Kun kasvoista tulee vihollinen

Valtava, melkein kaksi kolmasosaa kasvoista peittävä nenä, viivanohuet huulet, pitkä teräväksi kapeneva leuka, vihainen hallitseva otsa, ohuet minne sattuu sojottavat hiushaituvat, finnejä yltympäriinsä.

Tällainen on omakuva, jonka olen piirtänyt päiväkirjaani kaksitoistavuotiaana, ja kuvan vieressä lukee:

Kenenkään tämännäköisen ei olisi pitänyt koskaan edes syntyä. 

Tämän tekstin kirjoittaminen on vaikeimpia asioita, joita olen tehnyt. Osittain siksi, että en itsekään vielä täysin ymmärrä. Osittain siksi, ettei muukaan maailma tunnu ymmärtävän. Ruumiinkuvan häiriö on näkymätön, väärinymmärretty ja vähätelty sairaus.

Sairastin sitä vuosia, ennen kuin kukaan asiantuntijakaan sai kiinni ajatuksistani. Puhuin kyllä raa’an rehellisesti ahdistuksesta ja itsetunnosta, mutta en sanallakaan siitä, mitä olin piirtänyt päiväkirjaani, siitä miten paljon oman peilikuvan näkeminen ahdisti joka päivä.

Vasta viime aikoina olen hiljalleen alkanut ymmärtää, mistä kaikki on saanut alkunsa.

Nyt uskallan viimein puhua siitä, miten kasvoistani tuli viholliseni.

Kuvittelen mielessäni kaksitoistavuotiaan ja sitä, kuinka kömpelössä iässä hän onkaan. Koulunsa vanhin, keho jo muutoksessa, teini-ikä nurkan takana. Silti mieli ja käytös aivan lapsen. Tuossa iässä aloin ensimmäistä kertaa kiinnostua ulkonäöstä, vaatteista ja meikeistä. Luokkakavereita laitettiin leikkimielisesti kauneusjärjestykseen ja kikateltiin. Vielä teki mieli pukea farkkujen sijaan kurahaalari pakkaspäivänä, mutta jos niin teki, sai naurut.

Olin epäsuosittu lapsi, joka ei oikein koskaan tuntenut kuuluvansa joukkoon. Käytökseltäni kömpelö, outokin kuulemma. Sekä ala- että yläasteelle sattui paras ystävä, joka alkoi kiusata, vähätellä ja syrjiä rankasti, ja luulin sen johtuvan siitä, että minussa on jotain perinpohjaisesti pielessä. Toivoin kovasti, että olisin edes jonkun kauneusvertailussa kärkisijoilla, mutta jäin aina häntäpäähän.

Silloin aloin ensimmäistä kertaa ajatella, että olen ruma. Ja mitä enemmän tuohon ajatukseen keskityin, sitä vääristyneemmin itseni näin. Luulin, että on parempi vain piiloutua, pysyä mielipiteinensä hiljaa ja kääntää kasvot maahan kun joku puhuttelee.

Peiliin piti vilkuilla jatkuvasti, ja lopulta vilkaisut venyivät tunnin sessioiksi, joissa analysoin jokaista piirrettäni, niin että lopulta en enää ollenkaan tiennyt, miltä näytän. Googletin nenäleikkausten hintoja ja editoin kuviin huuliani täyteläisemmiksi. En silti kertonut ajatuksistani kenellekään – miksi olisin? Minulle ne olivat täyttä todellisuutta. Totta kai olen juuri niin karmiva kuin luulen; peili on peili ja valokuva valokuva, sama kaikille. Ja samalla häpesin.

Minulla ei ollut ahdistukselleni nimeä, joten päättelin, että olen kai vain harvinaisen pinnallinen ja turhamainen.

Muistan, kun viisitoistavuotiaana vieras ihminen kehui ulkonäköäni ensimmäisen kerran elämässäni. Minulla oli meikkiä ja punaiseksi värjätyt hiukset. Ajattelin, että olin huijannut tuota miestä. Hän ei tiedä, miltä oikeasti kaiken tämän alla näytän, että oikeasti olen sietämättömän ruma.

Sitten joskus yläasteen ja lukion vaihteessa keksin, että voisin sentään edes olla laiha. Ja se toimi: sain kaipaamaani huomiota ja vahvistusta siihen, että minussa on jotain erityistä. Olin ylpeä jopa silloin, kun terveydestäni oltiin aidosti huolissaan. Enkä koskaan kertonut omakuvastani päiväkirjassa, en peilisessioista, sillä minua hävetti liikaa. Ajattelin, ettei minua ymmärrettäisi kuitenkaan.

Oli kahta vaikeampaa päästää irti laihuudesta, kun oli oppinut ajattelemaan, että se on ainoa hyvä asia omassa ulkonäössä. Kehoni toipui, mutta peilikuvani ei. Sana huijari takoi takaraivossani pitkälle aikuisuuteen: jos näytän hyvältä selfiessä, on tapahtunut jokin virhe, olen valehtelija. Tai jos joku osoittaa minulle kiinnostustaan, hän remahtaa pian nauruun ja hekottaa perään vitsi, vitsi.

Jätin juhlia väliin,  työpaikkoja hakematta ja keskusteluja aloittamatta, koska ajattelin, että olen siihen liian ruma. Edelleenkin minun on vähän vaikea rentoutua hyvännäköisten ihmisten seurassa. Ehkä alitajuisesti pelkään, että joku laittaa meitä kaiken aikaa kauneusjärjestykseen. Ja toisinaan mieleeni juolahtaa vieläkin ajatus, että olisin kiinnostavampi, jos näyttäisin paremmalta.

Vasta nyt ymmärrän, etten tuijotellut peiliin turhamaisuuttani. Peilikuvani särkyi jo lapsena, koska jotain paljon suurempaa oli mennyt rikki jo aiemmin. Rumuuden kokemus on paljon enemmän kuin vain pientä ahdistusta siitä, että oma peilikuva ei miellytä. Se on syvää häpeää ja sitä, että kyseenalaistaa oman arvonsa jatkuvasti.

Yritin hakea peilistä vahvistusta sille, että kelpaan ihmisenä, kaikkine ominaisuuksineni.  Yritin hallita ulkonäköäni, kun muiden reaktioita en voinut. Mutta koskaan peili ei kuiskannut minulle sinä riität. Se osoitti aina vain uusia ja uusia virheitä. Ja siksi minun oli lopulta pyristeltävä irti.

Ruumiinkuvan häiriöstä ei ole helppo puhua. Ystäväni ovat olleet ymmärtäväisiä, mutta samalla hämmästyksissään, sillä heidän silmissään ulkonäössäni ei ole mitään vikaa. Kun selitän kaksitoistavuotiaana piirtämääni omakuvaa, he hämmentyvät vielä enemmän.

Voiko peilikuvansa todella nähdä niin väärin?

Kyllä voi, sillä peilikuva ei todellakaan ole sama kaikille. Peilikuva on kokoelma tunteita, kokemuksia, muistoja ja päivän mielialaa. Peili näyttää sen, mitä sieltä hakee, harvemmin vain hyvässä.

Kun ymmärsin tuon, lakkasin vähitellen hakemasta peilistä vahvistusta. En enää mollannut ulkonäköäni läheisteni edessä kehujen toivossa. Aloin esittäytyä vieraille ihmisille. Menin kursseille, jotka kiinnostivat, aloitin laulamisen ja improteatterin. Vähä vähältä aloin kyseenalaistaa omaa todellisuuttani. Ehkä muut eivät olisikaan niin tuomisevia kuin pelkään.

Ja vähitellen näin, ettei mitään kamalaa tapahdukaan, päinvastoin. Maailma ei torjunut minua, vaikka nostin pääni pystyyn.

Huomasin, että kelpaan riippumatta siitä, miltä näytän.

Ymmärsin, että minulle merkitykselliset ihmiset pysyät lähelläni, koska heille olen hyvä juuri tällaisena. Mitä enemmän avauduin ja vähemmän itseäni tarkkailin, sitä helpompi kanssani oli olla. Ja vähä vähältä ikävä ajatuskela on hiljentynyt. Se on takaraivossani edelleen, mutta väistynyt sivuun.

Tahdon puhua tästä ääneen kahdesta syystä: haluan ymmärtää itseäni paremmin ja toivon, että sen myötä joku muukin voi ymmärtää itseään paremmin. Ettei tarvitsisi vaieta häpeästä tai tuomita ajatuksiaan vääriksi tai turhamaisiksi, sillä sitä ne eivät ole. Joku kehittää addiktion alkoholiin, toinen ruokaan ja kolmas peilikuvaansa. Ei sen kummempaa.

En usko, että tässä elämässä tulen pitämään itseäni kauniina, mutta toisaalta en ehkä enää kaipaakaan sitä. En tahdo ajatella, että kauneus on onnellisuuden edellytys. Tahdon ajatella, että elämä on hyvää ja arvokasta ihan muista syistä. Eikö ole paljon arvokkaampaa se, että pystyy aistimaan kauneutta ympärillään: ihmisten hyvissä aikeissa, musiikissa tai luonnon ihmeellisyydessä.

Eikö tuo kauneus ole paljon suurempaa kuin se, mitä yksikään peili voi ikinä näyttää.

Lue myös