Päätin lakata salailemasta mielenterveyshistoriaani – ja olen siitä ikuisesti kiitollinen

Vuosia sitten sain mielenterveysdiagnoosin.

Itse asiassa olen saanut niitä elämäni aikana yhteensä kolme. Epätyypillinen laihuushäiriö, keskivaikea masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Halusin tai en, tuo kolmikko seuraa minua koko elämäni. Voi olla, että ICD-koodien takia minulta evätään jonain päivänä vakuutus tai työpaikka. Kuten niin moni muukin, salasin taustani pitkään kaikilta paitsi muutamalta läheiseltäni.

Helsingin Sanomat haastatteli vastikään naista, joka kertoo katuvansa sitä, että hankki koskaan masennusdiagnoosin. Itse ajattelen päinvastoin.

Sillä piilottelusta ei seurannut minulle koskaan mitään hyvää.

Mielenterveyden häiriöistä – etenkin masennuksesta – puhutaan näennäisesti paljon. Paljon yleisellä tasolla, ei juurikaan henkilökohtaisella. Masennus tunnustetaan kansansairaudeksi ja toistuvasti viitataan lukuihin: joka viides suomalainen syö masennuslääkkeitä, yli puolella sairaus uusii, ja niin edelleen.

Silti tuntuu kuin kukaan suomalainen ei oikeasti sairastaisi masennusta. Sairastuneista puhutaan kuin epämääräisestä massasta. Vain hyvin harva avaa julkisesti omaa henkilökohtaista tarinaansa.

Lopputulos on vieraantuminen: onneksi tuo ei kosketa minua. Se on tuhoisaa ajattelua, sillä mieli voi oireilla ihan jokaisella meistä.

Oma polkuni oli varsin tavallinen. Sairastuin ja toivuin opiskeluaikana aikuisuuden kynnyksellä, itsenäistymisen ja identiteettikriisin keskellä. Lopulta aika harva selviää vain yhdellä diagnoosilla. Mielen sairauksien rajat ovat usein epäselvät, oireet limittyvät ja diagnoosit ovat väistämättä hiukan keinotekoisia.

Tärkeä syy siihen, miksi oireiluni pitkittyi ja sairastuin syömishäiriön jälkeen uudestaan, oli nimenomaan piilottelu. Häpesin oireitani, vielä enemmän diagnoosejani. Ajattelin, että olen heikko kun en pysty paranemaan siinä aikataulussa kun tahdon. Vielä ensimmäisessä työpaikassani kannoin valtavaa häpeän taakkaa ja suljin visusti suuni. Keskityin tiukasti hymyilemään, sosialisoimaan ja olemaan tehokas. ”Normaali”, en mielenterveyskuntoutuja.

Syvällä sisimmässäni tiesin, että teen itselleni hallaa. Salailu tuntui väärältä ja kuluttavalta. Terapiakäynnit ja lääkereseptit olivat minulle arkipäivää, joten miksi ne saivat minut tuntemaan itseni kummajaiseksi? Tiesin, että minun pitäisi keskittää kaikki energiani paranemiseen, mutta se oli miltei mahdotonta, kun samalla jouduin taistelemaan häpeää, syyllisyyttä ja paljastumisen pelkoa vastaan.

Asenteeni oli muututtava. Niinpä päätin avautua julkisesti. 13. joulukuuta vuonna 2015 kirjoitin silloiseen blogiini:

Kaikkea piti hallita täydellisyyteen asti: ulkonäköä, arvosanoja, muiden mielipiteitä. Unohdin jatkuvasti omat tarpeeni, jotta antaisin muille mairittelevan kuvan. Ei ihme, että sairastuin lopulta 17-vuotiaana anoreksiaan. Päällimmäisenä tunteena mieleeni on jäänyt häpeä. Se oli sietämätön tunne, joten päätin suorittaa itseni terveeksi.

Juuri siihen piilottelu kannustaa: suoriutumaan terveeksi. Se on ristiriitaista ja tuhoisaa, sillä juuri suorittaminen ja sen isosisko perfektionismi altistaa uupumukselle, ahdistukselle ja masennukselle.

Sain blogitekstiini valtavasti koskettavia viestejä, jotka kannustivat jatkamaan. Ja minä jatkoin. Aloin blogata mielenterveydestä omilla kasvoillani. Lähdin mukaan vetämään syömishäiriöön sairastuneiden vertaistukiryhmiä. Joka ikinen kerta, kun tapasin toisen sairastuneen tai julkaisin blogitekstin, sain lisää voimaa ja etäännyin tuhoisista, sairaista ajatusmalleista.

Päivä päivältä häpesin vähemmän.

Nyt voin rehellisesti sanoa, etten enää häpeä ollenkaan. En voi tietenkään tietää, sairastunko vielä jonain päivänä uudelleen, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni ajatus ei enää kauhistuta. Selviytymisen sijaan tunnen eläväni. Toki minulla on toisinaan vaikeita päiviä, mutta nyt minulla on myös voimavaroja, joiden avulla pääsen taas jaloilleni.

Olen oppinut arvostamaan jopa diagnoosejani, sillä niillä oli tärkeä tehtävä: kun olin pohjattoman väsynyt ja yksin ja mielessäni risteili vain epätietoisuus, tautiluokitus kertoi minulle, etten ole yksin. Oli lohdullista, että möykylläni oli nimi ja sille voi tehdä jotain. Sain tietää, että sadattuhannet käyvät tälläkin hetkellä läpi ihan samoja ajatuksia. Diagnoosi sai minut uskomaan, että olen oikeasti sairas. Sain työkaluja toipumiseen, kuten vertaistuen ja lukuisat tutkimukset, joita masennuksen hoidosta on tehty.

Kaiken tuon rinnalla tuntuu mitättömän pieneltä pahalta, että kuvitteellinen tulevaisuuden työnantaja kaivaisi esiin diagnoosini (tai vaikkapa tämän tekstin) ja päätyisi sen tähden palkkaamaan jonkun toisen.

Kenenkään ei ikinä pitäisi joutua katumaan, että on hankkinut diagnoosin. Diagnoosihan kertoo vain siitä, että on hoitanut itseään ja tahtoo parantua. Paljon tuhoisampaa on lakaista oireensa maton alle ja sinnitellä. Silloin ongelma vain pahenee ja puhkeaa myöhemmin moninkertaisena.

Avoimuus on vähentänyt myös tarvetta miellyttää jokaista ympärilläni. Jos joku kieltäytyisi palkkaamasta minua ja vetoaisi kymmenen vuotta vanhaan syömishäiriödiagnoosiin, ei ensimmäisen reaktion pitäisi olla häpeä ja uhriutuminen vaan pikemminkin suuttumus: minun ei tarvitse kestää tällaista. Sillä sairastuminen ei ole koskaan oma valinta eikä varsinkaan heikkoutta.

En usko, että voi parantua täysin ennen kuin kohtaa myös raskaimmat taakkansa.

Avoimuus on parhaita asioita, joita voi oman mielensä hyvinvoinnin eteen tehdä. Kun kasvaa riittävän vahvaksi, ulkopuolelta tulevat tuomiot ja määritelmät eivät enää pelota. Vähitellen alkaa arvostaa omaa hyvinvointiaan niin paljon, että on valmis kärsimään jopa seurauksia sen tähden.

Sitä paitsi tahdon, että minua arvostetaan ystävänä, puolisona, tyttärenä, sisarena ja työntekijänä kaikkine rosoineni, ei tekohymyilevänä,  tehokkaana ja täydellisenä. Enhän ole sellainen oikeasti, ei kukaan ole. En enää koskaan tahdo piilotella enkä esittää jotain muuta kuin olen. Taustani on osa minua.

Mielenterveyshäiriöitä seuraava stigma ja syrjiminen ei ikinä hellitä, jos puhumme aina vain etäältä, hyssytellen ja pelotellen. Sairauden ja terveyden raja on häilyvä ja jokainen meistä voi joskus ylittää sen. Kuoreen käpertyminen on pahinta myrkkyä, mitä voi muille ja itselleen tehdä.

Tarvitsemme kipeästi toisiamme, avoimuutta ja aitoutta. Sillä lopulta me kaikki olemme hauraita.

Lue myös