Kuuntele, miten puhut itsellesi – oletko ystävä vai kiusaaja?

Pysähdy hetkeksi ja kuuntele, miten puhut itsellesi. 

Kun heräät aamulla ja katsot peiliin, kritisoitko itseäsi? Arvosteletko omia piirteitäsi, kasvojasi, vartaloasi, joitakin yksityiskohtiasi? Millä sanoilla sen teet? 

Entä kuinka usein käy niin, että silloin kun haluaisit aloittaa jotain uutta – koulun tai koulutuksen, harrastuksen, tai hakea uuteen työhön, kuinka usein jätät sen tekemättä, koska mielessäsi sanot itsellesi ettet osaa, ei sinusta kuitenkaan ole siihen?  Kuinka usein epäilet ennen uuden aloittamista, että olet huono ja muut ovat kuitenkin parempia? Ja jos epäonnistut, millä tavoin silloin puhut silloin itsellesi? 

Kaikki ne sanat, jotka mielessäsi itsellesi sanot, joilla arvostelet tai kritisoit – mieti nyt, jos rakas ystäväsi, perheenjäsenesi, joku oikein tärkeä ihminen seisoisi edessäsi, ja sanoisit nuo samat asiat hänelle. Pystyisitkö sanomaan ja miltä se tuntuisi?

Voisin kuvitella, että aivan hirveältä. Minusta ainakin, kun jossain vaiheessa havahduin siihen, miten itselleni puhun ja olin vuosien mittaan puhunut. 

Et osaa kirjoittaa, olet liian sitä ja tätä, ei sinusta ole aloittamaan jotain, koska et osaa, sinulla on rumat reidet, liian pyöreät kasvot, mitä ikinä. Tuntuu hirveältä edes kirjoittaa kaikkea sitä, mitä olen vuosien varrella havainnut omasta sisäisestä puheestani. Ja yhtä lailla kamalaa on se, miten monelle vastaava on tuttua, ja miten sitä saattaa tehdä tiedostamattaan. 

On ihan järjetöntä, miten ankaria me olemme itsellemme. Ei todellakaan tarvitsisi olla. 

Luulin päässeeni äärimmäisen ankarasta itsekritiikistä eroon, kunnes jossain vaiheessa aloin tajuta, ettei se ehkä olekaan täysin poissa. Kiinnitin asiaan huomiota, kun epämääräinen, huono ja vähän ahdistunut tunne saattoi alkaa puristaa sisälläni kesken päivän, eikä siihen tuntunut olevan oikein selkeää syytä. Aloin pohtia, mistä tuo tunne voisi johtua, ja aloin löytää yhteyksiä. Joskus yksittäisistä, pienistä tapahtumista päivän aikana, jotka laukaisivat järkyttävän itsekritiikin. Jonkun erikoisesti muotoillusta lauseesta, jonka olin tulkinnut negatiivisesti. Omasta peilikuvasta kelmeässä kauppakeskuksen vessan valossa. Pienistä jutuista, jotka aiheuttivat epävarmuuden tunnetta – joka taas herätti arvostelun sisälläni.

Jos itsestään ajattelee kamalia ajatuksia, tottakai on huono olo. Ja jos sitä jatkuu tiedostamattomana pitkään, vuosia, helposti uskoo tuota puhetta, ja jättää sen takia tekemättä asioita, jättää elämättä.

Olen kuullut ja lukenut erilaisista ohjeista, joiden avulla tapaa puhua itselleen voisi muuttaa positiivisemmaksi. Että kannattaisi kiinnittää vaikkapa vessan peiliin lappuja, joihin on kirjoittanut kauniita ajatuksia itsestään ja osaamisestaan. Yksi ohje oli, että kannattaa vältellä peiliä, jos siitä ei pysty katsomaan itseään haukkumatta, että kannattaisi yrittää kääntää huomio pois siitä, miltä näyttää. Erilaisissa neuvoissa on se hyvä puoli, että niitä yhdistämällä voi oikeasti päästä omassa prosessissaan eteenpäin. Kuitenkin ajattelen, että jonkun näistä toteuttaminen yksistään, varsinkin sen, että siksi ettei pidä itsestään välttelee itsensä katsomista, tuntuu siltä, että laitetaan laastari märkivän haavan päälle ja odotetaan, että se paranee. Jos ei tiedä miksi jotakin tekee, mistä johtuu ankaruus itseään kohtaan – miten voisi täysin ymmärtää olevansa hyvä ja riittävä?

Syiden selvittämisestä ei ole helppo aloittaa, en itsekään aloittanut sieltä.

Aloitin havainnoinnista. Mitä ajattelen ja millaisissa tilanteissa? Jos sanoittaisin ajatukseni, millaisia sanoja käytin? Kaikkea, mitä ajattelee, ei tarvitse uskoa. Istuin alas ajatusteni äärelle ja kirjoitin niistä. Pohdin, onko todella totta, että en osaa tai en pysty johonkin. Tai että ulkonäössäni on jotain pahasti vialla? Omien ajatusten havainnointi alkaa muuttua helpommaksi, mitä enemmän sitä tekee.

Jokaisella meistä on epävarmuuksia. Pelkoa ettei riitä, sisältä tai ulkoa. Mutta noiden epävarmuuksien ei tarvitse antaa määrittää sitä, millaista elämä on ja miten sitä elää. Ensimmäinen asia on huomata, miten itselleen puhuu. Ja vähitellen, vahvistaa sitä mikä tuntuu epävarmalta. 

Ja mikä oikeasti on minusta kaikkein tärkeintä – kaivaa niin syvältä, että ymmärtää syyt, mistä negatiivisissa ajatuksissa on kyse. Mitä on taustalla? Palaa omiin juuriisi, lapsuuteen, nuoruuteen. On yllättävää, miten paljon uskomuksia ja muiden ihmisten sanomisia kannetaan mukana aikuisuuteen.

Kun tietää miksi ja mistä sanat tulevat, on helpompi ymmärtää – ja kun ymmärtää, on helpompi lähteä muuttamaan jotakin, vaikka se olisi kuinka syvään juurtunutta. 

Ja alkaa sanoa itselleen niitä juuri sanoja, joita oikeasti tarvitsee kuulla. 

Saan itseni edelleen välillä kiinni kritiikistä ja arvostelusta. Väsyneenä useammin, tai tilanteissa, joissa koen etten ole vahvimmillani. Se on vain inhimillistä, mutta polku ulos käy paljon nopeammin, kun tuntee ja ymmärtää itseään paremmin.

Itselleen rumasti puhuminen on kuin kiusaamista. Älä kiusaa itseäsi. Sillä ei ole toista sinua. Ei toista, joka näyttää samalta, kuulostaa samalta. Ei toista ihmistä, jonka keho on samanlainen kuin sinun. Muista se, kun puhut itsellesi rumasti, kun kritisoit ulkonäköäsi ja tapaasi toimia, sitä mitä olet, ajattelet tai sanot. Ei ole toista ihmistä, joka voisi täysin samalla tavalla tuoda tähän maailmaan jotain hyvää. Muista se silloin, kun epäilet itseäsi, lyttäät haaveesi, koska luulet ettei sinulle ole tilaa muiden keskellä, tai ettet osaa yhtä hyvin. Muista, että sinä osaat ja jos et osaa, voit opetella.

Miten sinussa voisi olla mitään vikaa, kun olet niin ainutlaatuinen?

Sinun on tarkoitus olla paras ystävä itsellesi. Sinä olet ainoa ihminen, jonka kanssa elät koko elämäsi. Ethän siis puhu itsellesi sellaisia asioita, joita et pystyisi sanomaan ystävällesi tai rakkaillesi.

Lue myös