6 keinoa oppia syömään intuitiivisesti

Kuuntele kehosi tarpeita ja opettele syömään intuitiivisesti.

Muistan, kuinka heprealta tuollaiset lauseet joskus tuntuivat. Miten voisi kuunnella kehonsa tarpeita, kun tuskin tietää mitä ne ovat?

Intuitiivinen syöminen on pohjimmiltaan sitä, että syö ilman kalorien, hiilihydraattien, proteiinien tai rasvojen laskemista. Aloittaa kun on nälkä, lopettaa kun on täysi. Valitsee enimmäkseen ruokia, joista tulee hyvä olo.

Lopetin kalorien ja ravinteiden laskemisen muutamia vuosia sitten. Siihen pisteeseen minut vei pitkä dieettien, ahmimisen, kontrollin ja tunnesyömisen kierre. Nykyään ajattelen, että syön 90-prosenttisesti intuitiivisesti.

Aluksi kehon viestien kuuntelu oli hapuilua, paljon yrityksiä ja vielä enemmän erehdyksiä.

Mutta hiljalleen opin.

Nyt uskallan vihdoin sanoa, että olen vapaa kontrollista. En todellakaan tiedä kaikkea tai osaa kuunnella aina ja joka hetki. Ihmiskeho muuttuu koko ajan ja tarpeet sen mukana.

Voin kuitenkin kertoa, miten pääsin tähän pisteeseen. Miten uskalsin vähä vähältä ryhtyä kuuntelemaan – ja luopua kontrollista.

 

1. Kysy miksi.

Minkä toivoisit syömisessäsi muuttuvan? Mikä tekisi siitä parempaa?

Aika usein intuitiivinen syöminen alkaa kiehtoa, koska ei tunne olevansa tasapainossa. Ehkä on ensin kokeillut ruokavalioita, pikadieettejä, lisäravinteita, liikuntakuureja, etsinyt tasapainoa ulkopuolelta ja lukenut ohjeita, joista mitään ei ole kuitenkaan kokenut omakseen.

Olen kokeillut elämäni varmaankin jokaista mahdollista muotiruokavaliota. Jokaisen aikana minulla oli ontto olo. Tiedostin, että en olisi jaksanut jatkaa yhtäkään lopun ikääni. Silti kärvistelin ja yritin kai päästä pisteeseen, jossa en enää joutuisi huolehtimaan syömistä. Jollain tasolla tiedostin, etten ikinä pääsisi tuohon pisteeseen, mutta jatkoin, kun en tiennyt paremmastakaan.

Halusin niin paljon olla vapaa, mutta hain vapautta kontrollin kautta. Toiveeni oli ristiriitainen. Lopulta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alkaa hiljalleen purkaa kieltoja ja laskemista.

Pysähdy ja kysy, miksi tahtoisit oppia syömään intuitiivisesti.

Koska se on muodikasta? Koska ajattelet, että se on ainoa oikea tapa syödä? Vai toivotko kuten minä, että voisit olla vapaa? Että et joutuisi enää pohtimaan, sopiiko tämä tai tuo ruokavalio sinulle, voinko syödä tätä tai tuota, jättää aamupalan väliin. Ettei syöminen hallitsisi enää päivääsi.

Intuitiiviseen syömiseen ei liity mitään mystiikkaa. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kunnioittaa kehonsa viestejä parhaansa mukaan ja yrittää noudattaa niitä. Paino sanalla yrittää. Eikä intuitiivinen syöminen ole edes rinnastettavissa ruokavalioon. Itse ajattelen, että se on osa paljon isompaa kokonaisuutta, johon kuuluvat niin kehon signaalit, tunteiden käsittely kuin kaikki ne tavat, joilla pidät omasta kehostasi huolta.

Intuitiivinen syöminen on harjoittelua, ei lopullinen tila.

Hyvä on muistaa sekin, että jos syö vaikkapa valmiin ruokavalion mukaan, mutta silti kokee itsensä vapaaksi ja hyvinvoivaksi, ei välttämättä ole tarpeen ryhtyä opettelemaan kehon viestien mukaan syömistä. Toisaalta ajattelen, että ruokavaliokin voi olla intuitiivista: jos oma keho ja mieli voivat hyvin jotain ruokavaliota noudattamalla, silloinhan on kuunnellut kehonsa viestejä.

 

2. Anna aikaa.

Jos ei ole pitkään aikaan kokenut, miltä tuntuu syödä säännöllisesti ja tuntea nälkää säännöllisesti, on hankala hypätä suoraan vapauteen. Intuitiivinen syöminen vaatii vireitä, toimivia nälkäsignaaleja. Aika usein ne ovat sotkussa esimerkiksi tunnesyömisen, ahmimisen tai rajoittavan ruokavalion jäljiltä.

Minulla oli pohjaton nälkä, kun päästin irti viimeisestä dieetistäni. Tarrasin mihin tahansa kaloripitoiseen, mitä kaapista löysin, söin jopa hunajaa suoraan purkista. Luulin, ettei nälkä loppuisi ikinä, joten yritin sivuuttaa sen. Se palasi joka kerta voimakkaampana. Lopulta piti vain kunnioittaa nälkää, muuten kierre olisi jatkunut ikuisesti.

Jos olet tukahduttanut kehosi viestejä vuosia, parasta, mitä sille voit nyt tehdä, on kuunnella. Vaikka se tässä hetkessä tarkoittaisi, että syö paljon, enemmän kuin tuntuu järkevältä.

Luonnollisen, säännöllisen nälän herättäminen vaatii usein sitä, että antaa keholleen ravitsevaa, hyvää ruokaa säännöllisesti riittävän pitkään. Alkuun se voi tarkoittaa ruokavaliota, kalorien laskemista, kellon mukaan syömistä. Syömistä silloinkin, kun ei nälättäisi. Samalla voi opetella tutkailemaan omaa kehoaan: milloin minulla on nälkä?

Ohjeiden mukaan syöminen ei ole epäonnistumista tai sitä, että kehosi olisi pettänyt sinut. Jos on vuosikausia turruttanut nälkäviestejä, niiden herättely voi viedä pitkään. Viikkoja, kuukausia, ehkä vuosiakin. Minulla se vei vuosia. Ole silloinkin kärsivällinen ja myötätuntoinen kehoasi kohtaan: se on kuitenkin jaksanut kannatella sinua kaikki nämä vuodet.

 

3. Tasapainota arki.

Nukutko riittävästi? Onko elämässäsi menossa jotain stressaavaa? Intuitiivista syömistä ei voi olla irrallaan tasapainoisesta arjesta. Uni on ehdottoman tärkeää, sillä valvoneena kehon signaalit sotkeentuvat. Stressaantuneena harvoin jaksaa kärsivällisesti pohtia, millainen ruoka omalle keholle tekisi hyvää.

Kun nipistän liikaa unesta tai treenaan liian kovaa, alan herkästi syyttää itseäni siitä, etten pysty tekemään järkeviä ruokavalintoja. Tuntuu, että menetän todella herkästi kosketuksen omaan kehooni, jos mielen päällä on jotain muuta suurta. Siksi on niin tärkeää pysähtyä ja antaa aikaa.

Intuitiivista syömistä ei voi pakottaa.

Voi myös olla, ettei juuri nyt ole paras hetki kokeilla, vaan tulevaisuudessa, kun on saanut ensin jonkin toisen tärkeän palikan tasapainoon.

 

4. Pysähdy tunteiden äärelle.

Oletko tottunut turruttamaan tunteitasi ruoalla? Tunnesyöminen ja intuitiivinen syöminen ovat hankala yhdistelmä. Pureudu siis ensin tunteisiin. Millaisissa tilanteissa etsin turvaa ruoasta? Millaista ruokaa silloin himoitsen? Syönkö suruun, iloon, ahdistukseen, itseinhoon, stressiin?

Jos syö suruun tai stressiin levyn suklaata, ei oikeastaan ole syönyt intuitiivisesti: silloin ei ole syönyt kehon nälkään, vaan tunteisiin. Ruoka on silloin välineellinen. Syöminen on opittu keino, jolla yrittää tulla tunteidensa kanssa toimeen tai päästä niistä eroon.

Vasta kun pystyy purkamaan vyyhdin ja erottamaan, mikä on kehon nälkää ja mikä tunteiden nälkää, intuitiivinen syöminen helpottuu.

Itse pääsin intuitiivisen syömisen jäljille, kun opettelin purkamaan kiellettyjen ja sallittujen ruokien listaa. Opettelin ajattelemaan, että ruoka on aina neutraalia. Saan syödä kaikkea. Vasta silloin lakkasin hiljalleen käyttämästä ruokaa rangaistuksena, palkintona.

Niin moni jättää esimerkiksi iltapalan syömättä ja tukahduttaa nälkänsä, jos on päivällä syönyt enemmän kuin ”pitäisi”. Silloin syömättömyys on tavallaan rangaistus. Intuitiivisen syömisen näkökulmasta nälkä ei ole heikkoutta eikä iltapalan syöminen repsahtamista, vaan nälkä on kehon viesti ja syöminen on kehon tarpeisiin vastaamista. Oli nälän syy mikä tahansa, se on tässä hetkessä kehosi viesti ja siksi todellinen. Kuuntele sitä – ja katso mitä tapahtuu.

 

5. Erota hetken mieliteko ja hyvä olo.

Entä jos keho huutaa koko ajan pizzaa ja suklaata? Pitääkö silloinkin tehdä kuten keho sanoo?

Kysymykseen ei ole ollenkaan helppo vastata. Valehtelematta söisin varmasti joka päivä turhan paljon suklaata, jos seuraisin vain ja ainoastaan intuitiota. Ja juuri tämän takia intuitiiviseen syömiseen ei ole yhtä reittiä tai oikeaa vastausta. Se on tie, jonka jokaisen pitää kulkea itse kaikessa rauhassa oman kehonsa kanssa.

Intuitio vaatii aina järkeä suodattimekseen. Syön aamupalan silloinkin kun minun ei tee mieli aamupalaa, koska tiedän, että muuten olen tunnin päästä kärttyinen. Valitsen leivästä kuituisemman version, koska ei intuitioni erota, kuinka tummaa tai vaaleaa leipä on. Ihminen ajattelee jopa 50 000 ajatusta päivässä, enemmänkin. Olisin kehoni kanssa ihan hukassa, jos en jatkuvasti kysyisi itseltäni, mitä ajatusta tai tunnetta kannattaa kuunnella, mikä on järkevää ja pitkällä tähtäimellä hyvä.

Sillä kestävä hyvä olo on paljon enemmän kuin hetken hyvä olo.

Mistä sinun kestävä hyvä olosi koostuu?

Intuitiivinen syöminen on minulle paljon laajempi käsite kuin vain hetken mieliteon seuraamista. Kokemuksesta tiedän, että minulla on hyvä, energinen olo, kun syön paljon värikästä ruokaa, kasviksia, kuitua. Myös kaloritiheitä ruokia, kuten pähkinöitä tai öljyjä.

Kokemuksesta tiedän myös sen, että aika usein mielitekoihin kannattaa vastata. Pizzanhimo tuskin edes jatkuu viikkoa, vaan lopulta keho alkaa ohjata muualle, syömään ehkä värikkäämmin ja ravinteikkaammin. Niin intuitio toimii.

 

6. Tunnista myös muut nälät.

Ei ole väärin ajatella, että ruoka on polttoainetta. Toisaalta jos ajattelee syömistä vain nälkään vastaamisena, voimana joka saa kehon liikkumaan ja toimimaan, menettää herkästi ruoan monet muut, vähintän yhtä tärkeät ulottuvuudet.

Kuvittele mielessäsi täydellinen ateria. Mitä syöt? Miltä se näyttää? Keiden kanssa olet ja missä? Minä kuvittelen kauniin, värikkään annoksen, läheisimmät ihmiset, mukavan sohvan ja aurinkoisen päivän lämpimässä. Luulen, että aika monen visiossa on jotain samanlaista.

Syöminen on nälkään vastaamista, mutta myös sosiaalista, visuaalista. Nautintoa ja eri aisteja. Se ei ole haihattelua, vaan tärkeä osa ihmisyyttä. Anna itsellesi lupa vastata välillä kaikkiin noihin tarpeisiin. Kokeile valmistaa kaunis annos, kutsu joku syömään.

Rauhoita aterialle aikaa.

Lopeta painoindeksin tuijottaminen ja ala elää

Oletko tyytyväinen painoosi? Jos et, niin milloin viimeksi olit? Mikä lukema olisi ihanteellinen?

Muutama vuosi sitten kysyin nuo kolme kysymystä täysin terveeltä, täysin normaalipainoiselta itseltäni ja vastasin rehellisesti:

En. En muista. En tiedä.

Jos sinäkin vastasit kieltävästi, oletko koskaan pysähtynyt miettimään, miksi? Mikä estää sinua olemasta painoosi tyytyväinen tässä ja nyt?

Oletko koskaan pohtinut, miksi tyytyminen on vaikeaa vaikka saavuttaisikin ihannepainonsa? Miksi vielä senkin jälkeen mieltä kaihertaa usein riittämättömyys: että voisin ehkä sittenkin vielä muokata jotain, nipistää sentin, kiinteytyä hiukan?

Jos tunnet noin, et ole ainoa. Suurin osa suomalaisista on tyytymättömiä painoonsa. Kuilu on isoin nuorilla naisilla, jotka haluavat painaa keskimäärin neljä kiloa vähemmän kuin painavat, riippumatta siitä, ovatko he normaali- vai ylipainoisia. Se voi kuulostaa pieneltä lukemalta, mutta oikeassa elämässä se tarkoittaa usein tarpeetonta tuskaa: herkuista kieltäytymistä, nälkävelkaa, kalorien laskemista, ilta- ja aamupunnitsemista, syyllisyyttä ja peilailua.

Oma tyytymättömyyden kierteeni alkoi noin yksitoistavuotiaana, kun päätin olla laiha. On myös yksi lukema, joka on osasyyllinen kaikkeen.

Kuulin noihin aikoihin painoindeksistä ensimmäisen kerran, ja se vaikutti hirvittävän kätevältä. Pystyin laskemaan kilon tarkkuudella rajan, jonka sisällä olisin riittävä. Kun sairastin syömishäiriötä, minulle oli tärkeää olla alipainoinen, sillä se lujitti sairausidentiteettiäni. Vielä vuosia sen jälkeenkin kun kehoni oli toipunut anoreksiasta, olin vakuuttunut siitä, että minulle ainoa oikea painoindeksi on 18, virallinen normaalin alaraja. Ei enempää eikä vähempää. Luulin, että ”normaali” on yhtä kuin terve, siis turvallinen.

Kävin vaa’alla päivittäin, joskus aamuin illoin. Lisäksi vahdin itseäni vaatteiden avulla. Tunnustelin, miltä nämä farkut tai tuo takki tuntuvat päällä nyt, painoin mieleen mistä kohtaa oli väljää ja mistä kiristi, ja jos nappi tai sauma alkoi kinnata, ahdistuin. Mitä olen tehnyt väärin? Onko itsekurini pettänyt? Tahdoin tietenkin pahan olon pois, ja siksi piti toimia heti: lisätä lenkkiin kierros, heittää suklaapatukat roskikseen. Päätös toi minulle turvaa ja hallinnan tunnetta, ja hetken aikaa pystyin taas olemaan ajattelematta painoindeksiäni. Mutta ahdistus palasi joka kerta vähän syvempänä.

En voi väittää, että olisin vieläkään ihan vapaa.

Kehoni on täynnä säilöttyjä tunnemuistoja, inhoa, häpeää ja syyllisyyttä, jotkin niistä ihan lapsuudesta asti. Jos vetoketju ei liu’u ylös asti kiinni tai sovitan farkkuja huonona päivänä, yhtäkkiä olen taas sekunnin ajan kymmenvuotias, jolle liian pieni housunvyötärö on paha painajainen. Pian aikuisen järki tulee huoneeseen, mutta joka kerta joudun käymään kaiken läpi uudelleen, ja valehtelisin jos väittäisin, että se on helppoa.

Kehokontrolli ei suinkaan syntynyt tyhjästä. Päinvastoin merkkejä oli kaikkialla ympärilläni, en vain silloin nähnyt enkä ymmärtänyt niitä. Kaikki ne yleisurheilukaverit, jotka haukkuivat vähänkin rotevampia läskeiksi. Kaikki ne sukulaiset, joille lihomisista ja laihtumisista juoruilu oli arkipäivää. Joka ikinen niistä tutuista ja puolitutuista, jotka viettivät jokaisen lomaa edeltävän viikon ja lomaviikonkin Atkinseilla ja pussikeittokuureilla.

Kaikki ne kehot, jotka olivat lapsen silmään aivan tavallisia, mutta jotka niin paljon tahtoivat olla  jotain muuta, kapeampia, tiiviimpiä, pienempiä. Ja minä imin kaiken itseeni ja aloin uskoa, ettei tavallinen riittäisi, en saisi koskaan pysähtyä ja tuntea kehoani hyväksi.

Ei heidänkään tuskansa syntynyt tyhjästä. Eivät tuttuni huomautelleet painosta ilkeyttään tai ryhtyneet dieeteille turhamaisuuttaan, vaan koska he olivat sisäistäneet niin tiukasti ajatuksen siitä, että niin kuuluu elää. Jokainen heistä vain toisinti itseään suurempaa, kehokontrollin ja dieettien kulttuuria (diet culture). Kulttuuria, jonka alla kaupitellaan pikadieettejä, painonpudotuskursseja, ruoskintaa ja riittämättömyyttä.

Ihmereseptiä, joka harvoin johtaa tyytyväisyyteen, sitäkin useammin laihdutuslimboon.

Painoindeksi voi olla tiettyyn rajaan asti ihan hyvä työkalu, mutta parhaimmillaankin se on karkea ja yleistävä. Rajat ovat kompromisseja eivätkä ne kerro mitään yksilöstä. Sen tähden painoindeksi ei koskaan saisi olla ainoa työkalu eikä varsinkaan yhtä kuin totuus. Vain lukema muiden joukossa.

Mutta jos painoindeksi määrää päiväsi mielialan ja sen, kuinka rakastatettavana itsesi näet, sillä on liikaa valtaa.

Kun vähitellen päästin irti painoni tarkkailusta, ahdistus alkoi hellittää. Huomasin, ettei minua katsottukaan eri tavalla kuin ennen. Aloin nähdä muutkin kehot ympärilläni sallivammin ja hyväksyä sen, ettei meitä ole tarkoitettu identtisiksi. Jokaisella on oma luonteva, biologinen normaalipainonsa, jossa kehon on hyvä olla ja pysyä. Vain harvoin se on yhtä kuin oma kuviteltu ihannepaino.

Yhden keho on parhaimmillaan painoindeksissä 17, toisen keho ei toimi vielä optimaalisesti edes normaalin alarajalla. Jos taas painoindeksisi sattuu olemaan 26 mutta olet terve ja elinvoimainen, miksi yrittää ahtautua lukemaan 23? Jos se tarkoittaa, että pitää taistella omaa kehoaan vastaan?

Jos saavutat tavoitepainosi aina vain kitukuureilla, tuo lukema ei todennäköisesti ole sinulle hyvä ja luonteva.

Miksi ajattelemme, että on saavutus mahtua lukioaikojen farkkuihin tai laihtua viisi kiloa? Eihän se tuo sisältöä elämään tai kerro sinusta mitään ihmisenä. Jos pudotus tarkoittaa parempaa terveyttä ja hyvää oloa, sitä saa toki juhlistaa, mutta käsi sydämelle: olisitko viisi kiloa painavampanakin pystynyt sanomaan itsellesi, että olet aivan yhtä hyvä ja rakastettava?

Moni pelkää, että sokeutuu omalle keholleen, jos ei vahdi linjojaan, aseta painorajaa tai muuten kontrolloi. Mutta eikö päinvastoin silloin sokeudu omalle keholleen, jos antaa yhden lukeman määrittää, miltä kehosi saa näyttää ja mitä painaa?

En enää tiedä painoindeksiäni, eikä minua kiinnostakaan. Ei lukemalla ole minulle enää mitään kerrottavaa, mutta kehollani on. Enää en palele, hiukseni ja kynteni kasvavat, jaksan liikkua ja palautuakin. Mikä vielä tärkeämpää: jaksan kuunnella ja tukea muitakin ihmisiä, kun en ole niin kiinni rasvaprosenteissa, treenitunneissa, kalorivajeissa ja lukemassa 18.

Kun seuraavan kerran olet aikeissa laihduttaa, aloittaa salikuurin tai suuria lupaavan ruokavalion, kysy ensin itseltäsi kolme kysymystä.

Miten voit oikeasti?

Milloin viimeksi voit hyvin?

Mikä auttaisi sinua voimaan paremmin?

 

 

Kuuntele, miten puhut itsellesi – oletko ystävä vai kiusaaja?

Pysähdy hetkeksi ja kuuntele, miten puhut itsellesi. 

Kun heräät aamulla ja katsot peiliin, kritisoitko itseäsi? Arvosteletko omia piirteitäsi, kasvojasi, vartaloasi, joitakin yksityiskohtiasi? Millä sanoilla sen teet? 

Entä kuinka usein käy niin, että silloin kun haluaisit aloittaa jotain uutta – koulun tai koulutuksen, harrastuksen, tai hakea uuteen työhön, kuinka usein jätät sen tekemättä, koska mielessäsi sanot itsellesi ettet osaa, ei sinusta kuitenkaan ole siihen?  Kuinka usein epäilet ennen uuden aloittamista, että olet huono ja muut ovat kuitenkin parempia? Ja jos epäonnistut, millä tavoin silloin puhut silloin itsellesi? 

Kaikki ne sanat, jotka mielessäsi itsellesi sanot, joilla arvostelet tai kritisoit – mieti nyt, jos rakas ystäväsi, perheenjäsenesi, joku oikein tärkeä ihminen seisoisi edessäsi, ja sanoisit nuo samat asiat hänelle. Pystyisitkö sanomaan ja miltä se tuntuisi?

Voisin kuvitella, että aivan hirveältä. Minusta ainakin, kun jossain vaiheessa havahduin siihen, miten itselleni puhun ja olin vuosien mittaan puhunut. 

Et osaa kirjoittaa, olet liian sitä ja tätä, ei sinusta ole aloittamaan jotain, koska et osaa, sinulla on rumat reidet, liian pyöreät kasvot, mitä ikinä. Tuntuu hirveältä edes kirjoittaa kaikkea sitä, mitä olen vuosien varrella havainnut omasta sisäisestä puheestani. Ja yhtä lailla kamalaa on se, miten monelle vastaava on tuttua, ja miten sitä saattaa tehdä tiedostamattaan. 

On ihan järjetöntä, miten ankaria me olemme itsellemme. Ei todellakaan tarvitsisi olla. 

Luulin päässeeni äärimmäisen ankarasta itsekritiikistä eroon, kunnes jossain vaiheessa aloin tajuta, ettei se ehkä olekaan täysin poissa. Kiinnitin asiaan huomiota, kun epämääräinen, huono ja vähän ahdistunut tunne saattoi alkaa puristaa sisälläni kesken päivän, eikä siihen tuntunut olevan oikein selkeää syytä. Aloin pohtia, mistä tuo tunne voisi johtua, ja aloin löytää yhteyksiä. Joskus yksittäisistä, pienistä tapahtumista päivän aikana, jotka laukaisivat järkyttävän itsekritiikin. Jonkun erikoisesti muotoillusta lauseesta, jonka olin tulkinnut negatiivisesti. Omasta peilikuvasta kelmeässä kauppakeskuksen vessan valossa. Pienistä jutuista, jotka aiheuttivat epävarmuuden tunnetta – joka taas herätti arvostelun sisälläni.

Jos itsestään ajattelee kamalia ajatuksia, tottakai on huono olo. Ja jos sitä jatkuu tiedostamattomana pitkään, vuosia, helposti uskoo tuota puhetta, ja jättää sen takia tekemättä asioita, jättää elämättä.

Olen kuullut ja lukenut erilaisista ohjeista, joiden avulla tapaa puhua itselleen voisi muuttaa positiivisemmaksi. Että kannattaisi kiinnittää vaikkapa vessan peiliin lappuja, joihin on kirjoittanut kauniita ajatuksia itsestään ja osaamisestaan. Yksi ohje oli, että kannattaa vältellä peiliä, jos siitä ei pysty katsomaan itseään haukkumatta, että kannattaisi yrittää kääntää huomio pois siitä, miltä näyttää. Erilaisissa neuvoissa on se hyvä puoli, että niitä yhdistämällä voi oikeasti päästä omassa prosessissaan eteenpäin. Kuitenkin ajattelen, että jonkun näistä toteuttaminen yksistään, varsinkin sen, että siksi ettei pidä itsestään välttelee itsensä katsomista, tuntuu siltä, että laitetaan laastari märkivän haavan päälle ja odotetaan, että se paranee. Jos ei tiedä miksi jotakin tekee, mistä johtuu ankaruus itseään kohtaan – miten voisi täysin ymmärtää olevansa hyvä ja riittävä?

Syiden selvittämisestä ei ole helppo aloittaa, en itsekään aloittanut sieltä.

Aloitin havainnoinnista. Mitä ajattelen ja millaisissa tilanteissa? Jos sanoittaisin ajatukseni, millaisia sanoja käytin? Kaikkea, mitä ajattelee, ei tarvitse uskoa. Istuin alas ajatusteni äärelle ja kirjoitin niistä. Pohdin, onko todella totta, että en osaa tai en pysty johonkin. Tai että ulkonäössäni on jotain pahasti vialla? Omien ajatusten havainnointi alkaa muuttua helpommaksi, mitä enemmän sitä tekee.

Jokaisella meistä on epävarmuuksia. Pelkoa ettei riitä, sisältä tai ulkoa. Mutta noiden epävarmuuksien ei tarvitse antaa määrittää sitä, millaista elämä on ja miten sitä elää. Ensimmäinen asia on huomata, miten itselleen puhuu. Ja vähitellen, vahvistaa sitä mikä tuntuu epävarmalta. 

Ja mikä oikeasti on minusta kaikkein tärkeintä – kaivaa niin syvältä, että ymmärtää syyt, mistä negatiivisissa ajatuksissa on kyse. Mitä on taustalla? Palaa omiin juuriisi, lapsuuteen, nuoruuteen. On yllättävää, miten paljon uskomuksia ja muiden ihmisten sanomisia kannetaan mukana aikuisuuteen.

Kun tietää miksi ja mistä sanat tulevat, on helpompi ymmärtää – ja kun ymmärtää, on helpompi lähteä muuttamaan jotakin, vaikka se olisi kuinka syvään juurtunutta. 

Ja alkaa sanoa itselleen niitä juuri sanoja, joita oikeasti tarvitsee kuulla. 

Saan itseni edelleen välillä kiinni kritiikistä ja arvostelusta. Väsyneenä useammin, tai tilanteissa, joissa koen etten ole vahvimmillani. Se on vain inhimillistä, mutta polku ulos käy paljon nopeammin, kun tuntee ja ymmärtää itseään paremmin.

Itselleen rumasti puhuminen on kuin kiusaamista. Älä kiusaa itseäsi. Sillä ei ole toista sinua. Ei toista, joka näyttää samalta, kuulostaa samalta. Ei toista ihmistä, jonka keho on samanlainen kuin sinun. Muista se, kun puhut itsellesi rumasti, kun kritisoit ulkonäköäsi ja tapaasi toimia, sitä mitä olet, ajattelet tai sanot. Ei ole toista ihmistä, joka voisi täysin samalla tavalla tuoda tähän maailmaan jotain hyvää. Muista se silloin, kun epäilet itseäsi, lyttäät haaveesi, koska luulet ettei sinulle ole tilaa muiden keskellä, tai ettet osaa yhtä hyvin. Muista, että sinä osaat ja jos et osaa, voit opetella.

Miten sinussa voisi olla mitään vikaa, kun olet niin ainutlaatuinen?

Sinun on tarkoitus olla paras ystävä itsellesi. Sinä olet ainoa ihminen, jonka kanssa elät koko elämäsi. Ethän siis puhu itsellesi sellaisia asioita, joita et pystyisi sanomaan ystävällesi tai rakkaillesi.

Ei ole olemassa hyviä, pahoja, kiellettyjä eikä sallittuja ruokia

Eilen tilasimme siskon syntymäpäivän kunniaksi sushia ja söimme jälkiruoaksi täytekakkua. Illalla tulin kotiin ja halusin tuoreita kasviksia, joten tein salaatin. Pian iski jäätelönhalu, joten hain vielä paketin lähikaupasta.

Vielä pari vuotta sitten ajatuskin tuollaisesta päivästä olisi kauhistuttanut. Jo kakun kohdalla olisin pohtinut, voinko syödä sitä, kun sushissa oli niin paljon valkoista riisiä. Tai pitäisikö ainakin ottaa pienempi pala, koska en ole käynyt pariin päivään lenkillä. Enkä olisi kuvitellutkaan syöväni vielä illalla jäätelöä.

Enää en ajattele, että jäätelö on yhtään sen huonompi valinta kuin salaattikaan.

Vuosikausia syömiseni oli yhtä sääntöä ja laskukaavaa, koska luulin, että terveellinen syöminen on yhtä kuin jatkuvaa kontrollia ja pelkkiä ”järkeviä” valintoja. Nyt kun syön vapaasti ja herkuttelenkin, ajattelen syöväni terveellisemmin kuin koskaan.

Meille tuputetaan jatkuvasti ohjeita, jotka muuttuvat muodin mukana. Vaalea vehnäleipä on pahasta. Sokeri on pahasta. Vältä maitotuotteita. Älä syö kymmenen jälkeen illalla. Syö puolet päivän kaloreista lounaaseen mennessä. Kookosöljy on hyvästä, ei vaan pahasta. Tiedon ja mielipiteiden kirjo on valtava, ja mitä enemmän nuo kaksi menevät sekaisin, sitä hämmentyneempiä olemme.

Sen huomaa keskusteluissa jatkuvasti. Syöminen stressaa, jopa pelottaa. Terveetkin luovat itselleen sääntöjä ja kaavoja. Ja koska jokainen kuitenkin joskus väsyneenä tai nälkäisenä poikkeaa kaavastaan, ahdistuu. Ajattelee, että repsahduksen jälkeen pitää palata ruotuun. 

Ruokaan on helppo kanavoida hallinnan tarvetta. Terveyslupauksia seuraamalla voi mielessään ajatella, että pitää sen niin terveenä kuin mahdollista. Herkästi ruoka alkaa saada vain isomman ja isomman roolin. Ja mitä enemmän energiaa ruoan ajatteluun hukkaa, sitä enemmän tunteita siihen alkaa kytkeä. Papupasta on hyvä; vaalea pasta paha. Vihreitä kasviksia saa syödä, kermajäätelöön päin ei saa edes katsoa.

Aikoinaan pidin ruokapäiväkirjaa ja alleviivasin paksulla tussilla kaikki ”kielletyt” ruoat. Maksamakkara. Täysmaito. Hiljalleen lista piteni. Mango (liikaa sokeria). Perunamuusi (liikaa tärkkelystä). En silti suinkaan tuntenut olevani tasapainossa, vaan pelkäsin kaiken aikaa lipsumista. Ei sillä ollut elämän, nautinnon saati terveellisyyden kanssa mitään tekemistä.

Paranin vasta kun oivalsin, ettei ruoan pitäisi koskaan olla kiellettyä, sallittua, hyvää tai pahaa. Ei ruoassa ole moraalilatausta ennen kuin joku väittää niin.

Ruoka on ruokaa ja syöminen syömistä. Ei sen kummempaa.

Jousto muuttuu repsahdukseksi vasta, kun syömiseen liittää syyllisyyttä: tunteita, jotka antavat sille liian ison ja aivan vääränlaisen roolin.

Ennen saatoin syödä salaa hunajaa tai maapähkinävoita suoraan purkista ja jälkikäteen oloni oli kamala, koska luulin tekeväni jotain hirvittävän kiellettyä. Kun nautinnolle antaa tilaa, sitä ei tarvitse kutsua lipsumiseksi eikä salailla. Siksi haen spontaanisti jäätelöä jos siltä tuntuu, ja elokuviin lähden joskus puoliksi sen takia, että tahdon popcorneja ja irtokarkkia.

Rakastan ruoanlaittoa, ulkona ja yhdessä syömistä, enkä ikinä enää kieltäydy ystävän leipomasta piiraasta siksi, että se ei mahdu päivän kalorikiintiöön. En enää tahdo kieltää itseltäni yhtä elämän suurista nautinnoista ja typistää syömistä tylsiksi laskukaavoiksi. Yksittäinen rento ateria, päivä tai edes viikko ei horjuta terveyttä, mutta yksikin ehdoton kielto voi jättää pysyvät arvet ja kaventaa elämää.

Yksityiskohtien tuijottaminen saa unohtamaan joustavuuden.

Ei kukaan voi sanoa toisen puolesta, onko hyvä vai paha herkutella päivittäin tai kannattaako syödä valkoista riisiä vai ruisleipää. Jos olet lähdössä pitkälle lenkille, riisi on parempi kuin kurkku. Jos opettelet irti tiukasta kontrollista, kakkupala on parempi vaihtoehto kuin parsakaali. Eikä terveellinen syöminen tarkoita edes sitä, että pitäisi valita aina järkeviä herkkuja, smoothie bowleja ja raakasuklaata, jos ei niistä aidosti nauti. Jos taustalla on ajatus, että ostaa itselleen hyvän omantunnon, on edelleen kiinni kontrollissa.

Toki on niitä, joille rajoitukset toimivat. Jos oma keho toimii parhaiten maidottomana tai viljattomana ja silti pystyy elämään rennosti, miksi ei jatkaisi niin? Mutta ennen kuin päätöksen tekee, on syytä tutkailla motiivejaan. Teenkö näin ympäristön paineesta vai omasta tahdostani? Voinko aidosti paremmin, kun jätän jotain pois lautaseltani? Voisinko syödä näin päivästä toiseen, ehkä jopa lopun elämääni? Ja jos aistii vähänkin kontrollia, ahdistusta, stressiä, on parempi ottaa aikalisä.

Joskus tuo ääni on taitava naamioimaan itsensä terveellisyydeksi. Olen hurahtanut maidottomaan, vehnättömään, gluteenittomaan ja sokerittomaan ruokavalioon vuoron perään, joskus yhtaikaa. Pitkään korvasin perunan ja pastan salaatilla, koska ajattelin, että nopeat hiilihydraatit ovat pahasta. Olen selitellyt valintojani energisyydellä, ihon kunnolla ja milloin milläkin, mutta joka kerta olen ennen pitkää huomannut, että minulle sopii parhaiten täysi joustavuus. Perfektionisti ja kontrollin tarve asuu minussa edelleen, ja jos annan sille pikkusormen, se ohjaa minua yhä kauemmas kehon kuuntelusta.

Mitä enemmän vapautta itselleni annan, sitä selkeämmin kuulen, mitä kehoni oikeasti haluaa.

Niinä aikoina kun nukun huonosti, ahdan arkeni liian täyteen tekemistä enkä ehdi rentoutua, elimistöni menee varmasti sekaisin. Mutta ei ratkaisu silloin ole luopua vehnäleivästä vaan kaivautua vaikeampien kysymysten ääreen: mitä minä aidosti tarvitsen?

Ajattelemme usein, että ylensyöminen ja kalorikituuttelu ovat toistensa vastakohtia, mutta niissä on yllättävän paljon samaa. Ne ovat kumpikin kehon viestien tukahduttamista.

Monia ajatus täydestä vapaudesta pelottaa, niin pelotti minuakin. Kehon viestit eivät herää yhtäkkiä eivätkä laskukaavat häviä päästä päivässä, jos on vuosia elänyt niiden mukaan. Mutta kun lähtee pienestä, pureskelee hitaasti, antaa itselleen luvan syödä välipalan jota tekee mieli, valmistaa säännöllisesti hyvää ruokaa, keho todennäköisesti alkaa lopulta kiittää ja kommunikoida, ohjata kohti tasapainoa ja omannäköistäruokavaliota.

Mitä jos kokeilisit vaikka päivän tai viikon: söisit kun on nälkä, lopettaisit kun olet kylläinen. Luopuisit jokaisesta kiellosta ja ajatuksesta, että jotkin ruoat ovat pahaksi. Antaisit itsellesi luvan syödä kaikkea.

Sääntöjen sijaan olisi lupaus, ja niitäkin vain yksi: lupaan kuunnella kehoani tai ainakin yrittää.

Päätin lakata salailemasta mielenterveyshistoriaani – ja olen siitä ikuisesti kiitollinen

Vuosia sitten sain mielenterveysdiagnoosin.

Itse asiassa olen saanut niitä elämäni aikana yhteensä kolme. Epätyypillinen laihuushäiriö, keskivaikea masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Halusin tai en, tuo kolmikko seuraa minua koko elämäni. Voi olla, että ICD-koodien takia minulta evätään jonain päivänä vakuutus tai työpaikka. Kuten niin moni muukin, salasin taustani pitkään kaikilta paitsi muutamalta läheiseltäni.

Helsingin Sanomat haastatteli vastikään naista, joka kertoo katuvansa sitä, että hankki koskaan masennusdiagnoosin. Itse ajattelen päinvastoin.

Sillä piilottelusta ei seurannut minulle koskaan mitään hyvää.

Mielenterveyden häiriöistä – etenkin masennuksesta – puhutaan näennäisesti paljon. Paljon yleisellä tasolla, ei juurikaan henkilökohtaisella. Masennus tunnustetaan kansansairaudeksi ja toistuvasti viitataan lukuihin: joka viides suomalainen syö masennuslääkkeitä, yli puolella sairaus uusii, ja niin edelleen.

Silti tuntuu kuin kukaan suomalainen ei oikeasti sairastaisi masennusta. Sairastuneista puhutaan kuin epämääräisestä massasta. Vain hyvin harva avaa julkisesti omaa henkilökohtaista tarinaansa.

Lopputulos on vieraantuminen: onneksi tuo ei kosketa minua. Se on tuhoisaa ajattelua, sillä mieli voi oireilla ihan jokaisella meistä.

Oma polkuni oli varsin tavallinen. Sairastuin ja toivuin opiskeluaikana aikuisuuden kynnyksellä, itsenäistymisen ja identiteettikriisin keskellä. Lopulta aika harva selviää vain yhdellä diagnoosilla. Mielen sairauksien rajat ovat usein epäselvät, oireet limittyvät ja diagnoosit ovat väistämättä hiukan keinotekoisia.

Tärkeä syy siihen, miksi oireiluni pitkittyi ja sairastuin syömishäiriön jälkeen uudestaan, oli nimenomaan piilottelu. Häpesin oireitani, vielä enemmän diagnoosejani. Ajattelin, että olen heikko kun en pysty paranemaan siinä aikataulussa kun tahdon. Vielä ensimmäisessä työpaikassani kannoin valtavaa häpeän taakkaa ja suljin visusti suuni. Keskityin tiukasti hymyilemään, sosialisoimaan ja olemaan tehokas. ”Normaali”, en mielenterveyskuntoutuja.

Syvällä sisimmässäni tiesin, että teen itselleni hallaa. Salailu tuntui väärältä ja kuluttavalta. Terapiakäynnit ja lääkereseptit olivat minulle arkipäivää, joten miksi ne saivat minut tuntemaan itseni kummajaiseksi? Tiesin, että minun pitäisi keskittää kaikki energiani paranemiseen, mutta se oli miltei mahdotonta, kun samalla jouduin taistelemaan häpeää, syyllisyyttä ja paljastumisen pelkoa vastaan.

Asenteeni oli muututtava. Niinpä päätin avautua julkisesti. 13. joulukuuta vuonna 2015 kirjoitin silloiseen blogiini:

Kaikkea piti hallita täydellisyyteen asti: ulkonäköä, arvosanoja, muiden mielipiteitä. Unohdin jatkuvasti omat tarpeeni, jotta antaisin muille mairittelevan kuvan. Ei ihme, että sairastuin lopulta 17-vuotiaana anoreksiaan. Päällimmäisenä tunteena mieleeni on jäänyt häpeä. Se oli sietämätön tunne, joten päätin suorittaa itseni terveeksi.

Juuri siihen piilottelu kannustaa: suoriutumaan terveeksi. Se on ristiriitaista ja tuhoisaa, sillä juuri suorittaminen ja sen isosisko perfektionismi altistaa uupumukselle, ahdistukselle ja masennukselle.

Sain blogitekstiini valtavasti koskettavia viestejä, jotka kannustivat jatkamaan. Ja minä jatkoin. Aloin blogata mielenterveydestä omilla kasvoillani. Lähdin mukaan vetämään syömishäiriöön sairastuneiden vertaistukiryhmiä. Joka ikinen kerta, kun tapasin toisen sairastuneen tai julkaisin blogitekstin, sain lisää voimaa ja etäännyin tuhoisista, sairaista ajatusmalleista.

Päivä päivältä häpesin vähemmän.

Nyt voin rehellisesti sanoa, etten enää häpeä ollenkaan. En voi tietenkään tietää, sairastunko vielä jonain päivänä uudelleen, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni ajatus ei enää kauhistuta. Selviytymisen sijaan tunnen eläväni. Toki minulla on toisinaan vaikeita päiviä, mutta nyt minulla on myös voimavaroja, joiden avulla pääsen taas jaloilleni.

Olen oppinut arvostamaan jopa diagnoosejani, sillä niillä oli tärkeä tehtävä: kun olin pohjattoman väsynyt ja yksin ja mielessäni risteili vain epätietoisuus, tautiluokitus kertoi minulle, etten ole yksin. Oli lohdullista, että möykylläni oli nimi ja sille voi tehdä jotain. Sain tietää, että sadattuhannet käyvät tälläkin hetkellä läpi ihan samoja ajatuksia. Diagnoosi sai minut uskomaan, että olen oikeasti sairas. Sain työkaluja toipumiseen, kuten vertaistuen ja lukuisat tutkimukset, joita masennuksen hoidosta on tehty.

Kaiken tuon rinnalla tuntuu mitättömän pieneltä pahalta, että kuvitteellinen tulevaisuuden työnantaja kaivaisi esiin diagnoosini (tai vaikkapa tämän tekstin) ja päätyisi sen tähden palkkaamaan jonkun toisen.

Kenenkään ei ikinä pitäisi joutua katumaan, että on hankkinut diagnoosin. Diagnoosihan kertoo vain siitä, että on hoitanut itseään ja tahtoo parantua. Paljon tuhoisampaa on lakaista oireensa maton alle ja sinnitellä. Silloin ongelma vain pahenee ja puhkeaa myöhemmin moninkertaisena.

Avoimuus on vähentänyt myös tarvetta miellyttää jokaista ympärilläni. Jos joku kieltäytyisi palkkaamasta minua ja vetoaisi kymmenen vuotta vanhaan syömishäiriödiagnoosiin, ei ensimmäisen reaktion pitäisi olla häpeä ja uhriutuminen vaan pikemminkin suuttumus: minun ei tarvitse kestää tällaista. Sillä sairastuminen ei ole koskaan oma valinta eikä varsinkaan heikkoutta.

En usko, että voi parantua täysin ennen kuin kohtaa myös raskaimmat taakkansa.

Avoimuus on parhaita asioita, joita voi oman mielensä hyvinvoinnin eteen tehdä. Kun kasvaa riittävän vahvaksi, ulkopuolelta tulevat tuomiot ja määritelmät eivät enää pelota. Vähitellen alkaa arvostaa omaa hyvinvointiaan niin paljon, että on valmis kärsimään jopa seurauksia sen tähden.

Sitä paitsi tahdon, että minua arvostetaan ystävänä, puolisona, tyttärenä, sisarena ja työntekijänä kaikkine rosoineni, ei tekohymyilevänä,  tehokkaana ja täydellisenä. Enhän ole sellainen oikeasti, ei kukaan ole. En enää koskaan tahdo piilotella enkä esittää jotain muuta kuin olen. Taustani on osa minua.

Mielenterveyshäiriöitä seuraava stigma ja syrjiminen ei ikinä hellitä, jos puhumme aina vain etäältä, hyssytellen ja pelotellen. Sairauden ja terveyden raja on häilyvä ja jokainen meistä voi joskus ylittää sen. Kuoreen käpertyminen on pahinta myrkkyä, mitä voi muille ja itselleen tehdä.

Tarvitsemme kipeästi toisiamme, avoimuutta ja aitoutta. Sillä lopulta me kaikki olemme hauraita.

5 merkkiä, että elämäsi kaipaa kipeästi lisää tyhjää tilaa

Kenkä uppoaa pehmeään sammalmättääseen, kohta rinne muuttuu karuksi ja jyrkäksi kallioksi. Huipulla viima on kirpeä. Vedän hupun tiukasti korvien suojaksi. Edessä aukeaa Norjanmeri, vastaranta silmänkantamattomissa. Sumu peittää vuorenhuiput ja häivyttää kaikelta rajat. Kuin seisoisi maailman laidalla.

Täysin odottamatta minut valtaa selittämätön tunne, joka on samalla turvallisuutta ja ääretöntä haikeutta. Unohdan, mitä kello on tai mikä viikonpäivä on, kauanko olen seissyt tässä, onko aamu vai ilta.

Ajattelen kolmea sanaa: Nyt on hyvä.

En tarvitse muuta, vain tämän näkymän ja korviin käyvän tuulen. Haikeus kai johtuu siitä, etten muista, milloin viimeksi olisin tuntenut samoin, kokenut yhtä täydellisen läsnäolon hetken ja mielen tyhjenemisen.

Kun palaan Pohjois-Norjasta Helsinkiin, kotiin ja töihin, yritän palauttaa tunteesta edes pienen siivun. Miten mahdottomalta se tuntuu. Mieli hukkuu niin nopeasti rutiinien alle. Kuinka vaikeaa on irtautua ja päästää mieli tyhjäkäynnille, edes hetkeksi.

Vuorenhuipulla koin pitkästä aikaa, miltä täydellinen joutilaisuus tuntuu.

Miten elvyttävää tyhjyys on.

Samalla aloin miettiä arkeani ja sitä, miten erilaista elämäni oli silloin, kun en sallinut itselleni yhtäkään hengähdystaukoa. Vaikka pysähtyminen on minulle edelleen haaste, nykyään tunnistan ajoissa merkit siitä, että olen ajanut arkeni liian ahtaalle.

Nuo merkit paljastavat, että elämä kaipaa kipeästi lisää tyhjää tilaa. Ennen kuin uupuu ja tulee äkkipysähdys, kuten minulle kävi.

1. Hyvä flow muuttuu huonoksi

Usein puhutaan hyvästä flow’sta, jossa ajantaju katoaa. Se on toisinaan helppo sotkea ajan valumiseen, jossa päivä vaihtuu toiseen huomaamatta, kuin katselisi elämäänsä sivusta. Aika usein tuo tunne vihjaa siitä, että arkea ohjaa iloton suorittaminen.

Myös hyvässä flow’ssa aika kuluu nopeasti, mutta se tuntuu rikkaalta. Päivän päättyessä on onnellinen ja ravittu olo, ei ahdistunut nälkä: Miksi aika valui taas hukkaan? Miksi en saanut tänäänkään enempää aikaiseksi?

Joskus hyvä flow löytyy kysymällä, milloin viimeksi on kadottanut todella ajantajun. Milloin on ajatellut, ettei ajankululla ole lainkaan merkitystä, sillä jokainen sekunti tuntuu rikkaalta. Minulle noita hetkiä tuovat hersyvät keskustelut ystävien kanssa, kauniit luonnonmaisemat, pianonsoitto tai laulaminen, parhaimmillaan myös kirjoittaminen.

Kun olen opetellut tunnistamaan hyvän ja huonon flow’n eron, olen oppinut erottamaan, milloin suoritan ja milloin todella elän. Se ei tarkoita, että flow’ta tarvitsisi metsästää joka hetki. Flow on parhaimmillaankin harvinaista. Kunhan arjessa olisi edes silloin tällöin hetkiä, jotka ravitsevat sisäisesti. Tekemistä, jota ei tehdä siksi, että pitäisi, vaan siksi, että voi.

2. Ajattelet, että joutilaisuus on yhtä kuin tylsyys

Lapsena kauhistuin mökkiviikonloppuja maalla. Miten ajan saisi kulumaan nopeammin! Vain ajatus lauantain lastenohjelmista lohdutti. Muistelen tuota nyt naureskellen, vaikka minusta on aikuisena tullut melkein samanlainen: heti tyhjän hetken tullen puhelin kourassa.

Testi on paljastava: miten toimit tyhjän hetken tullen, vaikkapa bussipysäkillä tai kauppakävelyllä? Päästätkö ajatuksensa liikkumaan vapaana, keskitytkö tarkkailemaan ympäristöä vai keksitkö välittömästi sijaistekemistä? Kauhistuttaako ajatuskin toimettomuudesta, koska se kääntyy heti omassa mielessä tylsyydeksi?

Ei tyhjä hetki ole itsessään tylsää, ennen kuin arvotamme sen tylsyydeksi. Tyhjyys on neutraalia, ja juuri siinä on sen voima.

Tyhjyys on peili, jossa itseään voi tarkastella puhtaimmillaan.

Jos arvottaa toimettomuuden tylsäksi jo valmiiksi, vie samalla mahdollisuuden joutilaisuudelta eikä anna sen ruokkia luovuutta. Silloin sulkee silmänsä odottamattomilta havainnoilta ja kytköksiltä, jotka voivat syntyä vain tyhjässä tilassa.

3. Ajatuskin pysähtymisestä pelottaa

Ehkä pakenet seisahtumista, koska et tiedä, mitä kohtaisit tyhjyydessä. Ehkä väistelet jatkuvalla touhuamisella ahdistavia ajatuksia, kenties myös niitä puolia itsessäsi, joista et niin pidä. Ehkä pelkäät, ettet tunnistaisi itseäsi lainkaan. Samasta syystä moni kammoksuu ajatusta yksin matkustamisesta. Miten sitä viihtyisi omassa seurassaan?

Minä pelkäsin pysähtymistä puolet elämästäni.

Siksi hukutin ja lopulta hukkasin itseni jatkuvaan kiireeseen. Totuin olotilaani ja väitin itselleni, että en ole riittävä ilman jatkuvia suorituksia. Että elämän kuuluu olla juuri tällaista. Todellisuudessa minä pakenin, ja pakeneminen on kuluttavaa.

Vieläkin välillä ajan itseni samaan pyörään. Sitten pysäytän itseni vahingossa tai tietoisesti meditoimaan, joogamatolle tai vain hengittelemään ja hätkähdän, kun pintaan nousee heti tunneryöppy: surua, ahdistusta, stressiä. Mutta nyt tiedän, ettei tunnekirjoa tarvitse pelätä, vaan se on rikkaus. Siitä tietää, että on kohdannut tunteensa tyhjässä tilassa. On antanut niiden tulla ja mennä, tuomitsematta.

4. Kehosi tuntuu toisinaan vieraalta

Muistan elävästi yhden salitreenin vuosien takaa. Kesken harjoituksen havahduin yhtäkkiä outoon tunteeseen: kuin joku muu olisi liikuttanut painoa ylös alas ja olisin katsellut itseäni ulkopuolelta.

Silloin pelästyinkin hiukan, mutta nyt ymmärrän, mistä tunne juontui. Olin jo pitkään suorittanut tarkkaa treeniohjelmaa ajattelematta lainkaan, nautinko siitä. Huhkin lähinnä ulkonäkö edellä, ehkä siksikin, että fitness oli muotia.

Ja lopulta tuo yksittäinen vierauden hetki heijasteli koko arkeani. En kertaakaan pysähtynyt kysymään, nautinko tästä todella, tekisinkö mieluummin jotain muuta. En varmaankaan olisi edes osannut vastata.

Jos elämänsä suorittaa liian täyteen, pahimmillaan enää ole lainkaan läsnä omassa kehossaan. Se alkaa tuntua vieraalta, ehkä jopa jonkun toisen keholta. Se on alkusoitto uupumukselle, sillä vierasta ei osaa pysähtyä kuuntelemaan, arvostamaan ja hoitamaan ennen kuin on pakko.

Silloin tehokkain työkalu on huomaaminen ja sen jälkeen kyseenalaistaminen:

Ketä varten suoritan? Mitä saavutan sillä, että teen asioita joista en oikeastaan nauti?

5. Metsästät läsnäoloa huippukokemuksista

Elämässäni oli pitkä kausi, kun mikään ei tuntunut miltään, sillä jatkuva stressi söi värit. En silloin tiennyt, että ratkaisu olisi ollut höllentäminen. Halusin kipeästi taas tuntea aitoa iloa ja läsnäoloa ja ajattelin, että ratkaisu on metsästää sitä vain korkeammalta ja kauempaa. Uusista harrastuksista, ruoista, matkakohteista…

Mutta ei tyhjyys muutu ravitsevaksi, ennen kuin näkee ensin rikkaat hetket lähellään. Tavallinen koti-ilta tai työ voi muuttua rikkaaksi ilman että elämä ulkoisesti muuttuisi lainkaan. Kun vain väljentää aikataulua ja antaa itselleen luvan olla. Ajattelee, että juuri nyt olen siellä missä minun pitääkin.

Jos aina kaipaa toisaalle – viikonloppuun, lomalle, pois omasta arjestaan ja mielestään – ei koskaan voi kokea aitoa, syvää läsnäoloa.

Kun kiipesin vuorenhuipulle Norjassa, luulin, että hetken taika oli vieraan maiseman eksotiikassa, sumussa, aavassa ja hiljaisuudessa. Oikeastaan taika oli siinä, miten katsoin tuota maisemaa ja mitä mielessäni tapahtui. Taika oli siinä, että uskalsin ottaa tyhjyyden vastaan. Uskalsin ottaa itseni vastaan.

Enkä kohdannutkaan mitään pelottavaa, vaan ystävän.

 

Liike on lääke, ei rangaistus

Kun olin 13-vuotias, aloin etsiä naistenlehdistä jumppaohjeita jenkkakahvojen poistamiseksi. 14-vuotiaana lenkkeilin kaverilta lainatun AbTronicin kanssa – muistatteko, se sellainen hirveä tärinävyö, joita myytiin Ostos tv:ssä.

Muutamassa vuodessa suhde liikuntaan muuttui lapsen innosta siihen, että sen tarkoitus olisikin laihduttaa, muokata kehoa tai pitää sitä tietynlaisena. Syitä muutokseen oli varmasti monia, ehkä murrosikä ja ulkopuolelta tulevat viestit – lehdet, tv-sarjat, harmittomaksi tarkoitetut kommentit siitä, ettei vain maha kasvaisi jäätelöstä. Ehkä jokin uskomus siitä, että ollakseen riittävä on oltava jonkin tietyn kokoinen ja muotoinen, eikä missään tapauksessa missään päin kehoa olisi ylimääräistä. Muutamia vuosia myöhemmin homma lähti lapasesta, ja ainut syy liikkua oli laihduttaminen tai itsensä rankaiseminen sen jälkeen, kun omasta mielestään oli syönyt liikaa. 

Minulla oli sykemittari ja mittasin puhelimella matkaa, laskin kulutettuja kaloreita ja ahdistuin, jos treeni jäikin liian lyhyeksi, eikä ehtinyt kuluttaa kaikkea sitä, mitä oli ajatellut kuluttavansa. Liikkuminen oli samanlaista pitkään, vielä toipumisen jälkeen. Oli yleisesti hyväksyttyä, että jos treenataan, treenataan kovaa. Oli helppo hypätä mukaan vallitsevaan fitness-buumiin, mikä ei lopulta ollut ollenkaan tervettä tai omalle keholleni sopiva tapa liikkua. Puskin vain eteenpäin, koska kaikki muutkin, ja koska toisaalta pelotti, että entä jos höllään, niin kehoni muuttuu radikaalisti.

Suhde liikkumiseen alkoi vaihtua terveemmäksi vasta, kun uuvuin totaalisesti ja löysin joogan. En pystynyt liikkumaan enää siten, mihin olin tottunut, ja oli etsittävä jotain muuta. Aloitin joogan, vaikka se tuntui aluksi vastenmieliseltä ajatukselta – joogahan oli rauhallista, hidasta, eikä siinä tullut hiki. Jokin siinä sai minut silti uudelleen ja uudelleen matolle, veti puoleensa magneetin lailla.

Joogan avulla aloin pysähtyä siihen, mitä olin tekemässä. Aloin ensimmäistä kertaa lapsuusvuosien jälkeen huomioida, miltä liike tuntuu. Ja kun rakastuin siihen tunteeseen, sama huomio alkoi hitaasti siirtyä maton ulkopuolelle, kaikkeen siihen mitä tein ja millä tavoin liikuin.

Aloin kyseenalaistaa niitä lajeja, joita olin harrastanut ja entistä tapaani liikkua. Siihen saakka olin puskenut raivolla eteenpäin, ikään kuin silmät suljettuina, vain sen ajatus mielessäni, mitä mikäkin laji keholleni tekee. Ajattelematta pätkääkään, miltä se tuntuu, tai edes sitä, pidänkö siitä alkuunkaan. Treenasin siten, miten muut ympärilläni näyttivät treenaavan, tai sen mukaan, mitä olin lukenut ja minkä ajattelin olevan kaikkein tehokkainta.

Uskon, etten ole ainoa, joka on kokenut vastaavaa. Uskon myös, ettei liikunnan tarvitse olla rääkkiä, suorittamista tai puskemista, eikä sen varsinkaan ole tarkoitus lähteä siitä ajatuksesta, että itsessään vihaa jotakin. Liikunnan ei ole pakko olla kaloreiden laskemista ja mittaamista, vaan se voi yksinkertaisimmillaan olla vain iloa siitä, että voi liikkua.

Jotta voi muuttaa omaa suhtautumistaan liikuntaan tai löytää oman juttunsa, vaaditaan pientä pysähtymistä. Sen kyseenalaistamista, mitä tekee ja miksi tekee. Jos ei halua käydä salilla, ei ole pakko. Voi tehdä jotain muuta. Jos vihaa juoksemista, ei ole pakko juosta. Voi käydä vaikka kävelyllä tai kiipeilemässä, tai mitä vaan. Lopulta aika yksinkertaista on tehdä jotain sellaista, josta oikeasti pitää. Jos ei tiedä mistä pitää, ehkä vastaus löytyy sellaista lajista tai liikkeestä, jota harrasti lapsena. Tai sitten se selviää kokeilemalla.

Uskon myös, että jokaiselle löytyy jokin oma juttu. Jokin sellainen tapa liikkua, joka tuntuu hyvältä, jossa tuntee olevansa läsnä kehossaan, jossa ajantaju katoaa. 

Liike on lääkettä. Keholle ja mielelle. Parhaimmillaan iloa, leikkiä ja terapiaa samassa paketissa.

– Emmi

 

Kuvat: Ella Elers

Löysin hyvän olon vasta, kun olin ensin hukannut itseni

Kehorakkaus, itsensä hyväksyminen, kehon ja mielen yhteys sekä hyvä olo – kaikki nämä minun täytyi ensiksi kadottaa, jotta pystyin ymmärtämään, mitä niiden kokeminen oikeasti tarkoittaa.

Opin ymmärtämään hyvän olon merkityksen vasta kun koin, mitä huonosti voiminen on. Opin arvostamaan kehoani vasta, kun olin vihannut sitä ja kohdellut sitä huonosti. Opin ymmärtämään tunteita ja niiden läpi elämistä vasta sitten, kun olin vuosia säilönyt niitä kehooni ja yrittänyt juosta kaikkea kipeää pakoon.

Kun olin 11 -vuotias, aloin tuntea, että minussa on jotain vääränlaista. Tuo tunne alkoi kohdistua kehooni hiljalleen vasta muutamia vuosia myöhemmin. Ensiksi aloin saada paniikkikohtauksia, jotka saivat minut pelkäämään kehoani. Minulla oli turvaton olo, eikä minulla ollut tuolloin keinoja käsitellä tai edes ymmärtää, mistä kaikessa oli kysymys, joten aloin kohdistaa tunteitani ainoaan asiaan, joka tuntui silloin konkreettiselta – omaan fyysiseen kehooni. Hukkasin yhteyden itseeni ja sairastuin syömishäiriöön.

Sairastaessani inhosin kaikkea mitä olin, ja kaikki mitä olin piti yrittää mahduttaa mahdollisimman pieneen numeroon. Joka aamu astuin vaa’alle ja pelkäsin. Pelkäsin silloinkin, jos en astunut, ja rankaisin itseäni kaikesta mitä tapahtui, joko syömättömyydellä, oksentamalla tai liikkumalla. Mutta vaikka miten pienenin, mikään ei koskaan ollut tarpeeksi. Ja mitä syvemmälle menin, sitä enemmän itseäni inhosin.

Aloin toipua vasta, kun havahduin siihen, etten koskaan tulisi tuntemaan itseäni hyväksi tällä tavoin. Ymmärsin myös, etten tulisi koskaan lopettamaan jos en itse tekisi päätöstä toipumisesta ja löytäisi halua siihen. Vähitellen sisälläni alkoi kasvaa kiinnostus: mitä muuta elämä voisi olla?

Toipuminen vei pitkään, sillä oli vaikea luopua vanhoista selviytymiskeinoista ja sairausidentiteetistä. En tiennyt enää kuka olin, mistä pidin tai en pitänyt. Syömiseen, liikkumiseen, ja oikeastaan koko elämään täytyi löytää uudenlainen suhde.

Vähitellenkehon vahvistuessa aloin oivaltaa, miltä hyvä olo voi tuntua. Miltä voi tuntua, jos ei koko ajan satu johonkin, nälätä, palella tai ahdista. Aloin oivaltaa, miltä voi tuntua, jos ei jatkuvasti puhu itselleen rumasti, syytä itseään kaikesta. Kun toivuin, aloin vähitellen hyväksyä kehoani sellaisena kuin se on. Aloin opetella myötätuntoa, lempeyttä ja kehon kuuntelua. Hyvä olo löytyi itsestään, etsimättä, kun opin olemaan itseni kanssa ja pysähtymään.

 

Vasta viime vuosina ymmärsin, miten oikeastaan kaikki se, mitä ihmisenä käy läpi – tunteet, ajatukset, tuntemukset, tapahtuvat kehossa. Ja jotta voi kokea hyvää oloa, kaiken täytyy antaa tuntua. Pitää elää kaiken läpi, myös silloin, kun ottaa kipeää. Hyvä olo onkin oikeastaan sitä, että sallii kaiken, mitä kokee.

Oma keho voi olla turvapaikka. Se voi olla myös paikka, jota ei tunnista. Sen voi kokea vääränlaiseksi tai jopa pelottavaksi. Keho voi olla myös paikka, jossa ei edes halua olla. Mutta aina voi löytää takaisin turvallisuuden tunteeseen, sillä se on aina olemassa.

Minulle kehoni on ollut noita kaikkia, nykyisin tuota ensimmäistä. Minulta turva vain oli pitkään hukassa. Ilman kaikkien vaiheiden läpikäymistä en olisi voinut löytää sinne takaisin.

Niin moni taistelee sen kanssa, ettei tunne oloaan hyväksi itsessään. Jokaiselle, joka niin kokee, haluaisin sanoa saman asian jonka sanon itselleni aina kun unohdan:

Sinussa ei ole mitään väärin tai vikana. Missään osassa. Kehosi on kotisi, ja kotona olet turvassa.

– Emmi

 

Kuvat: Ella Elers

Luulin, että kehopositiivisuus on tekosyy – ja miten väärässä olinkaan

Tunnustan jotain, mistä en ole ylpeä.

Ajattelin joskus, että lihominen on suunnilleen pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Lihavuus edusti minulle kaikkea sitä, mitä kammoksuin: laiskuutta, kontrollin menetystä, epäonnistumista. Repsahtamista. Jos kehopositiivisuus olisi jo tuolloin ollut pinnalla ja olisin nähnyt kehorakkautta julistavan ylipainoisen, olisin todennäköisesti pudistellut päätäni ja ajatellut: tekosyitä. Lihavuuden selittelyä.

Muistan myös, että olin noihin aikoihin hyvin onneton. Elämääni ohjasi tasan yksi ajatus: pysy hoikkana.  Jätin sosiaalisia menoja väliin, jotta ehtisin useammin salille. Pidin millintarkkaa ruokapäiväkirjaa ja alleviivasin jokaisen ”kielletyn” ruoan, joita oli joka päivä enemmän. Tarkkailin kehoani peilistä herkeämättä, sen muutoksia, todellisia ja kuviteltuja. En sallinut pientäkään joustoa.

Ajattelin, että en uskalla rakastaa vartaloani. Pelkäsin, että jos hyväksyisin itseni, en enää hallitsisi kehoani. Lopettaisin liikunnan kuin seinään, alkaisin syödä mitä sattuu ja lihoisin hillittömästi. En enää välittäisi ollenkaan hyvinvoinnistani.

En ole ylpeä siitä, että olen joskus ajatellut noin. Olen kuitenkin antanut itselleni anteeksi. Ei asenteellani ollut todellisen minun kanssa mitään tekemistä, vaan se juontui sairaasta, rajoittuneesta maailmankuvastani. Ei hyväksynnästä ja aidosta halusta tehdä keholleni hyvää, vaan sen vastavoimasta: pelosta ja kontrollista.

Olin kaiken aikaa kivuliaan tietoinen siitä, että voisin jonain päivänä olla lihava, kuka tahansa meistä voi. Ajatus kauhistutti minua niin, että turvallisimmalta tuntui kieltää se. Helpoimmalta tuntui typistää koko elämä yhdeksi janaksi: kontrolli ja repsahdus, onnistuminen ja epäonnistuminen.

Niin kauan kuin pysyisin janan vasemmalla puolella, minulla olisi kaikki hyvin.

Niinpä pidin entistä tiukemmin kiinni rutiineistani, päivästä toiseen samanlaisina toistuvista aterioista, ilottomista treeneistä. Ajattelin, että se on ainoa tie päämäärääni: pysyä ikuisesti samankokoisena. Mutta ei mikään määrä rajoittamista saanut minua rauhoittumaan. Mitä tiukemmin pidin kiinni, sitä enemmän pelkäsin lipsuvani.

Vasta kun uuvuin jatkuvaan kurittamiseen ja ymmärsin, ettei elämäni voisi jatkua näin, aloin hitaasti ymmärtää miten kaukana todellisuudesta ajatukseni olivatkaan.

Aloin ymmärtää, ettei kukaan meistä voi päättää, paljonko painaa ensi vuonna tai kymmenen vuoden kuluttua. Minun piti luopua mahdottomasta päämäärästäni. Koska olin oppinut ajattelemaan, että hoikkuus on tärkein ulkoinen ominaisuus mitä ihmisellä voi olla, irti päästäminen oli kivuliasta.

Vaikka pelotti, minun piti antaa keholleni löysää, vähän kerrallaan. Sallin spontaaneja lepohetkiä, jälkiruokia ja välipaloja.

Eivätkä kauhukuvani käyneetkään toteen. Muutuin lopulta ulkoisesti aika vähän. Olin helpottunut ja samalla surullinen: miten rankasti olinkaan aliarvioinut kehoni. Olin luullut, että minulla on vain tahdonvoimani, ilman sitä kehoni epäonnistuu.

Silti rakastaminen pelotti yhä edelleen.

Jos hyväksyisin kehoni, pitäisinkö siitä vielä huolta?

Kun kehopositiivisuus on noussut pinnalle, ilmoille on noussut samanlaista vastareaktiota ja huolta. Jos juhlii omaa kehoaan siinä tilassa missä se nyt sattuu olemaan, tahtooko enää tehdä sille hyvää? Onko kehopositiivisuus vain tekosyy ja oikeutus sille, ettei enää tarvitse huolehtia kehostaan?

Miten absurdilta tuo huoli nyt tuntuukaan. Sillä luottamus ja kehorakkaus kuuluvat erottamattomasti yhteen. Mitä enemmän uskallan luottaa kehooni ja vastata sen viesteihin, sitä kiitollisempi sille olen, sitä enemmän tahdon tehdä keholleni hyvää.

Aloin kysyä itseltäni, miksi jopa toisten lihavuus tuntui minusta aiemmin niin uhkaavalta ja huolestuttavalta. Nyt tiedän, että se kumpusi jostain syvemmältä, ei aidosta huolesta: yritin ulkoistaa omaa ahdistustani. Terveenä minulla ei ole sellaiselle enää tarvetta.

Toisen ominaisuuksiin puuttuminen kysymättä on vahva signaali, joka kumpuaa jostain syvältä. Se vihjaa, että suhde omaan kehoon ei ole kovin salliva. Se vihjaa, että jossain syvällä mielessään yhdistää lihavuuden niihin piirteisiin, joihin minäkin taannoin sen yhdistin: laiskuuteen ja epäonnistumiseen.

En ole vieläkään täysin päässyt lihomisen pelostani. Arpi on niin syvällä, että se tuskin katoaa koskaan. Mutta nyt tiedostan pelkoni ja ymmärrän, ettei se ole rationaalinen. Yhden asian tiedän: en ikinä, ikinä enää voisi sanoa kenellekään, edes itselleni, että kehopositiivisuus on vain tekosyy epäterveille elintavoille. Päinvastoin oman kehon hyväksyminen ja rakastaminen on välttämätöntä, jos tahtoo päästä pysyvästi irti kahden ääripään puristuksesta, jatkuvasta pelosta, että oma ote lipsuu.

Vasta kun uskaltaa rakastaa ja luottaa omaan kehoonsa, huomaa, ettei ole mitään pelättävää.

Ilman tiukkaa kontrollia ei ole repsahdustakaan. On vain joustoa, iloa, tavallista elämää. On eri kokoisia kehoja, kaikki matkalla jonnekin. Jokainen yhtä oikeutettu omana itsenään.

Kehopositiivisuus on ollut minulle henkilökohtainen, pitkä matka, joka jatkuu koko elämäni. On yhdentekevää, minkä kokoinen keho tuon matkan päätepisteessä on. Mitä pidemmällä olen, sitä selkeämmin sen ymmärrän. Päältä päin ei ikinä voi nähdä, mitä kehopositiivisuus kenellekin tarkoittaa. Siksi sitä ei ikinä, ikinä voi nimittää tekosyyksi.

Sen sijaan voi aina pysähtyä, hengittää syvään ja kysyä itseltään: Tiedänkö minä tarpeeksi tuon ihmisen kamppailusta, jotta voin kommentoida.

Tiedänkö, mistä hän on tulossa ja minne hän on menossa?

Kävin pohjalla kahdesti ennen kuin ymmärsin, mitä kehorakkaus on

Luulin pitkään, että sairastuin vuonna 2007.

Tuolloin sanoin sen ensimmäistä kertaa ääneen: minulla on syömishäiriö ja minun pitää parantua. Vasta nyt ymmärrän, että olin ollut sairas jo vuosia.

En ollut koskaan oikeastaan oppinut rakastamaan itseäni. Jo kymmenvuotiaana aloin ajatella, että minulla on liian iso maha. En osannut pitää itsestäni huolta, enhän edes tiennyt kuka olin tai mitä tahtoisin. Olin itselleni projekti, ja vaikka kuinka hioin ja hioin, en ikinä ollut tyytyväinen.

Minä sairastin kehovihaa.

Vuosi 2007 oli vain lakipiste. Uuvuin, sillä en ollut antanut keholleni ravintoa, lepoa ja lempeyttä, joita se niin kipeästi kaipasi. Kävin pohjalla, joka sai nimen anoreksia.

Kun kehoni alkoi reistailla, pelästyin, avasin suuni ja päätin toipua. Toivuin rakkaideni takia. Toivuin, koska elämänjanoni oli suurempi kuin haluni kuolla.

Kaikki kävi nopeasti: aloin syödä enemmän, en ollut enää luuta ja nahkaa, hiukseni saivat kiiltoa ja ihoni väriä. Mutta en sittenkään ollut parantunut. En ollut päästänyt irti siitä, mikä oli syvällä oireilun alla. En ollut parantunut kehovihasta.

Pakenin itseäni yhä. Se sai vain eri muodon. Puskin itseni salille aamutuimaan, jotta en joutuisi kohtaamaan ahdistavia ajatuksiani. Tein töitä hullun lailla, jotta en näkisi muuttuvaa kehoani. Yritin miellyttää kaikkia ympärilläni, jotta en joutuisi kysymään itseltäni, mitä minä oikeasti haluan ja tarvitsen.

Kehoni ei lopulta enää jaksanut. Lenkillä jalkani olivat lyijynraskaat. Sain itkukohtauksia julkisilla paikoilla. Pienikin kritiikki suisti minut päiviksi itsevihaisiin ajatuksiin. Jossain vaiheessa en enää tuntenut nälkää, kylläisyyttä, iloa enkä surua – paitsi ahdistusta aamuöisin, kun heräsin painajaisiin yltä päältä hiestä. Lopulta en herättyäni enää päässyt sängystä ylös.

Vasta silloin jouduin kysymään itseltäni vaikeimmat kysymykset, sillä minulla ei ollut enää vaihtoehtoja. Oli päästettävä irti. Se herätti minussa ahdistusta, mutta myös syvän helpotuksen väristyksen.

Tuli toinenkin, uudenlainen ajatus:

Minun kehoni ansaitsee parempaa. Minä ansaitsen parempaa.

Vasta silloin ymmärsin, miksi on helppoa jämähtää ilottomaan itsevihaan. Kehorakkaus tuntui minulle niin vieraalta ja kaukaiselta. En ajatellut, että ansaitsisin saati pystyisin mihinkään niin hyvään. Piilottelu ja vähättely oli minussa niin sitkeässä, että minua hirvitti päästää irti. Mitä tulisi tilalle? Osaisinko elää ”kunnolla”?

Mutta en elänyt todellista elämää. Sanelin käskyjä itselleni kuin koneelle. Olin koko ikäni kohdellut itseäni kuin minussa olisi kaksi erillistä osasta, keho ja mieli, jotka eivät koskaan kohtaa. Olin vaimentanut niiden viestit työllä, liikunnalla, kontrollilla, ja lopulta ne pistivät yhteistuumin pelin poikki.

Silloin tunsin kouriintuntuvasti, miten väärässä olin ollut: ei pelkästään mieleni uupunut, vaan myös kehoni. Kuinka sylikkäin nuo kaksi ovatkaan. Olin ajanut ne ahtaalle päivästä toiseen, vaikka ne olivat yrittäneet huutaa.

Olin yrittänyt kieltää sen, mikä on syvin osa minua.

Todellinen paraneminen ei ollut mikään yksittäinen valaistumisen hetki, vaan pikemminkin pieniä kuiskauksia siellä täällä. Ne olivat aina olleet minussa, mutta ne nousivat pintaan vasta kun pysähdyin, annoin niiden puhua ja kuuntelin:

Kehosi on ainutlaatuinen ja arvokas ilman suorituksia.

Sinussa on jo kaikki, mitä tarvitset paranemiseen. 

Pysähdy. Hengitä.

Kehovihan ääni yritti vielä sitkeästi uskotella minulle, että kuiskaukset valehtelevat, että ne ovat pelkkiä kliseitä. En ensin uskonut niihin itsekään, mutta aloin silti seurata niitä, sillä mitä menetettävää minulla oli? Etenin vähän kerrallaan: kirjoitin ajatuksiani ylös, toistelin itselleni lempeitä lauseita peilin edessä. Pidin suuni supussa, kun mieleni teki sanoa jotain rumaa itsestäni. Istutin itseni alas hengittämään.

Ensimmäistä kertaa aloin kysyä itseltäni: mitä minulle kuuluu?

Hiljalleen kuiskaukset voimistuivat kirkkaaksi puheeksi. Kehovihan ääni huuteli edelleen, mutta ei sen tarvitsekaan kokonaan hiljentyä, sillä en koskaan enää aio palata kuuntelemaan. Minussa on nimittäin nyt toinenkin ääni, joka on antanut minulle jotain paljon parempaa: syviä tunteita ja värejä, itkua, naurua, nälkää, kylläisyyttä, kaikkea iloisessa mylläkässä. Se on antanut minulle täyden elämän. Se on opettanut minut huolehtimaan itsestäni. Se on saanut minut ymmärtämään, että kehoni on arvokas. Minä olen arvokas.

Ensimmäistä kertaa kuulen sen nyt selvästi. Oman ääneni, kehorakkauden äänen. Tuo ääni on aina ollut minussa, se on meissä kaikissa. Kun vain pysähtyy kuuntelemaan, kasvattaa kuiskauksista puron, virran ja lopulta meren.

Jenni