Sinä rakastat minun arpeni terveiksi

Havahduin hiljattain siihen, etten ole koskaan kirjoittanut rakkaudesta ja parisuhteesta. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä kaksitoista vuotta, ja juhlimme vastikään neljättä hääpäivää. Minulta on usein kysytty, miten olemme onnistuneet. Tai onko meillä salaisuutta. Jo neljän, viiden vuoden yhdessäolon jälkeen tuli myös kyselyitä ja ihmettelyjä, eikö ihmisenä kasvaminen vaatisi useampaa suhdetta

Itse ajattelen, että matkaa voi tehdä suhteessakin.

Kasvussa ei voi koskaan ripustautua toisen varaan. Rakkaus voi ehkä antaa suuntaa ja tukea, mutta vastuu on lopulta itsellä.

Moni tuntuu ajattelevan, että pitkä suhde on lähinnä mieletöntä tuuria. Siinä on totuuden siemen. Usein ihmettelen, miten minulla on käynyt näin uskomaton tuuri, kun olen löytänyt nuorena rinnalleni noin upean tyypin. Yhdessäolomme soljuu helposti ja vaivatta.

En silti usko, että pitkä suhde on koskaan pelkkää sattumaa. Rakkaus on luonnonvoima, mutta myös valinta ja tekoja. Kasvu on aktiivista toimintaa.

Minulle suurin kasvun paikka on ollut oma riittämättömyyden pelkoni.

Olen itsevarmempi nahoissani kuin koskaan aiemmin. Olen miehelleni ikuisesti kiitollinen siitä, että hän on opettanut minut näkemään hyviä ominaisuuksia itsessäni – sellaisiakin, joita joskus epäilin.

Mutta silti tuo pelko on yhä vieläkin jossain mieleni sopukoissa. Se pulpahtaa välillä esiin pienenä kuiskauksena, joka sanoo, etten ole riittävän hauska, hyvännäköinen tai itsevarma. Hiljentäisin pelkoni välittömästi jos osaisin, sillä ymmärrän, ettei sillä ole totuuden kanssa tekemistä. Toisaalta pelko on inhimillinen, sillä se kumpuaa rakkaudesta. Ajatuskin mieheni menettämisestä tuntuisi liian raskaalta kestettäväksi.

Toisinaan tuntuu, että olen kahden vastakkaisen voiman välissä.

Syvimmällä minussa ovat ydinarvoni, rauha ja syvä luotto elämän virtaamiseen. Uskon sisimmässäni, että kaikelle on syynsä. Jos rakkaus jatkuu, niin oli tarkoituskin. Jos se loppuu, niin oli tarkoituskin. Siksi se, että hakee jatkuvasti vahvistusta ja vakuuttelua toiselta, ei ratkaise mitään. Vain sinä itse voit parantaa itsesi, ei kukaan toinen.

Tuon syvimmän ytimen pinnalla ovat huoleni ja pelkoni. Ymmärrän niitäkin, enkä vähiten siksi, että minua kiusattiin koko peruskoulun läpi. Ihmiset, joita pidin parhaina ystävinäni, hylkäsivät minut useammin kuin kerran. Se jätti minuun syvät haavat ja pelon siitä, etten ole riittävän hyvä – ja että ennen pitkää toinen huomaa vajavaisuuteni ja hylkää minut.

Tunnen, kuinka arpi hälvenee päivä päivältä, mutta ehkä se ei koskaan täysin katoa.

Kun tuo pelko nousee pintaan, se saa minut ajattelemaan asioita, joista en ole ylpeä. Näen esimerkiksi herkästi toiset naiset kilpailijoina, vaikka sille ei ole syytä. Toisaalta ymmärrän itseäni. Elinhän vuosikausia niin, että minun oli helpompi nähdä kenessä tahansa tuntemattomassakin enemmän viehätysvoimaa kuin itsessäni.

Olen keskustellut tästä mieheni kanssa, mutta se ei ole aina helppoa, sillä kyse ei ole lainkaan luotettavuudesta, vaan puhtaasti omasta menneisyydestäni. En tahdo levittää murheitani toiseen, kun teen sitä jo riittävästi itselleni.

Toisinaan tuo pelko saa minut ajattelemaan, että epävarmuus on epäviehättävää ja että minun on sen tähden laitettava kasvoilleni itsevarma naamio. Siinä on myös hyvää, sillä koulutan mieltäni jatkuvasti vahvemmaksi, löytämään varmuuden sisältäni. Ja se auttaa: tunnen, kuinka pelko haipuu päivä päivältä kauemmas. Minun on koko ajan helpompi etäännyttää itseni ajatuksistani. Luottaa itseeni ja elämään.

Jotkut sanovat, ettei voi rakastaa toista, ennen kuin rakastaa itseään. Olen eri mieltä.

Olen oppinut rakastamaan itseäni pyyteettä, kun minua on rakastettu.

Pohjimmiltaan menettämisen pelko on inhimillinen. Vaatii voimaa ja luottamusta päästää toinen lähelleen ja paljastaa tälle sydämensä ja sielunsa. Silloin ihminen on avoin ja avoimuudessaan puhdas, hauras ja haavoittuva.

Se on ihmiselämän kauneimpia, mutta myös kipeimpiä asioita.

Joskus tuntuu, ettei ihmistä ole tehty kestämään niin suuria tunteita. Kaiken keskellä pitäisi vielä pystyä pysymään itsenäisenä, niin, ettei takerru epäterveellä tavalla. Se ei ole helppoa ollenkaan. Olen hyvin herkkä ja kun rakastun, rakastun joka solulla. En ole ikinä pystynyt näyttelemään tunteita. Silti en vaihtaisi herkkyyttä mihinkään.

Rakkaus on myös tasapainoa, ja tasapaino vaatii rohkeutta.

Kun rakastaa jotakuta todella, on uskallettava antaa tälle tilaa hengittää. Uskon, että olemme luonnostamme vapaita ja itsenäisiä, suhteessakin. Jos tukehduttaa toisen, hän etääntyy tai suhteesta tulee ennen pitkää epäterve, kontrolloiva. Enkä tahdo sellaista koskaan, en rakkaalleni tai itsellenikään.

Jos saisin valita, minulla ei olisi tätä painolastia, se tekisi elämästä niin paljon helpompaa. En voi olla tuntematta välillä syyllisyyttä siitä tosiasiasta, että epävarmuuteni heijastuu muihinkin.  Pelkoni eivät ole minä mutta ne ovat kuitenkin osa minua, halusin tai en. Siksi ne on kohdattava, hyväksyttävä ja käsiteltävä. Vasta sitten ne hälvenevät.

Rakkaus on valinta, ja tärkeimpiä valintoja ovat nämä kaksi: anna tilaa hengittää ja ole avoin.

Jokainen, josta tulee minulle rakas ja läheinen, oppii tuntemaan myös arpeni. Hän oppii tietämään, että joskus huoli hiipii esiin ja mieleeni juolahtaa, kyllästyykö minuun tai pitäisikö minun olla toisenlainen. Tuo huoli kertoo siitä, että olen löytänyt rinnalleni tärkeän ihmisen.

Toisaalta pelko on turhaa, sillä tosirakkaudella on sellainen ominaisuus, että se ottaa arvet avosylin vastaan ja rakastaa ne terveiksi.

Sillä rakkaus on pohjimmiltaan puhdasta hyväksyntää.

Lue myös