Lopeta painoindeksin tuijottaminen ja ala elää

Oletko tyytyväinen painoosi? Jos et, niin milloin viimeksi olit? Mikä lukema olisi ihanteellinen?

Muutama vuosi sitten kysyin nuo kolme kysymystä täysin terveeltä, täysin normaalipainoiselta itseltäni ja vastasin rehellisesti:

En. En muista. En tiedä.

Jos sinäkin vastasit kieltävästi, oletko koskaan pysähtynyt miettimään, miksi? Mikä estää sinua olemasta painoosi tyytyväinen tässä ja nyt?

Oletko koskaan pohtinut, miksi tyytyminen on vaikeaa vaikka saavuttaisikin ihannepainonsa? Miksi vielä senkin jälkeen mieltä kaihertaa usein riittämättömyys: että voisin ehkä sittenkin vielä muokata jotain, nipistää sentin, kiinteytyä hiukan?

Jos tunnet noin, et ole ainoa. Suurin osa suomalaisista on tyytymättömiä painoonsa. Kuilu on isoin nuorilla naisilla, jotka haluavat painaa keskimäärin neljä kiloa vähemmän kuin painavat, riippumatta siitä, ovatko he normaali- vai ylipainoisia. Se voi kuulostaa pieneltä lukemalta, mutta oikeassa elämässä se tarkoittaa usein tarpeetonta tuskaa: herkuista kieltäytymistä, nälkävelkaa, kalorien laskemista, ilta- ja aamupunnitsemista, syyllisyyttä ja peilailua.

Oma tyytymättömyyden kierteeni alkoi noin yksitoistavuotiaana, kun päätin olla laiha. On myös yksi lukema, joka on osasyyllinen kaikkeen.

Kuulin noihin aikoihin painoindeksistä ensimmäisen kerran, ja se vaikutti hirvittävän kätevältä. Pystyin laskemaan kilon tarkkuudella rajan, jonka sisällä olisin riittävä. Kun sairastin syömishäiriötä, minulle oli tärkeää olla alipainoinen, sillä se lujitti sairausidentiteettiäni. Vielä vuosia sen jälkeenkin kun kehoni oli toipunut anoreksiasta, olin vakuuttunut siitä, että minulle ainoa oikea painoindeksi on 18, virallinen normaalin alaraja. Ei enempää eikä vähempää. Luulin, että ”normaali” on yhtä kuin terve, siis turvallinen.

Kävin vaa’alla päivittäin, joskus aamuin illoin. Lisäksi vahdin itseäni vaatteiden avulla. Tunnustelin, miltä nämä farkut tai tuo takki tuntuvat päällä nyt, painoin mieleen mistä kohtaa oli väljää ja mistä kiristi, ja jos nappi tai sauma alkoi kinnata, ahdistuin. Mitä olen tehnyt väärin? Onko itsekurini pettänyt? Tahdoin tietenkin pahan olon pois, ja siksi piti toimia heti: lisätä lenkkiin kierros, heittää suklaapatukat roskikseen. Päätös toi minulle turvaa ja hallinnan tunnetta, ja hetken aikaa pystyin taas olemaan ajattelematta painoindeksiäni. Mutta ahdistus palasi joka kerta vähän syvempänä.

En voi väittää, että olisin vieläkään ihan vapaa.

Kehoni on täynnä säilöttyjä tunnemuistoja, inhoa, häpeää ja syyllisyyttä, jotkin niistä ihan lapsuudesta asti. Jos vetoketju ei liu’u ylös asti kiinni tai sovitan farkkuja huonona päivänä, yhtäkkiä olen taas sekunnin ajan kymmenvuotias, jolle liian pieni housunvyötärö on paha painajainen. Pian aikuisen järki tulee huoneeseen, mutta joka kerta joudun käymään kaiken läpi uudelleen, ja valehtelisin jos väittäisin, että se on helppoa.

Kehokontrolli ei suinkaan syntynyt tyhjästä. Päinvastoin merkkejä oli kaikkialla ympärilläni, en vain silloin nähnyt enkä ymmärtänyt niitä. Kaikki ne yleisurheilukaverit, jotka haukkuivat vähänkin rotevampia läskeiksi. Kaikki ne sukulaiset, joille lihomisista ja laihtumisista juoruilu oli arkipäivää. Joka ikinen niistä tutuista ja puolitutuista, jotka viettivät jokaisen lomaa edeltävän viikon ja lomaviikonkin Atkinseilla ja pussikeittokuureilla.

Kaikki ne kehot, jotka olivat lapsen silmään aivan tavallisia, mutta jotka niin paljon tahtoivat olla  jotain muuta, kapeampia, tiiviimpiä, pienempiä. Ja minä imin kaiken itseeni ja aloin uskoa, ettei tavallinen riittäisi, en saisi koskaan pysähtyä ja tuntea kehoani hyväksi.

Ei heidänkään tuskansa syntynyt tyhjästä. Eivät tuttuni huomautelleet painosta ilkeyttään tai ryhtyneet dieeteille turhamaisuuttaan, vaan koska he olivat sisäistäneet niin tiukasti ajatuksen siitä, että niin kuuluu elää. Jokainen heistä vain toisinti itseään suurempaa, kehokontrollin ja dieettien kulttuuria (diet culture). Kulttuuria, jonka alla kaupitellaan pikadieettejä, painonpudotuskursseja, ruoskintaa ja riittämättömyyttä.

Ihmereseptiä, joka harvoin johtaa tyytyväisyyteen, sitäkin useammin laihdutuslimboon.

Painoindeksi voi olla tiettyyn rajaan asti ihan hyvä työkalu, mutta parhaimmillaankin se on karkea ja yleistävä. Rajat ovat kompromisseja eivätkä ne kerro mitään yksilöstä. Sen tähden painoindeksi ei koskaan saisi olla ainoa työkalu eikä varsinkaan yhtä kuin totuus. Vain lukema muiden joukossa.

Mutta jos painoindeksi määrää päiväsi mielialan ja sen, kuinka rakastatettavana itsesi näet, sillä on liikaa valtaa.

Kun vähitellen päästin irti painoni tarkkailusta, ahdistus alkoi hellittää. Huomasin, ettei minua katsottukaan eri tavalla kuin ennen. Aloin nähdä muutkin kehot ympärilläni sallivammin ja hyväksyä sen, ettei meitä ole tarkoitettu identtisiksi. Jokaisella on oma luonteva, biologinen normaalipainonsa, jossa kehon on hyvä olla ja pysyä. Vain harvoin se on yhtä kuin oma kuviteltu ihannepaino.

Yhden keho on parhaimmillaan painoindeksissä 17, toisen keho ei toimi vielä optimaalisesti edes normaalin alarajalla. Jos taas painoindeksisi sattuu olemaan 26 mutta olet terve ja elinvoimainen, miksi yrittää ahtautua lukemaan 23? Jos se tarkoittaa, että pitää taistella omaa kehoaan vastaan?

Jos saavutat tavoitepainosi aina vain kitukuureilla, tuo lukema ei todennäköisesti ole sinulle hyvä ja luonteva.

Miksi ajattelemme, että on saavutus mahtua lukioaikojen farkkuihin tai laihtua viisi kiloa? Eihän se tuo sisältöä elämään tai kerro sinusta mitään ihmisenä. Jos pudotus tarkoittaa parempaa terveyttä ja hyvää oloa, sitä saa toki juhlistaa, mutta käsi sydämelle: olisitko viisi kiloa painavampanakin pystynyt sanomaan itsellesi, että olet aivan yhtä hyvä ja rakastettava?

Moni pelkää, että sokeutuu omalle keholleen, jos ei vahdi linjojaan, aseta painorajaa tai muuten kontrolloi. Mutta eikö päinvastoin silloin sokeudu omalle keholleen, jos antaa yhden lukeman määrittää, miltä kehosi saa näyttää ja mitä painaa?

En enää tiedä painoindeksiäni, eikä minua kiinnostakaan. Ei lukemalla ole minulle enää mitään kerrottavaa, mutta kehollani on. Enää en palele, hiukseni ja kynteni kasvavat, jaksan liikkua ja palautuakin. Mikä vielä tärkeämpää: jaksan kuunnella ja tukea muitakin ihmisiä, kun en ole niin kiinni rasvaprosenteissa, treenitunneissa, kalorivajeissa ja lukemassa 18.

Kun seuraavan kerran olet aikeissa laihduttaa, aloittaa salikuurin tai suuria lupaavan ruokavalion, kysy ensin itseltäsi kolme kysymystä.

Miten voit oikeasti?

Milloin viimeksi voit hyvin?

Mikä auttaisi sinua voimaan paremmin?

 

 

Lue myös