Luulin, että kehopositiivisuus on tekosyy – ja miten väärässä olinkaan

Tunnustan jotain, mistä en ole ylpeä.

Ajattelin joskus, että lihominen on suunnilleen pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Lihavuus edusti minulle kaikkea sitä, mitä kammoksuin: laiskuutta, kontrollin menetystä, epäonnistumista. Repsahtamista. Jos kehopositiivisuus olisi jo tuolloin ollut pinnalla ja olisin nähnyt kehorakkautta julistavan ylipainoisen, olisin todennäköisesti pudistellut päätäni ja ajatellut: tekosyitä. Lihavuuden selittelyä.

Muistan myös, että olin noihin aikoihin hyvin onneton. Elämääni ohjasi tasan yksi ajatus: pysy hoikkana.  Jätin sosiaalisia menoja väliin, jotta ehtisin useammin salille. Pidin millintarkkaa ruokapäiväkirjaa ja alleviivasin jokaisen ”kielletyn” ruoan, joita oli joka päivä enemmän. Tarkkailin kehoani peilistä herkeämättä, sen muutoksia, todellisia ja kuviteltuja. En sallinut pientäkään joustoa.

Ajattelin, että en uskalla rakastaa vartaloani. Pelkäsin, että jos hyväksyisin itseni, en enää hallitsisi kehoani. Lopettaisin liikunnan kuin seinään, alkaisin syödä mitä sattuu ja lihoisin hillittömästi. En enää välittäisi ollenkaan hyvinvoinnistani.

En ole ylpeä siitä, että olen joskus ajatellut noin. Olen kuitenkin antanut itselleni anteeksi. Ei asenteellani ollut todellisen minun kanssa mitään tekemistä, vaan se juontui sairaasta, rajoittuneesta maailmankuvastani. Ei hyväksynnästä ja aidosta halusta tehdä keholleni hyvää, vaan sen vastavoimasta: pelosta ja kontrollista.

Olin kaiken aikaa kivuliaan tietoinen siitä, että voisin jonain päivänä olla lihava, kuka tahansa meistä voi. Ajatus kauhistutti minua niin, että turvallisimmalta tuntui kieltää se. Helpoimmalta tuntui typistää koko elämä yhdeksi janaksi: kontrolli ja repsahdus, onnistuminen ja epäonnistuminen.

Niin kauan kuin pysyisin janan vasemmalla puolella, minulla olisi kaikki hyvin.

Niinpä pidin entistä tiukemmin kiinni rutiineistani, päivästä toiseen samanlaisina toistuvista aterioista, ilottomista treeneistä. Ajattelin, että se on ainoa tie päämäärääni: pysyä ikuisesti samankokoisena. Mutta ei mikään määrä rajoittamista saanut minua rauhoittumaan. Mitä tiukemmin pidin kiinni, sitä enemmän pelkäsin lipsuvani.

Vasta kun uuvuin jatkuvaan kurittamiseen ja ymmärsin, ettei elämäni voisi jatkua näin, aloin hitaasti ymmärtää miten kaukana todellisuudesta ajatukseni olivatkaan.

Aloin ymmärtää, ettei kukaan meistä voi päättää, paljonko painaa ensi vuonna tai kymmenen vuoden kuluttua. Minun piti luopua mahdottomasta päämäärästäni. Koska olin oppinut ajattelemaan, että hoikkuus on tärkein ulkoinen ominaisuus mitä ihmisellä voi olla, irti päästäminen oli kivuliasta.

Vaikka pelotti, minun piti antaa keholleni löysää, vähän kerrallaan. Sallin spontaaneja lepohetkiä, jälkiruokia ja välipaloja.

Eivätkä kauhukuvani käyneetkään toteen. Muutuin lopulta ulkoisesti aika vähän. Olin helpottunut ja samalla surullinen: miten rankasti olinkaan aliarvioinut kehoni. Olin luullut, että minulla on vain tahdonvoimani, ilman sitä kehoni epäonnistuu.

Silti rakastaminen pelotti yhä edelleen.

Jos hyväksyisin kehoni, pitäisinkö siitä vielä huolta?

Kun kehopositiivisuus on noussut pinnalle, ilmoille on noussut samanlaista vastareaktiota ja huolta. Jos juhlii omaa kehoaan siinä tilassa missä se nyt sattuu olemaan, tahtooko enää tehdä sille hyvää? Onko kehopositiivisuus vain tekosyy ja oikeutus sille, ettei enää tarvitse huolehtia kehostaan?

Miten absurdilta tuo huoli nyt tuntuukaan. Sillä luottamus ja kehorakkaus kuuluvat erottamattomasti yhteen. Mitä enemmän uskallan luottaa kehooni ja vastata sen viesteihin, sitä kiitollisempi sille olen, sitä enemmän tahdon tehdä keholleni hyvää.

Aloin kysyä itseltäni, miksi jopa toisten lihavuus tuntui minusta aiemmin niin uhkaavalta ja huolestuttavalta. Nyt tiedän, että se kumpusi jostain syvemmältä, ei aidosta huolesta: yritin ulkoistaa omaa ahdistustani. Terveenä minulla ei ole sellaiselle enää tarvetta.

Toisen ominaisuuksiin puuttuminen kysymättä on vahva signaali, joka kumpuaa jostain syvältä. Se vihjaa, että suhde omaan kehoon ei ole kovin salliva. Se vihjaa, että jossain syvällä mielessään yhdistää lihavuuden niihin piirteisiin, joihin minäkin taannoin sen yhdistin: laiskuuteen ja epäonnistumiseen.

En ole vieläkään täysin päässyt lihomisen pelostani. Arpi on niin syvällä, että se tuskin katoaa koskaan. Mutta nyt tiedostan pelkoni ja ymmärrän, ettei se ole rationaalinen. Yhden asian tiedän: en ikinä, ikinä enää voisi sanoa kenellekään, edes itselleni, että kehopositiivisuus on vain tekosyy epäterveille elintavoille. Päinvastoin oman kehon hyväksyminen ja rakastaminen on välttämätöntä, jos tahtoo päästä pysyvästi irti kahden ääripään puristuksesta, jatkuvasta pelosta, että oma ote lipsuu.

Vasta kun uskaltaa rakastaa ja luottaa omaan kehoonsa, huomaa, ettei ole mitään pelättävää.

Ilman tiukkaa kontrollia ei ole repsahdustakaan. On vain joustoa, iloa, tavallista elämää. On eri kokoisia kehoja, kaikki matkalla jonnekin. Jokainen yhtä oikeutettu omana itsenään.

Kehopositiivisuus on ollut minulle henkilökohtainen, pitkä matka, joka jatkuu koko elämäni. On yhdentekevää, minkä kokoinen keho tuon matkan päätepisteessä on. Mitä pidemmällä olen, sitä selkeämmin sen ymmärrän. Päältä päin ei ikinä voi nähdä, mitä kehopositiivisuus kenellekin tarkoittaa. Siksi sitä ei ikinä, ikinä voi nimittää tekosyyksi.

Sen sijaan voi aina pysähtyä, hengittää syvään ja kysyä itseltään: Tiedänkö minä tarpeeksi tuon ihmisen kamppailusta, jotta voin kommentoida.

Tiedänkö, mistä hän on tulossa ja minne hän on menossa?

Lue myös