riität?

Maailma luo kohtuuttomia paineita siitä, miten meidän kuuluu olla. Miltä pitäisi näyttää, mitä saa tuntea, miten ajatella. Miltei yhtä paha arvostelija asuu sisällämme: pieni ääni, joka aamulla peilin edessä huomauttaa reisien paksuudesta ja iltapäivällä työpaikan kahvihuoneessa muistuttaa, kun et taaskaan pystynyt jättämään pullaa syömättä. 

Tuo ääni luo rajoittavia sääntöjä. Se sanoo, että kasvoissasi on aina jotain vikaa. Että pitäisi olla lihaksikkaampi, laihempi, muodokkaampi, ei mitään liikaa muttei liian vähänkään. Se väittää, että ideasi ovat naiiveja ja että et ole tarpeeksi rohkea toteuttamaan unelmiasi. 

Se väittää, että olet hyvä sitten kun. Mutta sitten kun ei koskaan tule. Aina on jotain parannettavaa.

Emmi: “Sairastuin syömishäiriöön 17-vuotiaana. Tunsin oloni riittämättömäksi jo pitkään ennen, ja kaikki ikään kuin kärjistyi sairastumiseeni. Minun oli hirveän vaikeaa olla kehossani, tunsin olevani kaikella tapaa vääränlainen, ja syömishäiriö tuntui keinolta muuttua joksikin muuksi. Sairauden keskellä koko elämäni pyöri sen ympärillä, miten paljon painoin, mitä söin ja miten liikuin. Yritin laihduttamalla kutistaa itseäni koko ajan pienemmäksi, melkein olemattomaksi. Häpesin sitä, mitä olin, mutta häpesin myös sitä, mitä olisin ilman sairautta.

Jossain vaiheessa syömishäiriösumun keskelle alkoi nousta kysymyksiä: miksi minä en elä tätä elämää, miksi kaikista tärkeintä on se, mitä painan. Minussa alkoi herätä uteliaisuus: mitä muuta elämä voisi olla? Syömishäiriöstä toipuminen ja irtautuminen vei pitkän aikaa ja se oli kivuliasta, mutta kaiken arvoista.

Opin vähitellen pitämään itsestäni. Opin arvostamaan olemassaoloani ja kehoani – aloin ymmärtää, miten suuri lahja kehoni on. Opin ymmärtämään, mistä sairaus johtui ja miksi yritin juosta itseäni pakoon niin monin eri keinoin. Opin, ettei tunteminen ole väärin ja ettei tunteiden pakeneminen ja piilottaminen auta. Opin, miltä tuntuu rakastua omaan elämäänsä ja siihen, mitä elämä voi olla, jos on vapaa kontrollista.”

Kuka tahansa voi tuntea itsensä riittämättömäksi. Kohtaamme päivittäin laihdutusvinkkejä, virheettömiksi käsiteltyjä kasvoja ja vartaloita. Jokaiseen muhkuraan, ryppyyn ja ikävään tunteeseen tarjotaan keino, jolla siitä pääsee eroon. 

Harvoin kuitenkaan pysähdymme pohtimaan, mistä kohtuuton arvostelu ja vaatimukset kumpuavat. Miksi kiellämme itseltämme asioita, joista pidämme? Miksi jatkuvasti täytyy “vahtia linjojaan”? Miksi emme saisi näyttää haavoittuvuuttamme tai sitä, jos itkettää tai hävettää?

Kuinka hyvältä elämä voisikaan tuntua ilman noita paineita. Millaista olisi löytää hyvä olo sisältään?

Jenni: ”Tiedän, miltä syvä kehoviha tuntuu. Kun arvostelee itseään niin häikäilemättömästi, että alkaa nähdä pelkkiä virheitä eikä lopulta enää tiedä lainkaan miltä näyttää. Tiedän, millaista on kadottaa täydellisesti yhteys omiin tarpeisiinsa, ajaa kehonsa äärirajoille ja unohtaa, millaista on puhua itselleen ystävällisesti. Eikä koskaan, ei koskaan ole eilistä tyytyväisempi.

Nuo paineet uuvuttivat ja ajoivat lopulta syömishäiriöön. Vasta ylikunto, loppuunpalaminen ja masennus pakottivat minut kysymään vaikeimmat kysymykset: Miksi vaadin itseltäni kohtuuttomia? Mitä jos uskaltaisin pysähtyä?

Tiedän, kuinka työlästä on harjoitella näkemään itsensä kokonaan uudella tavalla ja käydä sellaisia ihanteita vastaan, jotka kannustavat kurittamaan, kaventamaan, suorittamaan. Miten työlästä on opetella aikuisena lempeys.

Onneksi tiedän myös, että se on mahdollista. Tiedän, miltä tuntuu kävellä ensimmäistä kertaa peilin ohi ahdistumatta. Miten ihanan painottomia ovat ensimmäiset hetket, kun tuntee vihdoin olevansa riittävä. ”

Hyvä olo on meille sitä, että on läsnä kehossaan ja on valmis kohtaamaan itsessään valot ja varjot. Se on jatkuvaa opettelua. Se on päätös tehdä päivittäin pieniä valintoja, joilla osoittaa itselleen, että tässä kehossa ja mielessä on hyvä. Ettei ikinä, missään tilanteessa tarvitsisi hävetä olemassaoloaan tai antaa ominaisuuksiensa estää tekemästä jotakin. 

Jokaisella on oikeus tuntea itsensä riittävän hyväksi omissa nahoissaan. Kauniiksi, rakastettavaksi ja tärkeäksi. Sillä sinä ansaitset olla niin paljon enemmän kuin työmaa. 

 

kuvat: Laura Loukola lauraloukola.net

Lue myös