Liike on lääke, ei rangaistus

Kun olin 13-vuotias, aloin etsiä naistenlehdistä jumppaohjeita jenkkakahvojen poistamiseksi. 14-vuotiaana lenkkeilin kaverilta lainatun AbTronicin kanssa – muistatteko, se sellainen hirveä tärinävyö, joita myytiin Ostos tv:ssä.

Muutamassa vuodessa suhde liikuntaan muuttui lapsen innosta siihen, että sen tarkoitus olisikin laihduttaa, muokata kehoa tai pitää sitä tietynlaisena. Syitä muutokseen oli varmasti monia, ehkä murrosikä ja ulkopuolelta tulevat viestit – lehdet, tv-sarjat, harmittomaksi tarkoitetut kommentit siitä, ettei vain maha kasvaisi jäätelöstä. Ehkä jokin uskomus siitä, että ollakseen riittävä on oltava jonkin tietyn kokoinen ja muotoinen, eikä missään tapauksessa missään päin kehoa olisi ylimääräistä. Muutamia vuosia myöhemmin homma lähti lapasesta, ja ainut syy liikkua oli laihduttaminen tai itsensä rankaiseminen sen jälkeen, kun omasta mielestään oli syönyt liikaa. 

Minulla oli sykemittari ja mittasin puhelimella matkaa, laskin kulutettuja kaloreita ja ahdistuin, jos treeni jäikin liian lyhyeksi, eikä ehtinyt kuluttaa kaikkea sitä, mitä oli ajatellut kuluttavansa. Liikkuminen oli samanlaista pitkään, vielä toipumisen jälkeen. Oli yleisesti hyväksyttyä, että jos treenataan, treenataan kovaa. Oli helppo hypätä mukaan vallitsevaan fitness-buumiin, mikä ei lopulta ollut ollenkaan tervettä tai omalle keholleni sopiva tapa liikkua. Puskin vain eteenpäin, koska kaikki muutkin, ja koska toisaalta pelotti, että entä jos höllään, niin kehoni muuttuu radikaalisti.

Suhde liikkumiseen alkoi vaihtua terveemmäksi vasta, kun uuvuin totaalisesti ja löysin joogan. En pystynyt liikkumaan enää siten, mihin olin tottunut, ja oli etsittävä jotain muuta. Aloitin joogan, vaikka se tuntui aluksi vastenmieliseltä ajatukselta – joogahan oli rauhallista, hidasta, eikä siinä tullut hiki. Jokin siinä sai minut silti uudelleen ja uudelleen matolle, veti puoleensa magneetin lailla.

Joogan avulla aloin pysähtyä siihen, mitä olin tekemässä. Aloin ensimmäistä kertaa lapsuusvuosien jälkeen huomioida, miltä liike tuntuu. Ja kun rakastuin siihen tunteeseen, sama huomio alkoi hitaasti siirtyä maton ulkopuolelle, kaikkeen siihen mitä tein ja millä tavoin liikuin.

Aloin kyseenalaistaa niitä lajeja, joita olin harrastanut ja entistä tapaani liikkua. Siihen saakka olin puskenut raivolla eteenpäin, ikään kuin silmät suljettuina, vain sen ajatus mielessäni, mitä mikäkin laji keholleni tekee. Ajattelematta pätkääkään, miltä se tuntuu, tai edes sitä, pidänkö siitä alkuunkaan. Treenasin siten, miten muut ympärilläni näyttivät treenaavan, tai sen mukaan, mitä olin lukenut ja minkä ajattelin olevan kaikkein tehokkainta.

Uskon, etten ole ainoa, joka on kokenut vastaavaa. Uskon myös, ettei liikunnan tarvitse olla rääkkiä, suorittamista tai puskemista, eikä sen varsinkaan ole tarkoitus lähteä siitä ajatuksesta, että itsessään vihaa jotakin. Liikunnan ei ole pakko olla kaloreiden laskemista ja mittaamista, vaan se voi yksinkertaisimmillaan olla vain iloa siitä, että voi liikkua.

Jotta voi muuttaa omaa suhtautumistaan liikuntaan tai löytää oman juttunsa, vaaditaan pientä pysähtymistä. Sen kyseenalaistamista, mitä tekee ja miksi tekee. Jos ei halua käydä salilla, ei ole pakko. Voi tehdä jotain muuta. Jos vihaa juoksemista, ei ole pakko juosta. Voi käydä vaikka kävelyllä tai kiipeilemässä, tai mitä vaan. Lopulta aika yksinkertaista on tehdä jotain sellaista, josta oikeasti pitää. Jos ei tiedä mistä pitää, ehkä vastaus löytyy sellaista lajista tai liikkeestä, jota harrasti lapsena. Tai sitten se selviää kokeilemalla.

Uskon myös, että jokaiselle löytyy jokin oma juttu. Jokin sellainen tapa liikkua, joka tuntuu hyvältä, jossa tuntee olevansa läsnä kehossaan, jossa ajantaju katoaa. 

Liike on lääkettä. Keholle ja mielelle. Parhaimmillaan iloa, leikkiä ja terapiaa samassa paketissa.

– Emmi

 

Kuvat: Ella Elers

Lue myös