Masennuksesta toipuminen ei tehnyt minusta sankaria – takapakit eivät määritä, kuinka vahva olet

Tammikuussa sometilini täyttyivät 10 vuoden haasteista. Se sai minut miettimään, missä itse olin kymmenen vuotta sitten – ja tajusin jotain tärkeää.

Laskin, että olen elänyt ilman masennusta ja syömishäiriötä jo viimeiset kuusi vuotta. Vuonna 2020 olen elänyt pidempään toipuneena kuin mitä sairauteni kesti, sillä sairastaminen ja paraneminen vei seitsemän vuotta elämästäni. Tarkoitan siis virallisesti sairastunut ja toipunut, diagnoosien mukaan – rajat ovat oikeasti liukuvia ja toipumiseni jatkuu edelleen.

Kun tajusin, miten pitkään olen jo viettänyt suhteellisen tasapainoista ja huoletonta elämää (niissä rajoissa, kun se murehtimiseen taipuvaisella luonteellani on mahdollista), tunsin äkisti valtavaa onnellisuutta. Moni mielenterveyshäiriötä sairastava unohtaa antaa itselleen kiitosta siitä, miten kovasti on tehnyt töitä. On valtavan hienoa selvitä arjesta ja säilyttää toivonsa, vaikka masennus yrittäisi sumentaa sen.

Moni varmaankin sanoisi, että olen voittanut masennuksen tai päihittänyt syömishäiriön. Samaan tapaan kuin moni toipunut tatuoi ihoonsa sanan warrior, soturi. Törmään noihin vertauksiin kaikkialla. Mutta vältän visusti puhumasta itsestäni noin.

Jos olet itse toipunut ja tahdot puhua omasta paranemisestasi taisteluna, siinä ei ole mitään pahaa. Tärkeintä on, että löytää omannäköisiä sanoja, jotka tukevat paranemista. Ennemminkin minua huolettaa asennemaailma, josta taisteluvertaus kertoo. Se on hallitseva tarina, jota paranemisesta kerrotaan kaikkialla. Mutten tiedä, onko se totuudenmukaisin tai voimauttavin tarina.

Minä en tunne olevani sadun sankari tai taistelun voittaja, vaikka olen toipunut.

Meillä ihmisillä on kova tarve tehdä kaikesta tarinoita, varsinkin kärsimyksestä. Se on ihan inhimillistä. Ilman tarinoita pahasta ei saisi tolkkua. Mutta tarinassa on myös draamaa, ja draama myy. Tarinaan usein sisältyy vaikeuksien kohtaamista ja voittamista, huipennus ja loppuratkaisu. Media on täynnä tällaisia toipumistarinoita. Niitä kerrotaan ihan yhtä lailla syövästä kuin masennuksestakin.

On iso kiusaus rakentaa tarinaan sellainen loppuratkaisu, jonka lukija haluaa. Yleensä tämä tunne on onni ja helpotus. Siinä on riskinsä, sillä harvoin paraneminen on oikeasti näin yksinkertaista.

Ei minunkaan kolmentoista vuoden sairastumis- ja paranemistarinani ole suora viiva, jota olen kivunnut johdonmukaisesti, kunnes yhtäkkiä kaikki on hyvin ja paha on poissa. Pelkään, että jos kaikki lukevat aina vain tällaisia tarinoita mielenterveydestä, he unohtavat, että toipuminen on jokaiselle omanlaisensa. Jos he lukevat ylistystä voittajista ja sinnikkyydestä, he alkavat ehkä syyttää itseään, jos matkaan tulee mutkia tai jos ei lopullista helpotusta näy.

Pelkään, ettei se ole samastuttavaa tai voimauttavaa.

En vähättele ketään, joka paranee mielenterveyshäiriöitä. Olen ylpeä jokaisesta, joka on pitänyt toivosta kiinni ja jatkanut matkaa. Olen ylpeä itsestänikin. Olen joutunut puskemaan itseäni epämukavuusalueelle ja kohtaamaan ahdistukseni päivä toisensa jälkeen. Olen itkenyt julkisilla paikoilla, viettänyt unettomia öitä ja pelännyt, välillä kuollakseni.

Olen joutunut käytännössä kouluttamaan aivoni uudestaan. Se on valehtelematta isoin haaste, joka minulle on elämässäni annettu. Olen menettänyt uskoni monesti. Mutta silti olen noussut uudestaan pystyyn. Ja tämä kaikki tekee minusta vahvan.

Mutta aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Ehkä vointi huononee taas kerran, kun kaiken piti jo olla hyvin. Elämä heittää uuden haasteen vastaan, ja voimat yksinkertaisesti loppuvat. Minäkin sain masennusdiagnoosin, kun minun piti jo olla aikaa sitten voittanut mörköni. Joku toinen sairastuu masennukseen kroonisesti.

Ja juuri tässä on sankaritarinoiden ongelma: ei se ole vahvuuden mittari, miten nopeasti, suoraviivaisesti tai täydellisesti on parantunut. On ihan sallittua ja inhimillistä yliarvioida voimansa ja kaatua uudelleen.

Olet ihan yhtä vahva, kaaduit sitten kerran tai kaksikymmentä.

Olen ilmeisesti tehnyt oikeita asioita riittävän pitkään, koska olen ollut näin pitkään hyvän puolella. Kuusi vuotta. Silloin kun sairastin, en olisi koskaan uskonut pystyväni siihen. Mutta minussa on edelleen haavoja ja otan toisinaan takapakkia. Kamppailen itsekriittisyyden kanssa, ahdistun lihomisesta ja jännitän sosiaalisia tilanteita. Olen osittain kaiken kokemani ansiosta hyvin empaattinen ja oikeudenmukainen, mutta silti elämäni olisi takuulla monin tavoin helpompaa, jos en olisi koskaan sairastunut.

Ja on ihan sallittua sanoa se ääneen. Ei tarvitse pakottaa itseään ajattelemaan, että masennus, syömishäiriö tai mikä tahansa sairaus on lahja. Se sotkee aivokemiat pitkiksi ajoiksi ja jättää ikuiset jäljet. Ei kärsimystä tarvitse kuorruttaa sokerilla ja sankarinviitoilla. Kärsimys on osa elämää, ei siitä tarvitse tehdä sadun hirviötä tai pimeää metsää, joka pitää vain voittaa tai päihittää, kunnes se katoaa häntä koipien välissä eikä koskaan palaa. Se on vain elämää, ei sen kummempaa.

Helposti sankaritarina nostaa parantuneen jalustalle, ikään kuin hän olisi jotenkin parempi ihminen, koska hän parani ”mallikkaasti”. Mutta minulla on myös poikkeuksellisen hyvä tukiverkko, ystäviä ja parisuhde. Kasvoin kodissa, jossa oli turvallista ilmaista tunteita. Minulla on mahdollisuus käydä yksityisellä lääkärissä, jos alkaa ahdistaa. Monella ei ole tällaista turvaverkkoa ollenkaan. Entä ne, jotka kasvoivat rikkinäisessä kodissa, ovat yksinäisiä tai eivät pääse hoidon piiriin? En voi laskea sädekehää päälleni ja kertoa heille, että kaikkien pitäisi toimia kuten minä, koska olenhan parantunut.

En ikinä halua, että kukaan lukee tarinaani ja ajattelee, ettei ikinä voi itse päästä tähän pisteeseen. En ole poikkeuksellisen vahva tai fiksu ihminen, vaikka olen parantunut. Olen vain ihminen, joka kyllästyi voimaan huonosti. Olin kärsinyt niin pitkään, että halusin nähdä, mitä kaikkea muuta elämä voisi olla.

Ja koska olen oivaltanut vuosien varrella niin monia asioita, haluan jakaa niitä. Haluan rakentaa mahdollisimman paljon hyvää siitä pimeästä, jonka kävin läpi. Hyvä olo tuntuu niin mielettömän hyvältä, kun sen löytää uudelleen. Haluan luoda toivoa mutta yritän tehdä sen niin, etten leiju yläilmoissa, katso alaspäin tai sorru kliseisiin.

Oikeastaan en tahtoisi puhua edes etenemisestä. Siitä tulee herkästi paine, että pitäisi olla joka päivä vähän enemmän kuin eilen. Usein sankaritarinoissa elämä jaetaan kahtia: entinen onneton minä ja nykyinen onnellinen minä. Paha menneisyys, joka on kaukana jossain eikä sinne koskaan haluta palata. Hyvä nykyhetki, jossa ei ole sijaa takapakeille.

Minä en ajattele näin, vaan muistutan itseäni jatkuvasti siitä Jennistä, joka olin kolmetoista vuotta sitten diagnoosin saadessani. Mielikuvissani halaan häntä kuin parasta ystävääni, sillä hän on yhtä lailla osa minua kuin nykyhetken hyvinvoiva, energinen, terve Jenni. Sillä kaikki ikävätkin tunteet ja tilanteet, joita olet elämässäsi kokenut, ovat osa sinua. Ei niitä tarvitse pelätä.

Me kaikki kamppailemme jonkin kanssa, jotkut vain näkyvämmin kuin toiset. Minusta kaikkein voimauttavinta on se, että vaikeuksien ja takapakkien kanssa voi elää ihan hyvää elämää. Sellaisessa elämässä suru, stressi ja ahdistus saavat olla ilon, onnen ja tyytyväisyyden kanssa läsnä. Sellaisessa maailmassa näkee kaikki värit tasaisen kirkkaina.

Syömishäiriöstä toipunut The Purpose of Hiba tiivistää täydellisesti, mitä vahvuus on minun silmissäni:

Kyky luottaa elämän totaaliseen epävarmuuteen

on oikea supervoima.

Lue myös

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.