Menneisyyden tapahtumien ei tarvitse antaa määrittää sitä, mitä olet nykyisyydessä

Kirjoitin itselleni jonkin aikaa sitten muistiin: ’Sä et oo se mitä sulle on tapahtunut. Et se mitä joku on sulle tehnyt tai miten joku on sua kohdellut.’

Me ihmiset kannamme joskus ihan kauheasti turhaa kuormaa mukana. Sanoja ja tekoja lapsuudesta, nuoruudesta, perheestä, ihmissuhteista. Muiden tekemiä päätelmiä, olettamuksia, ja muodostamme niistä totuuksia. Uskomme, että koska jotain on tapahtunut vaikkapa ihmissuhteessa, niin käy aina. Tai joku on sanonut pahasti, kiusannut tai haukkunut, minun täytyy silloin olla juuri sellainen kuin ne sanat kertovat.

Ajattelemme helposti, että koska joskus jokin on sattunut niin kovaa, että on luullut kuolevansa siihen paikkaan, se tarkoittaa, että tuo asia kulkee aina mukana ja vaikuttaa kaikkeen toimintaan. Koska meihin on jäänyt jälki, haava, sitä on aina kannettava raskaana taakkana kehossaan, eikä sitä voi mitenkään muuttaa.

Mutta suuri oivallus on ymmärtää, ettei sen tarvitse olla niin. Että vaikka sinuun jää jälki, tuo jälki ei määrittele sitä, kuka sinä olet ja mitä voit elämässäsi tehdä.

Olisinpa itse ymmärtänyt aiemmin, ettei kaikkea kuormaa tarvitse kantaa painona harteillaan ja jumeina kehossa. 

Silloin kun ymmärsin, ettei minun tarvitse kantaa kaikkea kuraa historiastani mukana ja uhriutua sille, mitä kaikkea elämässäni oli tapahtunut, tuntui kuin olisin ensimmäistä kertaa uskaltanut ottaa laput pois silmiltäni. Ymmärsin, että minä itse olen vastuussa siitä, miten elän elämääni nyt, siitä huolimatta mitä on tapahtunut. Ymmärsin, että se, kun esimerkiksi välttelin ihmissuhteita, jotka olisivat johtaneet parisuhteeseen, pelkäsin läheisyyttä, suojauduin ja piilouduin – ja kaikki muut ikävät pikku ongelmat, jotka varjostivat elämääni – tarkoitti vain sitä, että elin elämääni niiden ihmisten tai tapahtumien mukaan tai uhrina, jotka minua olivat satuttaneet.

Minulle oli muodostunut uskomuksia siitä, ettei rakkautta ole olemassa, että kehoni on vääränlainen, että miehet ovat arvaamattomia ja pelottavia. Koska olin ala-asteella ujo, olen sitä aina eikä kannata yrittää olla kovaäänisempi. Että naisen ei kuulu ottaa paljon tilaa itselleen. Isoja painoja, jotkin pienistä sanoista ja tapahtumista tulleita, jotkin paljon isommista.

Kun ymmärsin tämän kaiken, ymmärsin samalla miten mitään näistä ei tarvitse uskoa totuutena, ja aloin käsitellä niitä. Aloin huomioida, milloin jokin tilanne sattui ja miten siihen reagoin – oliko kyse vanhasta kivusta, joka vain aktivoitui juuri siinä tilanteessa. Yleisimmin se oli juuri sitä. Opettelin hitaasti ja kompuroiden toimimaan toisella tavalla. Ymmärtämään itseäni paremmin ja suhtautumaan myötätuntoisemmin. Erottelemaan, mikä oli oikeasti totta ja mikä uskomus, taakka, heijastus jostakin vanhasta.

Meillä on jokaisella mahdollisuus päättää, mihin lopulta uskotaan. Kenen sanoja ja tekoja kannetaan mukana. Vaikka elämäntapahtumat muokkaavat ja niiden kuuluukin – en itse olisi tässä kohtaa ilman kaikkea kokemaani – mutta se on valinta, mitä kaikkea suodattaa pois ja minkä ottaa palaseksi omaa itseään.

Vanhoja kipuja ei tarvitse kantaa mukanaan. Ei ole pakko. Tie ulos niistä ei välttämättä ole helppo, mutta palkitseva. Ja tärkeää se on kulkea, oman itsensä takia. 

Sillä tiedätkö, sinäkään et ole se, mitä joku on sinulle tehnyt tai mitä sinulle on tapahtunut. Olet paljon enemmän kuin luulet olevasi. Paljon, paljon enemmän.

 

Kuvat: Tuukka Lindholm

Lue myös