Liike on lääke, ei rangaistus

Kun olin 13-vuotias, aloin etsiä naistenlehdistä jumppaohjeita jenkkakahvojen poistamiseksi. 14-vuotiaana lenkkeilin kaverilta lainatun AbTronicin kanssa – muistatteko, se sellainen hirveä tärinävyö, joita myytiin Ostos tv:ssä.

Muutamassa vuodessa suhde liikuntaan muuttui lapsen innosta siihen, että sen tarkoitus olisikin laihduttaa, muokata kehoa tai pitää sitä tietynlaisena. Syitä muutokseen oli varmasti monia, ehkä murrosikä ja ulkopuolelta tulevat viestit – lehdet, tv-sarjat, harmittomaksi tarkoitetut kommentit siitä, ettei vain maha kasvaisi jäätelöstä. Ehkä jokin uskomus siitä, että ollakseen riittävä on oltava jonkin tietyn kokoinen ja muotoinen, eikä missään tapauksessa missään päin kehoa olisi ylimääräistä. Muutamia vuosia myöhemmin homma lähti lapasesta, ja ainut syy liikkua oli laihduttaminen tai itsensä rankaiseminen sen jälkeen, kun omasta mielestään oli syönyt liikaa. 

Minulla oli sykemittari ja mittasin puhelimella matkaa, laskin kulutettuja kaloreita ja ahdistuin, jos treeni jäikin liian lyhyeksi, eikä ehtinyt kuluttaa kaikkea sitä, mitä oli ajatellut kuluttavansa. Liikkuminen oli samanlaista pitkään, vielä toipumisen jälkeen. Oli yleisesti hyväksyttyä, että jos treenataan, treenataan kovaa. Oli helppo hypätä mukaan vallitsevaan fitness-buumiin, mikä ei lopulta ollut ollenkaan tervettä tai omalle keholleni sopiva tapa liikkua. Puskin vain eteenpäin, koska kaikki muutkin, ja koska toisaalta pelotti, että entä jos höllään, niin kehoni muuttuu radikaalisti.

Suhde liikkumiseen alkoi vaihtua terveemmäksi vasta, kun uuvuin totaalisesti ja löysin joogan. En pystynyt liikkumaan enää siten, mihin olin tottunut, ja oli etsittävä jotain muuta. Aloitin joogan, vaikka se tuntui aluksi vastenmieliseltä ajatukselta – joogahan oli rauhallista, hidasta, eikä siinä tullut hiki. Jokin siinä sai minut silti uudelleen ja uudelleen matolle, veti puoleensa magneetin lailla.

Joogan avulla aloin pysähtyä siihen, mitä olin tekemässä. Aloin ensimmäistä kertaa lapsuusvuosien jälkeen huomioida, miltä liike tuntuu. Ja kun rakastuin siihen tunteeseen, sama huomio alkoi hitaasti siirtyä maton ulkopuolelle, kaikkeen siihen mitä tein ja millä tavoin liikuin.

Aloin kyseenalaistaa niitä lajeja, joita olin harrastanut ja entistä tapaani liikkua. Siihen saakka olin puskenut raivolla eteenpäin, ikään kuin silmät suljettuina, vain sen ajatus mielessäni, mitä mikäkin laji keholleni tekee. Ajattelematta pätkääkään, miltä se tuntuu, tai edes sitä, pidänkö siitä alkuunkaan. Treenasin siten, miten muut ympärilläni näyttivät treenaavan, tai sen mukaan, mitä olin lukenut ja minkä ajattelin olevan kaikkein tehokkainta.

Uskon, etten ole ainoa, joka on kokenut vastaavaa. Uskon myös, ettei liikunnan tarvitse olla rääkkiä, suorittamista tai puskemista, eikä sen varsinkaan ole tarkoitus lähteä siitä ajatuksesta, että itsessään vihaa jotakin. Liikunnan ei ole pakko olla kaloreiden laskemista ja mittaamista, vaan se voi yksinkertaisimmillaan olla vain iloa siitä, että voi liikkua.

Jotta voi muuttaa omaa suhtautumistaan liikuntaan tai löytää oman juttunsa, vaaditaan pientä pysähtymistä. Sen kyseenalaistamista, mitä tekee ja miksi tekee. Jos ei halua käydä salilla, ei ole pakko. Voi tehdä jotain muuta. Jos vihaa juoksemista, ei ole pakko juosta. Voi käydä vaikka kävelyllä tai kiipeilemässä, tai mitä vaan. Lopulta aika yksinkertaista on tehdä jotain sellaista, josta oikeasti pitää. Jos ei tiedä mistä pitää, ehkä vastaus löytyy sellaista lajista tai liikkeestä, jota harrasti lapsena. Tai sitten se selviää kokeilemalla.

Uskon myös, että jokaiselle löytyy jokin oma juttu. Jokin sellainen tapa liikkua, joka tuntuu hyvältä, jossa tuntee olevansa läsnä kehossaan, jossa ajantaju katoaa. 

Liike on lääkettä. Keholle ja mielelle. Parhaimmillaan iloa, leikkiä ja terapiaa samassa paketissa.

– Emmi

 

Kuvat: Ella Elers

Löysin hyvän olon vasta, kun olin ensin hukannut itseni

Kehorakkaus, itsensä hyväksyminen, kehon ja mielen yhteys sekä hyvä olo – kaikki nämä minun täytyi ensiksi kadottaa, jotta pystyin ymmärtämään, mitä niiden kokeminen oikeasti tarkoittaa.

Opin ymmärtämään hyvän olon merkityksen vasta kun koin, mitä huonosti voiminen on. Opin arvostamaan kehoani vasta, kun olin vihannut sitä ja kohdellut sitä huonosti. Opin ymmärtämään tunteita ja niiden läpi elämistä vasta sitten, kun olin vuosia säilönyt niitä kehooni ja yrittänyt juosta kaikkea kipeää pakoon.

Kun olin 11 -vuotias, aloin tuntea, että minussa on jotain vääränlaista. Tuo tunne alkoi kohdistua kehooni hiljalleen vasta muutamia vuosia myöhemmin. Ensiksi aloin saada paniikkikohtauksia, jotka saivat minut pelkäämään kehoani. Minulla oli turvaton olo, eikä minulla ollut tuolloin keinoja käsitellä tai edes ymmärtää, mistä kaikessa oli kysymys, joten aloin kohdistaa tunteitani ainoaan asiaan, joka tuntui silloin konkreettiselta – omaan fyysiseen kehooni. Hukkasin yhteyden itseeni ja sairastuin syömishäiriöön.

Sairastaessani inhosin kaikkea mitä olin, ja kaikki mitä olin piti yrittää mahduttaa mahdollisimman pieneen numeroon. Joka aamu astuin vaa’alle ja pelkäsin. Pelkäsin silloinkin, jos en astunut, ja rankaisin itseäni kaikesta mitä tapahtui, joko syömättömyydellä, oksentamalla tai liikkumalla. Mutta vaikka miten pienenin, mikään ei koskaan ollut tarpeeksi. Ja mitä syvemmälle menin, sitä enemmän itseäni inhosin.

Aloin toipua vasta, kun havahduin siihen, etten koskaan tulisi tuntemaan itseäni hyväksi tällä tavoin. Ymmärsin myös, etten tulisi koskaan lopettamaan jos en itse tekisi päätöstä toipumisesta ja löytäisi halua siihen. Vähitellen sisälläni alkoi kasvaa kiinnostus: mitä muuta elämä voisi olla?

Toipuminen vei pitkään, sillä oli vaikea luopua vanhoista selviytymiskeinoista ja sairausidentiteetistä. En tiennyt enää kuka olin, mistä pidin tai en pitänyt. Syömiseen, liikkumiseen, ja oikeastaan koko elämään täytyi löytää uudenlainen suhde.

Vähitellenkehon vahvistuessa aloin oivaltaa, miltä hyvä olo voi tuntua. Miltä voi tuntua, jos ei koko ajan satu johonkin, nälätä, palella tai ahdista. Aloin oivaltaa, miltä voi tuntua, jos ei jatkuvasti puhu itselleen rumasti, syytä itseään kaikesta. Kun toivuin, aloin vähitellen hyväksyä kehoani sellaisena kuin se on. Aloin opetella myötätuntoa, lempeyttä ja kehon kuuntelua. Hyvä olo löytyi itsestään, etsimättä, kun opin olemaan itseni kanssa ja pysähtymään.

 

Vasta viime vuosina ymmärsin, miten oikeastaan kaikki se, mitä ihmisenä käy läpi – tunteet, ajatukset, tuntemukset, tapahtuvat kehossa. Ja jotta voi kokea hyvää oloa, kaiken täytyy antaa tuntua. Pitää elää kaiken läpi, myös silloin, kun ottaa kipeää. Hyvä olo onkin oikeastaan sitä, että sallii kaiken, mitä kokee.

Oma keho voi olla turvapaikka. Se voi olla myös paikka, jota ei tunnista. Sen voi kokea vääränlaiseksi tai jopa pelottavaksi. Keho voi olla myös paikka, jossa ei edes halua olla. Mutta aina voi löytää takaisin turvallisuuden tunteeseen, sillä se on aina olemassa.

Minulle kehoni on ollut noita kaikkia, nykyisin tuota ensimmäistä. Minulta turva vain oli pitkään hukassa. Ilman kaikkien vaiheiden läpikäymistä en olisi voinut löytää sinne takaisin.

Niin moni taistelee sen kanssa, ettei tunne oloaan hyväksi itsessään. Jokaiselle, joka niin kokee, haluaisin sanoa saman asian jonka sanon itselleni aina kun unohdan:

Sinussa ei ole mitään väärin tai vikana. Missään osassa. Kehosi on kotisi, ja kotona olet turvassa.

– Emmi

 

Kuvat: Ella Elers

Luulin, että kehopositiivisuus on tekosyy – ja miten väärässä olinkaan

Tunnustan jotain, mistä en ole ylpeä.

Ajattelin joskus, että lihominen on suunnilleen pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Lihavuus edusti minulle kaikkea sitä, mitä kammoksuin: laiskuutta, kontrollin menetystä, epäonnistumista. Repsahtamista. Jos kehopositiivisuus olisi jo tuolloin ollut pinnalla ja olisin nähnyt kehorakkautta julistavan ylipainoisen, olisin todennäköisesti pudistellut päätäni ja ajatellut: tekosyitä. Lihavuuden selittelyä.

Muistan myös, että olin noihin aikoihin hyvin onneton. Elämääni ohjasi tasan yksi ajatus: pysy hoikkana.  Jätin sosiaalisia menoja väliin, jotta ehtisin useammin salille. Pidin millintarkkaa ruokapäiväkirjaa ja alleviivasin jokaisen ”kielletyn” ruoan, joita oli joka päivä enemmän. Tarkkailin kehoani peilistä herkeämättä, sen muutoksia, todellisia ja kuviteltuja. En sallinut pientäkään joustoa.

Ajattelin, että en uskalla rakastaa vartaloani. Pelkäsin, että jos hyväksyisin itseni, en enää hallitsisi kehoani. Lopettaisin liikunnan kuin seinään, alkaisin syödä mitä sattuu ja lihoisin hillittömästi. En enää välittäisi ollenkaan hyvinvoinnistani.

En ole ylpeä siitä, että olen joskus ajatellut noin. Olen kuitenkin antanut itselleni anteeksi. Ei asenteellani ollut todellisen minun kanssa mitään tekemistä, vaan se juontui sairaasta, rajoittuneesta maailmankuvastani. Ei hyväksynnästä ja aidosta halusta tehdä keholleni hyvää, vaan sen vastavoimasta: pelosta ja kontrollista.

Olin kaiken aikaa kivuliaan tietoinen siitä, että voisin jonain päivänä olla lihava, kuka tahansa meistä voi. Ajatus kauhistutti minua niin, että turvallisimmalta tuntui kieltää se. Helpoimmalta tuntui typistää koko elämä yhdeksi janaksi: kontrolli ja repsahdus, onnistuminen ja epäonnistuminen.

Niin kauan kuin pysyisin janan vasemmalla puolella, minulla olisi kaikki hyvin.

Niinpä pidin entistä tiukemmin kiinni rutiineistani, päivästä toiseen samanlaisina toistuvista aterioista, ilottomista treeneistä. Ajattelin, että se on ainoa tie päämäärääni: pysyä ikuisesti samankokoisena. Mutta ei mikään määrä rajoittamista saanut minua rauhoittumaan. Mitä tiukemmin pidin kiinni, sitä enemmän pelkäsin lipsuvani.

Vasta kun uuvuin jatkuvaan kurittamiseen ja ymmärsin, ettei elämäni voisi jatkua näin, aloin hitaasti ymmärtää miten kaukana todellisuudesta ajatukseni olivatkaan.

Aloin ymmärtää, ettei kukaan meistä voi päättää, paljonko painaa ensi vuonna tai kymmenen vuoden kuluttua. Minun piti luopua mahdottomasta päämäärästäni. Koska olin oppinut ajattelemaan, että hoikkuus on tärkein ulkoinen ominaisuus mitä ihmisellä voi olla, irti päästäminen oli kivuliasta.

Vaikka pelotti, minun piti antaa keholleni löysää, vähän kerrallaan. Sallin spontaaneja lepohetkiä, jälkiruokia ja välipaloja.

Eivätkä kauhukuvani käyneetkään toteen. Muutuin lopulta ulkoisesti aika vähän. Olin helpottunut ja samalla surullinen: miten rankasti olinkaan aliarvioinut kehoni. Olin luullut, että minulla on vain tahdonvoimani, ilman sitä kehoni epäonnistuu.

Silti rakastaminen pelotti yhä edelleen.

Jos hyväksyisin kehoni, pitäisinkö siitä vielä huolta?

Kun kehopositiivisuus on noussut pinnalle, ilmoille on noussut samanlaista vastareaktiota ja huolta. Jos juhlii omaa kehoaan siinä tilassa missä se nyt sattuu olemaan, tahtooko enää tehdä sille hyvää? Onko kehopositiivisuus vain tekosyy ja oikeutus sille, ettei enää tarvitse huolehtia kehostaan?

Miten absurdilta tuo huoli nyt tuntuukaan. Sillä luottamus ja kehorakkaus kuuluvat erottamattomasti yhteen. Mitä enemmän uskallan luottaa kehooni ja vastata sen viesteihin, sitä kiitollisempi sille olen, sitä enemmän tahdon tehdä keholleni hyvää.

Aloin kysyä itseltäni, miksi jopa toisten lihavuus tuntui minusta aiemmin niin uhkaavalta ja huolestuttavalta. Nyt tiedän, että se kumpusi jostain syvemmältä, ei aidosta huolesta: yritin ulkoistaa omaa ahdistustani. Terveenä minulla ei ole sellaiselle enää tarvetta.

Toisen ominaisuuksiin puuttuminen kysymättä on vahva signaali, joka kumpuaa jostain syvältä. Se vihjaa, että suhde omaan kehoon ei ole kovin salliva. Se vihjaa, että jossain syvällä mielessään yhdistää lihavuuden niihin piirteisiin, joihin minäkin taannoin sen yhdistin: laiskuuteen ja epäonnistumiseen.

En ole vieläkään täysin päässyt lihomisen pelostani. Arpi on niin syvällä, että se tuskin katoaa koskaan. Mutta nyt tiedostan pelkoni ja ymmärrän, ettei se ole rationaalinen. Yhden asian tiedän: en ikinä, ikinä enää voisi sanoa kenellekään, edes itselleni, että kehopositiivisuus on vain tekosyy epäterveille elintavoille. Päinvastoin oman kehon hyväksyminen ja rakastaminen on välttämätöntä, jos tahtoo päästä pysyvästi irti kahden ääripään puristuksesta, jatkuvasta pelosta, että oma ote lipsuu.

Vasta kun uskaltaa rakastaa ja luottaa omaan kehoonsa, huomaa, ettei ole mitään pelättävää.

Ilman tiukkaa kontrollia ei ole repsahdustakaan. On vain joustoa, iloa, tavallista elämää. On eri kokoisia kehoja, kaikki matkalla jonnekin. Jokainen yhtä oikeutettu omana itsenään.

Kehopositiivisuus on ollut minulle henkilökohtainen, pitkä matka, joka jatkuu koko elämäni. On yhdentekevää, minkä kokoinen keho tuon matkan päätepisteessä on. Mitä pidemmällä olen, sitä selkeämmin sen ymmärrän. Päältä päin ei ikinä voi nähdä, mitä kehopositiivisuus kenellekin tarkoittaa. Siksi sitä ei ikinä, ikinä voi nimittää tekosyyksi.

Sen sijaan voi aina pysähtyä, hengittää syvään ja kysyä itseltään: Tiedänkö minä tarpeeksi tuon ihmisen kamppailusta, jotta voin kommentoida.

Tiedänkö, mistä hän on tulossa ja minne hän on menossa?

Kävin pohjalla kahdesti ennen kuin ymmärsin, mitä kehorakkaus on

Luulin pitkään, että sairastuin vuonna 2007.

Tuolloin sanoin sen ensimmäistä kertaa ääneen: minulla on syömishäiriö ja minun pitää parantua. Vasta nyt ymmärrän, että olin ollut sairas jo vuosia.

En ollut koskaan oikeastaan oppinut rakastamaan itseäni. Jo kymmenvuotiaana aloin ajatella, että minulla on liian iso maha. En osannut pitää itsestäni huolta, enhän edes tiennyt kuka olin tai mitä tahtoisin. Olin itselleni projekti, ja vaikka kuinka hioin ja hioin, en ikinä ollut tyytyväinen.

Minä sairastin kehovihaa.

Vuosi 2007 oli vain lakipiste. Uuvuin, sillä en ollut antanut keholleni ravintoa, lepoa ja lempeyttä, joita se niin kipeästi kaipasi. Kävin pohjalla, joka sai nimen anoreksia.

Kun kehoni alkoi reistailla, pelästyin, avasin suuni ja päätin toipua. Toivuin rakkaideni takia. Toivuin, koska elämänjanoni oli suurempi kuin haluni kuolla.

Kaikki kävi nopeasti: aloin syödä enemmän, en ollut enää luuta ja nahkaa, hiukseni saivat kiiltoa ja ihoni väriä. Mutta en sittenkään ollut parantunut. En ollut päästänyt irti siitä, mikä oli syvällä oireilun alla. En ollut parantunut kehovihasta.

Pakenin itseäni yhä. Se sai vain eri muodon. Puskin itseni salille aamutuimaan, jotta en joutuisi kohtaamaan ahdistavia ajatuksiani. Tein töitä hullun lailla, jotta en näkisi muuttuvaa kehoani. Yritin miellyttää kaikkia ympärilläni, jotta en joutuisi kysymään itseltäni, mitä minä oikeasti haluan ja tarvitsen.

Kehoni ei lopulta enää jaksanut. Lenkillä jalkani olivat lyijynraskaat. Sain itkukohtauksia julkisilla paikoilla. Pienikin kritiikki suisti minut päiviksi itsevihaisiin ajatuksiin. Jossain vaiheessa en enää tuntenut nälkää, kylläisyyttä, iloa enkä surua – paitsi ahdistusta aamuöisin, kun heräsin painajaisiin yltä päältä hiestä. Lopulta en herättyäni enää päässyt sängystä ylös.

Vasta silloin jouduin kysymään itseltäni vaikeimmat kysymykset, sillä minulla ei ollut enää vaihtoehtoja. Oli päästettävä irti. Se herätti minussa ahdistusta, mutta myös syvän helpotuksen väristyksen.

Tuli toinenkin, uudenlainen ajatus:

Minun kehoni ansaitsee parempaa. Minä ansaitsen parempaa.

Vasta silloin ymmärsin, miksi on helppoa jämähtää ilottomaan itsevihaan. Kehorakkaus tuntui minulle niin vieraalta ja kaukaiselta. En ajatellut, että ansaitsisin saati pystyisin mihinkään niin hyvään. Piilottelu ja vähättely oli minussa niin sitkeässä, että minua hirvitti päästää irti. Mitä tulisi tilalle? Osaisinko elää ”kunnolla”?

Mutta en elänyt todellista elämää. Sanelin käskyjä itselleni kuin koneelle. Olin koko ikäni kohdellut itseäni kuin minussa olisi kaksi erillistä osasta, keho ja mieli, jotka eivät koskaan kohtaa. Olin vaimentanut niiden viestit työllä, liikunnalla, kontrollilla, ja lopulta ne pistivät yhteistuumin pelin poikki.

Silloin tunsin kouriintuntuvasti, miten väärässä olin ollut: ei pelkästään mieleni uupunut, vaan myös kehoni. Kuinka sylikkäin nuo kaksi ovatkaan. Olin ajanut ne ahtaalle päivästä toiseen, vaikka ne olivat yrittäneet huutaa.

Olin yrittänyt kieltää sen, mikä on syvin osa minua.

Todellinen paraneminen ei ollut mikään yksittäinen valaistumisen hetki, vaan pikemminkin pieniä kuiskauksia siellä täällä. Ne olivat aina olleet minussa, mutta ne nousivat pintaan vasta kun pysähdyin, annoin niiden puhua ja kuuntelin:

Kehosi on ainutlaatuinen ja arvokas ilman suorituksia.

Sinussa on jo kaikki, mitä tarvitset paranemiseen. 

Pysähdy. Hengitä.

Kehovihan ääni yritti vielä sitkeästi uskotella minulle, että kuiskaukset valehtelevat, että ne ovat pelkkiä kliseitä. En ensin uskonut niihin itsekään, mutta aloin silti seurata niitä, sillä mitä menetettävää minulla oli? Etenin vähän kerrallaan: kirjoitin ajatuksiani ylös, toistelin itselleni lempeitä lauseita peilin edessä. Pidin suuni supussa, kun mieleni teki sanoa jotain rumaa itsestäni. Istutin itseni alas hengittämään.

Ensimmäistä kertaa aloin kysyä itseltäni: mitä minulle kuuluu?

Hiljalleen kuiskaukset voimistuivat kirkkaaksi puheeksi. Kehovihan ääni huuteli edelleen, mutta ei sen tarvitsekaan kokonaan hiljentyä, sillä en koskaan enää aio palata kuuntelemaan. Minussa on nimittäin nyt toinenkin ääni, joka on antanut minulle jotain paljon parempaa: syviä tunteita ja värejä, itkua, naurua, nälkää, kylläisyyttä, kaikkea iloisessa mylläkässä. Se on antanut minulle täyden elämän. Se on opettanut minut huolehtimaan itsestäni. Se on saanut minut ymmärtämään, että kehoni on arvokas. Minä olen arvokas.

Ensimmäistä kertaa kuulen sen nyt selvästi. Oman ääneni, kehorakkauden äänen. Tuo ääni on aina ollut minussa, se on meissä kaikissa. Kun vain pysähtyy kuuntelemaan, kasvattaa kuiskauksista puron, virran ja lopulta meren.

Jenni 

 

 

Sinä et ole työmaa

Sulje silmäsi ja kuvittele.

Miltä tuntuisi olla kotona kehossaan, itsessään? Hyväksyä kaikki se, mitä on sisältä ja ulkoa? Millaista elämäsi olisi, jos et enää näkisi kehoasi täynnä korjattavaa? Miltä tuntuisi myöntää itselleen, että olet tehnyt parhaasi ja teet joka hetki? Miltä tuntuisi sanoa peilikuvalleen sydämestään: sinä riität?

Maailma luo kohtuuttomia paineita siitä, miten meidän kuuluu olla. Miltä pitäisi näyttää, mitä saa tuntea, miten ajatella. Miltei yhtä paha arvostelija asuu sisällämme: pieni ääni, joka aamulla peilin edessä huomauttaa reisien paksuudesta ja iltapäivällä työpaikan kahvihuoneessa muistuttaa, kun et taaskaan pystynyt jättämään pullaa syömättä. 

Tuo ääni luo rajoittavia sääntöjä. Se sanoo, että kasvoissasi on aina jotain vikaa. Että pitäisi olla lihaksikkaampi, laihempi, muodokkaampi, ei mitään liikaa muttei liian vähänkään. Se väittää, että ideasi ovat naiiveja ja että et ole tarpeeksi rohkea toteuttamaan unelmiasi. 

Se väittää, että olet hyvä sitten kun. Mutta sitten kun ei koskaan tule. Aina on jotain parannettavaa.

Emmi: “Sairastuin syömishäiriöön 17-vuotiaana. Tunsin oloni riittämättömäksi jo pitkään ennen, ja kaikki ikään kuin kärjistyi sairastumiseeni. Minun oli hirveän vaikeaa olla kehossani, tunsin olevani kaikella tapaa vääränlainen, ja syömishäiriö tuntui keinolta muuttua joksikin muuksi. Sairauden keskellä koko elämäni pyöri sen ympärillä, miten paljon painoin, mitä söin ja miten liikuin. Yritin laihduttamalla kutistaa itseäni koko ajan pienemmäksi, melkein olemattomaksi. Häpesin sitä, mitä olin, mutta häpesin myös sitä, mitä olisin ilman sairautta.

Jossain vaiheessa syömishäiriösumun keskelle alkoi nousta kysymyksiä: miksi minä en elä tätä elämää, miksi kaikista tärkeintä on se, mitä painan. Minussa alkoi herätä uteliaisuus: mitä muuta elämä voisi olla? Syömishäiriöstä toipuminen ja irtautuminen vei pitkän aikaa ja se oli kivuliasta, mutta kaiken arvoista.

Opin vähitellen pitämään itsestäni. Opin arvostamaan olemassaoloani ja kehoani – aloin ymmärtää, miten suuri lahja kehoni on. Opin ymmärtämään, mistä sairaus johtui ja miksi yritin juosta itseäni pakoon niin monin eri keinoin. Opin, ettei tunteminen ole väärin ja ettei tunteiden pakeneminen ja piilottaminen auta. Opin, miltä tuntuu rakastua omaan elämäänsä ja siihen, mitä elämä voi olla, jos on vapaa kontrollista.”

Kuka tahansa voi tuntea itsensä riittämättömäksi. Kohtaamme päivittäin laihdutusvinkkejä, virheettömiksi käsiteltyjä kasvoja ja vartaloita. Jokaiseen muhkuraan, ryppyyn ja ikävään tunteeseen tarjotaan keino, jolla siitä pääsee eroon. 

Harvoin kuitenkaan pysähdymme pohtimaan, mistä kohtuuton arvostelu ja vaatimukset kumpuavat. Miksi kiellämme itseltämme asioita, joista pidämme? Miksi jatkuvasti täytyy “vahtia linjojaan”? Miksi emme saisi näyttää haavoittuvuuttamme tai sitä, jos itkettää tai hävettää?

Kuinka hyvältä elämä voisikaan tuntua ilman noita paineita. Millaista olisi löytää hyvä olo sisältään?

Jenni: ”Tiedän, miltä syvä kehoviha tuntuu. Kun arvostelee itseään niin häikäilemättömästi, että alkaa nähdä pelkkiä virheitä eikä lopulta enää tiedä lainkaan miltä näyttää. Tiedän, millaista on kadottaa täydellisesti yhteys omiin tarpeisiinsa, ajaa kehonsa äärirajoille ja unohtaa, millaista on puhua itselleen ystävällisesti. Eikä koskaan, ei koskaan ole eilistä tyytyväisempi.

Nuo paineet uuvuttivat ja ajoivat lopulta syömishäiriöön. Vasta ylikunto, loppuunpalaminen ja masennus pakottivat minut kysymään vaikeimmat kysymykset: Miksi vaadin itseltäni kohtuuttomia? Mitä jos uskaltaisin pysähtyä?

Tiedän, kuinka työlästä on harjoitella näkemään itsensä kokonaan uudella tavalla ja käydä sellaisia ihanteita vastaan, jotka kannustavat kurittamaan, kaventamaan, suorittamaan. Miten työlästä on opetella aikuisena lempeys.

Onneksi tiedän myös, että se on mahdollista. Tiedän, miltä tuntuu kävellä ensimmäistä kertaa peilin ohi ahdistumatta. Miten ihanan painottomia ovat ensimmäiset hetket, kun tuntee vihdoin olevansa riittävä. ”

Hyvä olo on meille sitä, että on läsnä kehossaan ja on valmis kohtaamaan itsessään valot ja varjot. Se on jatkuvaa opettelua. Se on päätös tehdä päivittäin pieniä valintoja, joilla osoittaa itselleen, että tässä kehossa ja mielessä on hyvä. Ettei ikinä, missään tilanteessa tarvitsisi hävetä olemassaoloaan tai antaa ominaisuuksiensa estää tekemästä jotakin. 

Jokaisella on oikeus tuntea itsensä riittävän hyväksi omissa nahoissaan. Kauniiksi, rakastettavaksi ja tärkeäksi. Sillä sinä ansaitset olla niin paljon enemmän kuin työmaa. 

 

kuvat: Laura Loukola lauraloukola.net