Lupaus, jota en tee itselleni enää

Millaisia asioita sinun on tapana luvata itsellesi, kun tahdot muutosta elämääsi? Ehkä lupaat liittyä salille, laihduttaa viisi kiloa, tehdä työsi paremmin, opiskella uuden kielen, mennä aikaisemmin nukkumaan tai olla parempi ystävä?

Palauta mieleesi oma lupaustesi lista ja mieti sitten, miltä se saa olosi tuntumaan. Aikaansaavalta ja ylpeältä? Vai tunnetko riittämättömyyden kirpaisun? Niskaan hengittävän muistutuksen siitä, mitä kaikkea et ole saanut aikaiseksi?

Kuvittele sitten, että et enää koskaan lupaisi mitään, mikä vaatii sinua kehittymään. Miltä se tuntuisi?

Olen ollut nyt vajaat kaksi viikkoa syyslomalla. En muista, milloin viimeksi olisin viettänyt näin pitkän ajan kotona. Olen aina varannut matkan ja nytkin tuntui aluksi väärältä, etten ole suunnitellut mitään suurempaa. Joten aloin aikatauluttaa vapaapäiviäni. Vähintään siivoaisin keittiön kaapit, kirjoittaisin tekstejä varastoon ja kävisin metrolla tutustumassa uusiin paikkoihin.

Sitten katsoin lomalistaani ja nielaisin. Pysähdyin ja mietin, miltä ranskalaisten viivojen lukeminen minusta tuntui (ahdistavalta).

Tein siis jotain toisin. Luovuin listastani ja vietin viikon ilman aikatauluja. Tein lähinnä sitä, mitä spontaanisti teki mieli. Paljon tv-sarjoja, lyhyitä kävelyjä, kissojen paijaamista, vähän kirjan lukemista, hiukan siivoamista, ei lainkaan kirjoittamista ja paljon olemista. Ensin syyllisyyttä, etten tee mitään ”kehittävää”. Mutta vähitellen tunne haipui, niin kaikki tunteet haipuvat ennen pitkää.

Kun kuvailen persoonaani, kerron usein olevani ihminen, joka on jatkuvasti liikkeessä, aina puuhailemassa jotain. Sellaista on mukava sanoa ääneen, touhukkuushan on hyve.

Mutta kun tarkemmin miettii, liikkeen takana on painetta. Ei saisi pysähtyä, koska eihän pysähtynyt tee mitään konkreettista ja kehittävää. Olen kuitenkin sisimmässäni kotoilija, joka rakastaa joutilasta aikaa. Kun teen jotain, uppoudun siihen täysin, oli se töitä, keskustelu tai juoksulenkki. Mutta sen jälkeen kaipaan paljon aikaa olla vain. Usein en kuitenkaan osaa katkaista touhuamisen kelaa. Siitä tulisi liian suuri syyllisyys.

Emmekö me toisaalta ole kaikki sisimmässämme tällaisia? Kaipaamme vuorottelua, työtä ja lepoa, liikettä ja palautumista. Joskus vain kadotamme taidon. Ehkä kuittaamme sen selityksellä, että haluamme touhuta ja kehittää itseämme. 

Mutta tuoko jatkuva paine kehittyä sinua lähemmäs aidointa itseäsi? Onko se sinulle oikeasti luontaista?

Kun olet seuraavan kerran tekemässä elämässäsi muutoksen, teetkö sen siksi, että aidosti haluat ja koska muutos tuo sinua lähemmäs arvojasi? Vai tunnetko ahdistusta ja pelkoa siitä, että jos et tee muutoksia, jämähdät paikoillesi? Kammoatko riittämättömyyden tunnetta ja olet sen tähden valmis tekemään mitä vain, jotta et joutuisi kohtaamaan tuota tyhjiötä?

Liikkeessä tehty muutos on riski, sillä se ei ole intuition sanelema. Se on kuin pelastusrengas, johon takerrut hätäpäissäsi etkä ollenkaan huomaa, että jalkasi ylettävät pohjaan. Jos teet muutoksia vain muutoksen tähden, mikä lopulta muuttuu? Eikö liikkeessä pysymisestä tule vähitellen itsetarkoitus ja pysähtymisestä tulee aina vain vaikeampaa ja vaikeampaa? Ehkä lopulta olet eksyksissä ja huomaat, ettet enää tiedä, mitä tahdot.

Ajattelemme, että elämä on jatkuva projekti. Mutta mihin se johtaa? Sellainen tulevaisuuden hetki, jossa kaikki olisi täydellisesti, on vain illuusio. Jos aina näkee vikaa nykyhetkessä ja nykyisessä versiossa omasta itsestään, ei voi koskaan tulla täydeksi. Pakenemalla ei voi päästä perille.

Pysähdy nyt, ennen kuin olet siinä pisteessä.

Tulevaisuuden suunnittelu voi olla kutkuttavan ihanaa ja jännittävää, eikä siinä ole mitään väärää. Unelmointi tuo sisimmät intohimot pintaan ja se on siksi tärkeää.

Mutta liike vaatii vastapainokseen pysähdyksiä, sisäänhengitys hellittäviä uloshengityksiä.

Muuten kaikki muuttuu massaksi, jossa ympäristön paineet ja omat toiveet sotkeutuvat etkä enää erota, mitä pitäisi kuunnella. Silloin teet herkästi hätäisiä, harkitsemattomia päätöksiä.

Voit tavoitella uutta, mutta vasta kun pysähdyt ja näet, mikä jo nyt on hyvin. Vasta silloin voi tarkastella tulevaisuuttakin puhtaana eikä päätöksiäsi sumenna pelko, ahdistus, häpeä tai riittämättömyys. Silloin mielesi kirkastuu, teet vain tarvittavat muutokset ja nekin harkiten. Erotat, mihin voit vaikuttaa ja mikä saa mennä omalla painollaan.

Miltä tuntuisi, jos et tekisi ensi vuodelle yhtäkään lupausta, jotka vaativat sitä, että jotenkin parannat, kehität tai muuten muutat itseäsi. Entä jos sen sijaan lupaisit pysähtyä joka päivä sanomaan itsellesi, että sinussa ja sinun elämässäsi on jo nyt kaikki riittävä.

Olet sinä, ja siksi tarpeeksi, kokonainen.

 

kuvat: Pinja Mitrovitch pinaycoco.fi

Lue myös