Löysin hyvän olon vasta, kun olin ensin hukannut itseni

Kehorakkaus, itsensä hyväksyminen, kehon ja mielen yhteys sekä hyvä olo – kaikki nämä minun täytyi ensiksi kadottaa, jotta pystyin ymmärtämään, mitä niiden kokeminen oikeasti tarkoittaa.

Opin ymmärtämään hyvän olon merkityksen vasta kun koin, mitä huonosti voiminen on. Opin arvostamaan kehoani vasta, kun olin vihannut sitä ja kohdellut sitä huonosti. Opin ymmärtämään tunteita ja niiden läpi elämistä vasta sitten, kun olin vuosia säilönyt niitä kehooni ja yrittänyt juosta kaikkea kipeää pakoon.

Kun olin 11 -vuotias, aloin tuntea, että minussa on jotain vääränlaista. Tuo tunne alkoi kohdistua kehooni hiljalleen vasta muutamia vuosia myöhemmin. Ensiksi aloin saada paniikkikohtauksia, jotka saivat minut pelkäämään kehoani. Minulla oli turvaton olo, eikä minulla ollut tuolloin keinoja käsitellä tai edes ymmärtää, mistä kaikessa oli kysymys, joten aloin kohdistaa tunteitani ainoaan asiaan, joka tuntui silloin konkreettiselta – omaan fyysiseen kehooni. Hukkasin yhteyden itseeni ja sairastuin syömishäiriöön.

Sairastaessani inhosin kaikkea mitä olin, ja kaikki mitä olin piti yrittää mahduttaa mahdollisimman pieneen numeroon. Joka aamu astuin vaa’alle ja pelkäsin. Pelkäsin silloinkin, jos en astunut, ja rankaisin itseäni kaikesta mitä tapahtui, joko syömättömyydellä, oksentamalla tai liikkumalla. Mutta vaikka miten pienenin, mikään ei koskaan ollut tarpeeksi. Ja mitä syvemmälle menin, sitä enemmän itseäni inhosin.

Aloin toipua vasta, kun havahduin siihen, etten koskaan tulisi tuntemaan itseäni hyväksi tällä tavoin. Ymmärsin myös, etten tulisi koskaan lopettamaan jos en itse tekisi päätöstä toipumisesta ja löytäisi halua siihen. Vähitellen sisälläni alkoi kasvaa kiinnostus: mitä muuta elämä voisi olla?

Toipuminen vei pitkään, sillä oli vaikea luopua vanhoista selviytymiskeinoista ja sairausidentiteetistä. En tiennyt enää kuka olin, mistä pidin tai en pitänyt. Syömiseen, liikkumiseen, ja oikeastaan koko elämään täytyi löytää uudenlainen suhde.

Vähitellenkehon vahvistuessa aloin oivaltaa, miltä hyvä olo voi tuntua. Miltä voi tuntua, jos ei koko ajan satu johonkin, nälätä, palella tai ahdista. Aloin oivaltaa, miltä voi tuntua, jos ei jatkuvasti puhu itselleen rumasti, syytä itseään kaikesta. Kun toivuin, aloin vähitellen hyväksyä kehoani sellaisena kuin se on. Aloin opetella myötätuntoa, lempeyttä ja kehon kuuntelua. Hyvä olo löytyi itsestään, etsimättä, kun opin olemaan itseni kanssa ja pysähtymään.

 

Vasta viime vuosina ymmärsin, miten oikeastaan kaikki se, mitä ihmisenä käy läpi – tunteet, ajatukset, tuntemukset, tapahtuvat kehossa. Ja jotta voi kokea hyvää oloa, kaiken täytyy antaa tuntua. Pitää elää kaiken läpi, myös silloin, kun ottaa kipeää. Hyvä olo onkin oikeastaan sitä, että sallii kaiken, mitä kokee.

Oma keho voi olla turvapaikka. Se voi olla myös paikka, jota ei tunnista. Sen voi kokea vääränlaiseksi tai jopa pelottavaksi. Keho voi olla myös paikka, jossa ei edes halua olla. Mutta aina voi löytää takaisin turvallisuuden tunteeseen, sillä se on aina olemassa.

Minulle kehoni on ollut noita kaikkia, nykyisin tuota ensimmäistä. Minulta turva vain oli pitkään hukassa. Ilman kaikkien vaiheiden läpikäymistä en olisi voinut löytää sinne takaisin.

Niin moni taistelee sen kanssa, ettei tunne oloaan hyväksi itsessään. Jokaiselle, joka niin kokee, haluaisin sanoa saman asian jonka sanon itselleni aina kun unohdan:

Sinussa ei ole mitään väärin tai vikana. Missään osassa. Kehosi on kotisi, ja kotona olet turvassa.

– Emmi

 

Kuvat: Ella Elers

Lue myös