Kolme sanaa, joista sain avun murehtimiseen

Olen koko ikäni ollut kova murehtimaan. Ylianalysoin kaikkea mahdollista – ihmissuhteista terveyteen, työasioista ulkonäkööni. Pitkään ajattelin, että murehtiminen on ominaisuus, jolle en voi tehdä mitään. Luulin olevani ikuisesti tuomittu huonoihin yöuniin.

Miten väärässä olinkaan. Parin viime vuoden aikana olen nähnyt ajatusten voiman. Luonnettaan ei voi muuttaa, mutta mieltään voi. Nyt voin lopultakin sanoa, että murheet eivät ole enää hetkeen hallinneet elämääni. Ne ovat läsnä, mutta elän niiden kanssa sovussa hyvää elämää.

On tietenkin olemassa raskaita murheita, joita pitää prosessoida aikansa, jotta elämä jatkuu. Minä puhun toisenlaisesta murehtimisesta: sellaisesta, josta tulee itsetarkoitus. Huolikelasta, joka ei katkea kuin korkeintaan hetkeksi.

Tiedän, miltä tuntuu olla aamusta iltaan ahdistunut. Kun toivuin ahdistuneisuushäiriöstä, murheet vyöryivät yli. Heräilin aamuyöllä sydän tykyttäen. Olin yhtä kylmää hikeä. Vielä parannuttuani huolikela jäi päälle ja valvotti öisin. Silloinkin kun kaikki oli ulkoisesti hyvin, mieleni etsi etsimällä ahdistuksen aihetta.

Voin varmuudella sanoa yhden asian: jos on virittynyt näkemään murheita ympärillään, niitä kyllä myös löytää.

Aina voi vähintäänkin vatvoa, mitä tyhmää tuli sanottua kaverille silloin vuosi sitten tai pohtia jotakin keskeneräistä projektia. Aina löytyy jokin vanha, sovittamaton riita, jota ratkoa.

Elin pitkään sellaisessa harhaluulossa, että murehtiminen auttaisi lopulta. Kun olisin joka hetki skarppina ja skannaisin mahdolliset kauhukuvat, pääsisin huolieni herraksi ja vapautuisin niistä. Samaan tapaan syömishäiriössä yritin päästä oman kehoni herraksi, kun maailman epävarmuus pelotti.

Mutta kestomurheita yhdistää yksi asia:  ne vain tuhlaavat sitä enemmän kaistaa, mitä tiukemmin niihin takertuu. Tämän ymmärtäminen kesti minulla kauan, olinhan aina luottanut analyysin voimaan. Mutta järkikään ei voi ratkaista kaikkea. Ja kestomurheiksi päätyvät yleensä nimenomaan sellaiset ongelmat, joita ei voi ratkaista järkeilemällä.

Murehdin tietenkin myös sitä, etten osannut vapautua murehtimisesta. Soimasin itseäni ahdistuksen aiheistani, mitätöin niitä pinnallisiksi ja typeriksi. Kuten arvata saattaa, tuo strategia ei toiminut. Se vain pahensi tilannetta. Olin edelleen kiinni samassa kierteessä, jossa yritin murehtia murheeni pois.

Aloin vapautua murehtimisesta vasta, kun ymmärsin, että ratkaisu oli aivan toisella suunnalla.

Jos lähtee millään tavalla analysoimaan tai arvottamaan murheita, ne saavat väistämättä suhteettoman ison roolin. Ainoa keino katkaista kela on katkaista myös jatkuva analysoiminen. Sillä lopulta vain harvoin ongelma on itse ajatus tai huolen kohde. Ongelma on tapa, jolla mieli tuohon kohteeseen takertuu.

Päätin kokeilla pientä harjoitusta. Aina kun yllätän itseni murehtimasta, sanon itselleni samat sanat, eräänlaisen mantran. Nuo sanat olisivat minulle merkki pysähtyä hetkeksi. Sanojen pitäisi olla neutraaleja, ei ottaa millään tavalla kantaa itse ajatusteni sisältöön.

Lopulta löysin kolme sanaa, joita toistan aina, kun murheet valtaavat mieleni:

”… ja mitä sitten?”

Nuo kolme sanaa ovat pieni, lempeä herätys. Niiden avulla katkaisen huolikelani ja palautan itseni nykyhetkeen. Kyseenalaistan. Niin, onko huolellani oikeasti suurtakaan merkitystä elämässäni? Miten todennäköistä on, että pyörittelen tätä samaa murhetta enää viikon päästä?

Ja jos lopulta tuleekin siihen tulokseen, että huoli on itse asiassa hyvinkin todellinen, voi esittää jatkokysymyksen: mitä voin juuri tässä hetkessä tehdä ratkaistakseni ongelman?

Minun murheeni liittyvät usein ominaisuuksiini, kuten luonteeseeni tai ulkonäkööni, ja suoriutumiseeni. Sanoinko jotain hassua, näytänkö hassulta, nauroinko väärässä kohdassa, hoidinko viimeisen projektini riittävän hyvin, osaanko, pystynkö…

…ja mitä sitten? Vaikka kuinka murehtisin, olen edelleen sama ihminen. Mikään ei muutu.

Usein murheet ovat kokonaisia kauhukuvia, jotka mieli on pureksinut valmiiksi. Kun tapahtuu asia A, siitä seuraa B, jolloin tapahtuu C. Yleensä tuo skenaario on varsin epätodennäköinen.

Elämä on epävarmaa. Joillekin epävarmuus tarkoittaa turvattomuutta ja pelkoja. Joillekin se tarkoittaa uusia tilaisuuksia, innostustakin. Elämä olisi kamalan tylsää, jos aina tietäisimme, mitä huomenna tapahtuu. Itse asiassa se vasta tekisikin elämästä pelottavaa, jos meillä ei olisi mahdollisuutta vaikuttaa tapahtumien kulkuun.

Murehtimisesta vapautuminen onnistuu vasta, kun päästää kontrollista irti ja elää hetki kerrallaan. Lopulta nykyhetki on aina täysin vapaa huolista. Kaikki muu on oman mielemme tuotosta: joko tulevaisuutta, jota ei ole vielä ollut, tai mennyttä, jota ei voi enää muuttaa.

Mitä haluat elämän epävarmuuden sinulle merkitsevän: loputtomia pelkoja vai loputtomia tilaisuuksia? Sillä elämä on epävarmaa ihan jokaiselle meistä. Tulevaisuutta ei voi ennustaa. Kaikkein vaikeinta minulle on ollut löytää tuosta epävarmuudesta turvallisuuden tunne.

Tehokkainta on lempeä, sitkeä ohjeistaminen. Sitä, että ohjaa murehtivan mielensä kädestä pitäen, ajatus kerrallaan toiveikkaammille vesille.

Ei se tarkoita, että mielen pitäisi olla tyhjä. Yksi askel on hyväksyä se, ettei ajatuskela katkea. Me olemme ihmisiä, joten ajattelemme. Taukoamatta. Mutta ajatusten taakasta voi vapautua vasta, kun hyväksyy sen, mitä mielen päällä tänään on. Ei takerru, arvota eikä mitätöi.

Kysyy vain kasvot peruslukemilla: ja mitä sitten?

Voit kokeilla pysähtymistä aina, kun huomaat pinnasi kiristyneen ja ajatustesi katkeilevan. Kun mieli on selkeä ja ankkuroitunut hetkeen, murheilla ei ole samanalaista valtaa.

Jokainen pysähtyminen on myös herääminen. Se on kutsu kääntää katse siihen, mitä oikeasti tapahtuu. Klisee tai ei, mutta joka ikinen hetki ympärillämme on niin paljon hyvää. Se ei tarkoita kielteisten ajatusten tukahduttamista. Mieluummin ajattelen, että murheet pystyy kestämään paljon paremmin, kun pystyy samaan aikaan liikuttumaan syvästi jostain kauniista. Pimeä ja valoisa voivat olla olemassa yhtaikaa ja ammentaa toisiltaan.

Se ei tarkoita myöskään myönteisen ajattelun pakottamista, vaan neutraalia tarkastelua. Pysähtymistä ja heräämistä hetkeen. Niin, mistä minä taas oikeastaan olinkaan huolissani? Ja onko siitä mitään hyötyä?

Toisinaan herään siihen, etten muista mistä hetki sitten olin murheissani. Juuri nuo aikaikkunat ovat avainasemassa, sillä ne kertovat, miltä tuntuu olla vapaa. Vailla huolitaakkaa. Kun saat tuollaisesta hetkestä kiinni, kuulostele, miltä tuntuu olla vapaa. Miltä tuntuu, kun ei pelkää? Miltä tuntuu vain olla olemassa tässä hetkessä, omassa kehossaan?

Ja jos kerran pystyt unohtamaan murheesi, eikö se tarkoita, että sinulla on voima vapautua niistä myös pysyvästi?

Huomaatko, että kun päästät irti kontrollista, pelot eivät toteudukaan vaan päinvastoin ne uivat kauemmas? Huomaatko, että jokainen tuollainen hetki on arvokas oivallus, voimakas hyvän olon tulvahdus? Se ei ole mitään kuvittelua, vaan todellisempaa kuin mikään: se on tämä hetki, sinun ajatuksesi ja kehosi, jotka tuottavat endorfiinihumalan kaikesta siitä, mitä on nyt olemassa.

Niin suuri voima on nykyhetkessä. Niin kevyt, huoleton ja kaunis se on.

 

Lue myös

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.