Luulin, että kehopositiivisuus on tekosyy – ja miten väärässä olinkaan

Tunnustan jotain, mistä en ole ylpeä.

Ajattelin joskus, että lihominen on suunnilleen pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Lihavuus edusti minulle kaikkea sitä, mitä kammoksuin: laiskuutta, kontrollin menetystä, epäonnistumista. Repsahtamista. Jos kehopositiivisuus olisi jo tuolloin ollut pinnalla ja olisin nähnyt kehorakkautta julistavan ylipainoisen, olisin todennäköisesti pudistellut päätäni ja ajatellut: tekosyitä. Lihavuuden selittelyä.

Muistan myös, että olin noihin aikoihin hyvin onneton. Elämääni ohjasi tasan yksi ajatus: pysy hoikkana.  Jätin sosiaalisia menoja väliin, jotta ehtisin useammin salille. Pidin millintarkkaa ruokapäiväkirjaa ja alleviivasin jokaisen ”kielletyn” ruoan, joita oli joka päivä enemmän. Tarkkailin kehoani peilistä herkeämättä, sen muutoksia, todellisia ja kuviteltuja. En sallinut pientäkään joustoa.

Ajattelin, että en uskalla rakastaa vartaloani. Pelkäsin, että jos hyväksyisin itseni, en enää hallitsisi kehoani. Lopettaisin liikunnan kuin seinään, alkaisin syödä mitä sattuu ja lihoisin hillittömästi. En enää välittäisi ollenkaan hyvinvoinnistani.

En ole ylpeä siitä, että olen joskus ajatellut noin. Olen kuitenkin antanut itselleni anteeksi. Ei asenteellani ollut todellisen minun kanssa mitään tekemistä, vaan se juontui sairaasta, rajoittuneesta maailmankuvastani. Ei hyväksynnästä ja aidosta halusta tehdä keholleni hyvää, vaan sen vastavoimasta: pelosta ja kontrollista.

Olin kaiken aikaa kivuliaan tietoinen siitä, että voisin jonain päivänä olla lihava, kuka tahansa meistä voi. Ajatus kauhistutti minua niin, että turvallisimmalta tuntui kieltää se. Helpoimmalta tuntui typistää koko elämä yhdeksi janaksi: kontrolli ja repsahdus, onnistuminen ja epäonnistuminen.

Niin kauan kuin pysyisin janan vasemmalla puolella, minulla olisi kaikki hyvin.

Niinpä pidin entistä tiukemmin kiinni rutiineistani, päivästä toiseen samanlaisina toistuvista aterioista, ilottomista treeneistä. Ajattelin, että se on ainoa tie päämäärääni: pysyä ikuisesti samankokoisena. Mutta ei mikään määrä rajoittamista saanut minua rauhoittumaan. Mitä tiukemmin pidin kiinni, sitä enemmän pelkäsin lipsuvani.

Vasta kun uuvuin jatkuvaan kurittamiseen ja ymmärsin, ettei elämäni voisi jatkua näin, aloin hitaasti ymmärtää miten kaukana todellisuudesta ajatukseni olivatkaan.

Aloin ymmärtää, ettei kukaan meistä voi päättää, paljonko painaa ensi vuonna tai kymmenen vuoden kuluttua. Minun piti luopua mahdottomasta päämäärästäni. Koska olin oppinut ajattelemaan, että hoikkuus on tärkein ulkoinen ominaisuus mitä ihmisellä voi olla, irti päästäminen oli kivuliasta.

Vaikka pelotti, minun piti antaa keholleni löysää, vähän kerrallaan. Sallin spontaaneja lepohetkiä, jälkiruokia ja välipaloja.

Eivätkä kauhukuvani käyneetkään toteen. Muutuin lopulta ulkoisesti aika vähän. Olin helpottunut ja samalla surullinen: miten rankasti olinkaan aliarvioinut kehoni. Olin luullut, että minulla on vain tahdonvoimani, ilman sitä kehoni epäonnistuu.

Silti rakastaminen pelotti yhä edelleen.

Jos hyväksyisin kehoni, pitäisinkö siitä vielä huolta?

Kun kehopositiivisuus on noussut pinnalle, ilmoille on noussut samanlaista vastareaktiota ja huolta. Jos juhlii omaa kehoaan siinä tilassa missä se nyt sattuu olemaan, tahtooko enää tehdä sille hyvää? Onko kehopositiivisuus vain tekosyy ja oikeutus sille, ettei enää tarvitse huolehtia kehostaan?

Miten absurdilta tuo huoli nyt tuntuukaan. Sillä luottamus ja kehorakkaus kuuluvat erottamattomasti yhteen. Mitä enemmän uskallan luottaa kehooni ja vastata sen viesteihin, sitä kiitollisempi sille olen, sitä enemmän tahdon tehdä keholleni hyvää.

Aloin kysyä itseltäni, miksi jopa toisten lihavuus tuntui minusta aiemmin niin uhkaavalta ja huolestuttavalta. Nyt tiedän, että se kumpusi jostain syvemmältä, ei aidosta huolesta: yritin ulkoistaa omaa ahdistustani. Terveenä minulla ei ole sellaiselle enää tarvetta.

Toisen ominaisuuksiin puuttuminen kysymättä on vahva signaali, joka kumpuaa jostain syvältä. Se vihjaa, että suhde omaan kehoon ei ole kovin salliva. Se vihjaa, että jossain syvällä mielessään yhdistää lihavuuden niihin piirteisiin, joihin minäkin taannoin sen yhdistin: laiskuuteen ja epäonnistumiseen.

En ole vieläkään täysin päässyt lihomisen pelostani. Arpi on niin syvällä, että se tuskin katoaa koskaan. Mutta nyt tiedostan pelkoni ja ymmärrän, ettei se ole rationaalinen. Yhden asian tiedän: en ikinä, ikinä enää voisi sanoa kenellekään, edes itselleni, että kehopositiivisuus on vain tekosyy epäterveille elintavoille. Päinvastoin oman kehon hyväksyminen ja rakastaminen on välttämätöntä, jos tahtoo päästä pysyvästi irti kahden ääripään puristuksesta, jatkuvasta pelosta, että oma ote lipsuu.

Vasta kun uskaltaa rakastaa ja luottaa omaan kehoonsa, huomaa, ettei ole mitään pelättävää.

Ilman tiukkaa kontrollia ei ole repsahdustakaan. On vain joustoa, iloa, tavallista elämää. On eri kokoisia kehoja, kaikki matkalla jonnekin. Jokainen yhtä oikeutettu omana itsenään.

Kehopositiivisuus on ollut minulle henkilökohtainen, pitkä matka, joka jatkuu koko elämäni. On yhdentekevää, minkä kokoinen keho tuon matkan päätepisteessä on. Mitä pidemmällä olen, sitä selkeämmin sen ymmärrän. Päältä päin ei ikinä voi nähdä, mitä kehopositiivisuus kenellekin tarkoittaa. Siksi sitä ei ikinä, ikinä voi nimittää tekosyyksi.

Sen sijaan voi aina pysähtyä, hengittää syvään ja kysyä itseltään: Tiedänkö minä tarpeeksi tuon ihmisen kamppailusta, jotta voin kommentoida.

Tiedänkö, mistä hän on tulossa ja minne hän on menossa?

Kävin pohjalla kahdesti ennen kuin ymmärsin, mitä kehorakkaus on

Luulin pitkään, että sairastuin vuonna 2007.

Tuolloin sanoin sen ensimmäistä kertaa ääneen: minulla on syömishäiriö ja minun pitää parantua. Vasta nyt ymmärrän, että olin ollut sairas jo vuosia.

En ollut koskaan oikeastaan oppinut rakastamaan itseäni. Jo kymmenvuotiaana aloin ajatella, että minulla on liian iso maha. En osannut pitää itsestäni huolta, enhän edes tiennyt kuka olin tai mitä tahtoisin. Olin itselleni projekti, ja vaikka kuinka hioin ja hioin, en ikinä ollut tyytyväinen.

Minä sairastin kehovihaa.

Vuosi 2007 oli vain lakipiste. Uuvuin, sillä en ollut antanut keholleni ravintoa, lepoa ja lempeyttä, joita se niin kipeästi kaipasi. Kävin pohjalla, joka sai nimen anoreksia.

Kun kehoni alkoi reistailla, pelästyin, avasin suuni ja päätin toipua. Toivuin rakkaideni takia. Toivuin, koska elämänjanoni oli suurempi kuin haluni kuolla.

Kaikki kävi nopeasti: aloin syödä enemmän, en ollut enää luuta ja nahkaa, hiukseni saivat kiiltoa ja ihoni väriä. Mutta en sittenkään ollut parantunut. En ollut päästänyt irti siitä, mikä oli syvällä oireilun alla. En ollut parantunut kehovihasta.

Pakenin itseäni yhä. Se sai vain eri muodon. Puskin itseni salille aamutuimaan, jotta en joutuisi kohtaamaan ahdistavia ajatuksiani. Tein töitä hullun lailla, jotta en näkisi muuttuvaa kehoani. Yritin miellyttää kaikkia ympärilläni, jotta en joutuisi kysymään itseltäni, mitä minä oikeasti haluan ja tarvitsen.

Kehoni ei lopulta enää jaksanut. Lenkillä jalkani olivat lyijynraskaat. Sain itkukohtauksia julkisilla paikoilla. Pienikin kritiikki suisti minut päiviksi itsevihaisiin ajatuksiin. Jossain vaiheessa en enää tuntenut nälkää, kylläisyyttä, iloa enkä surua – paitsi ahdistusta aamuöisin, kun heräsin painajaisiin yltä päältä hiestä. Lopulta en herättyäni enää päässyt sängystä ylös.

Vasta silloin jouduin kysymään itseltäni vaikeimmat kysymykset, sillä minulla ei ollut enää vaihtoehtoja. Oli päästettävä irti. Se herätti minussa ahdistusta, mutta myös syvän helpotuksen väristyksen.

Tuli toinenkin, uudenlainen ajatus:

Minun kehoni ansaitsee parempaa. Minä ansaitsen parempaa.

Vasta silloin ymmärsin, miksi on helppoa jämähtää ilottomaan itsevihaan. Kehorakkaus tuntui minulle niin vieraalta ja kaukaiselta. En ajatellut, että ansaitsisin saati pystyisin mihinkään niin hyvään. Piilottelu ja vähättely oli minussa niin sitkeässä, että minua hirvitti päästää irti. Mitä tulisi tilalle? Osaisinko elää ”kunnolla”?

Mutta en elänyt todellista elämää. Sanelin käskyjä itselleni kuin koneelle. Olin koko ikäni kohdellut itseäni kuin minussa olisi kaksi erillistä osasta, keho ja mieli, jotka eivät koskaan kohtaa. Olin vaimentanut niiden viestit työllä, liikunnalla, kontrollilla, ja lopulta ne pistivät yhteistuumin pelin poikki.

Silloin tunsin kouriintuntuvasti, miten väärässä olin ollut: ei pelkästään mieleni uupunut, vaan myös kehoni. Kuinka sylikkäin nuo kaksi ovatkaan. Olin ajanut ne ahtaalle päivästä toiseen, vaikka ne olivat yrittäneet huutaa.

Olin yrittänyt kieltää sen, mikä on syvin osa minua.

Todellinen paraneminen ei ollut mikään yksittäinen valaistumisen hetki, vaan pikemminkin pieniä kuiskauksia siellä täällä. Ne olivat aina olleet minussa, mutta ne nousivat pintaan vasta kun pysähdyin, annoin niiden puhua ja kuuntelin:

Kehosi on ainutlaatuinen ja arvokas ilman suorituksia.

Sinussa on jo kaikki, mitä tarvitset paranemiseen. 

Pysähdy. Hengitä.

Kehovihan ääni yritti vielä sitkeästi uskotella minulle, että kuiskaukset valehtelevat, että ne ovat pelkkiä kliseitä. En ensin uskonut niihin itsekään, mutta aloin silti seurata niitä, sillä mitä menetettävää minulla oli? Etenin vähän kerrallaan: kirjoitin ajatuksiani ylös, toistelin itselleni lempeitä lauseita peilin edessä. Pidin suuni supussa, kun mieleni teki sanoa jotain rumaa itsestäni. Istutin itseni alas hengittämään.

Ensimmäistä kertaa aloin kysyä itseltäni: mitä minulle kuuluu?

Hiljalleen kuiskaukset voimistuivat kirkkaaksi puheeksi. Kehovihan ääni huuteli edelleen, mutta ei sen tarvitsekaan kokonaan hiljentyä, sillä en koskaan enää aio palata kuuntelemaan. Minussa on nimittäin nyt toinenkin ääni, joka on antanut minulle jotain paljon parempaa: syviä tunteita ja värejä, itkua, naurua, nälkää, kylläisyyttä, kaikkea iloisessa mylläkässä. Se on antanut minulle täyden elämän. Se on opettanut minut huolehtimaan itsestäni. Se on saanut minut ymmärtämään, että kehoni on arvokas. Minä olen arvokas.

Ensimmäistä kertaa kuulen sen nyt selvästi. Oman ääneni, kehorakkauden äänen. Tuo ääni on aina ollut minussa, se on meissä kaikissa. Kun vain pysähtyy kuuntelemaan, kasvattaa kuiskauksista puron, virran ja lopulta meren.

Jenni 

 

 

Sinä et ole työmaa

Sulje silmäsi ja kuvittele.

Miltä tuntuisi olla kotona kehossaan, itsessään? Hyväksyä kaikki se, mitä on sisältä ja ulkoa? Millaista elämäsi olisi, jos et enää näkisi kehoasi täynnä korjattavaa? Miltä tuntuisi myöntää itselleen, että olet tehnyt parhaasi ja teet joka hetki? Miltä tuntuisi sanoa peilikuvalleen sydämestään: sinä riität?

Maailma luo kohtuuttomia paineita siitä, miten meidän kuuluu olla. Miltä pitäisi näyttää, mitä saa tuntea, miten ajatella. Miltei yhtä paha arvostelija asuu sisällämme: pieni ääni, joka aamulla peilin edessä huomauttaa reisien paksuudesta ja iltapäivällä työpaikan kahvihuoneessa muistuttaa, kun et taaskaan pystynyt jättämään pullaa syömättä. 

Tuo ääni luo rajoittavia sääntöjä. Se sanoo, että kasvoissasi on aina jotain vikaa. Että pitäisi olla lihaksikkaampi, laihempi, muodokkaampi, ei mitään liikaa muttei liian vähänkään. Se väittää, että ideasi ovat naiiveja ja että et ole tarpeeksi rohkea toteuttamaan unelmiasi. 

Se väittää, että olet hyvä sitten kun. Mutta sitten kun ei koskaan tule. Aina on jotain parannettavaa.

Emmi: “Sairastuin syömishäiriöön 17-vuotiaana. Tunsin oloni riittämättömäksi jo pitkään ennen, ja kaikki ikään kuin kärjistyi sairastumiseeni. Minun oli hirveän vaikeaa olla kehossani, tunsin olevani kaikella tapaa vääränlainen, ja syömishäiriö tuntui keinolta muuttua joksikin muuksi. Sairauden keskellä koko elämäni pyöri sen ympärillä, miten paljon painoin, mitä söin ja miten liikuin. Yritin laihduttamalla kutistaa itseäni koko ajan pienemmäksi, melkein olemattomaksi. Häpesin sitä, mitä olin, mutta häpesin myös sitä, mitä olisin ilman sairautta.

Jossain vaiheessa syömishäiriösumun keskelle alkoi nousta kysymyksiä: miksi minä en elä tätä elämää, miksi kaikista tärkeintä on se, mitä painan. Minussa alkoi herätä uteliaisuus: mitä muuta elämä voisi olla? Syömishäiriöstä toipuminen ja irtautuminen vei pitkän aikaa ja se oli kivuliasta, mutta kaiken arvoista.

Opin vähitellen pitämään itsestäni. Opin arvostamaan olemassaoloani ja kehoani – aloin ymmärtää, miten suuri lahja kehoni on. Opin ymmärtämään, mistä sairaus johtui ja miksi yritin juosta itseäni pakoon niin monin eri keinoin. Opin, ettei tunteminen ole väärin ja ettei tunteiden pakeneminen ja piilottaminen auta. Opin, miltä tuntuu rakastua omaan elämäänsä ja siihen, mitä elämä voi olla, jos on vapaa kontrollista.”

Kuka tahansa voi tuntea itsensä riittämättömäksi. Kohtaamme päivittäin laihdutusvinkkejä, virheettömiksi käsiteltyjä kasvoja ja vartaloita. Jokaiseen muhkuraan, ryppyyn ja ikävään tunteeseen tarjotaan keino, jolla siitä pääsee eroon. 

Harvoin kuitenkaan pysähdymme pohtimaan, mistä kohtuuton arvostelu ja vaatimukset kumpuavat. Miksi kiellämme itseltämme asioita, joista pidämme? Miksi jatkuvasti täytyy “vahtia linjojaan”? Miksi emme saisi näyttää haavoittuvuuttamme tai sitä, jos itkettää tai hävettää?

Kuinka hyvältä elämä voisikaan tuntua ilman noita paineita. Millaista olisi löytää hyvä olo sisältään?

Jenni: ”Tiedän, miltä syvä kehoviha tuntuu. Kun arvostelee itseään niin häikäilemättömästi, että alkaa nähdä pelkkiä virheitä eikä lopulta enää tiedä lainkaan miltä näyttää. Tiedän, millaista on kadottaa täydellisesti yhteys omiin tarpeisiinsa, ajaa kehonsa äärirajoille ja unohtaa, millaista on puhua itselleen ystävällisesti. Eikä koskaan, ei koskaan ole eilistä tyytyväisempi.

Nuo paineet uuvuttivat ja ajoivat lopulta syömishäiriöön. Vasta ylikunto, loppuunpalaminen ja masennus pakottivat minut kysymään vaikeimmat kysymykset: Miksi vaadin itseltäni kohtuuttomia? Mitä jos uskaltaisin pysähtyä?

Tiedän, kuinka työlästä on harjoitella näkemään itsensä kokonaan uudella tavalla ja käydä sellaisia ihanteita vastaan, jotka kannustavat kurittamaan, kaventamaan, suorittamaan. Miten työlästä on opetella aikuisena lempeys.

Onneksi tiedän myös, että se on mahdollista. Tiedän, miltä tuntuu kävellä ensimmäistä kertaa peilin ohi ahdistumatta. Miten ihanan painottomia ovat ensimmäiset hetket, kun tuntee vihdoin olevansa riittävä. ”

Hyvä olo on meille sitä, että on läsnä kehossaan ja on valmis kohtaamaan itsessään valot ja varjot. Se on jatkuvaa opettelua. Se on päätös tehdä päivittäin pieniä valintoja, joilla osoittaa itselleen, että tässä kehossa ja mielessä on hyvä. Ettei ikinä, missään tilanteessa tarvitsisi hävetä olemassaoloaan tai antaa ominaisuuksiensa estää tekemästä jotakin. 

Jokaisella on oikeus tuntea itsensä riittävän hyväksi omissa nahoissaan. Kauniiksi, rakastettavaksi ja tärkeäksi. Sillä sinä ansaitset olla niin paljon enemmän kuin työmaa. 

 

kuvat: Laura Loukola lauraloukola.net