Miten syömishäiriöstä voi päästää irti – 5 ajatusta toipumisen tielle

Syömishäiriöstä ja oikeastaan mistä tahansa addiktiosta toipuminen ja irtipäästäminen on vaikeaa. Olen addiktoitunut elämäni aikana muihinkin asioihin kuin syömiseen, mutta tässä kirjoitan nyt kuitenkin juuri tuosta sairaudesta, sillä se säilyi elämässäni pisimmän aikaa ja siitä toipuminen ja irtautuminen oli yksi haastavimpia asioita, joita olen elämässäni kohdannut.

Välillä syömishäiriöaikojen ja toipumisajan muistelu tuntuu vaikealta. Tunnen matkanneeni siitä niin kauas, että en enää onnistu tavoittamaan samalla tavalla noiden aikojen ajatuksia ja tunteita. Kuitenkin jossain vaiheessa elämääni, vielä kuusi, seitsemän vuotta sitten, en olisi milloinkaan uskonut pääseväni sairaudesta koskaan eroon. Ja siinä on oikeastaan syy, miksi haluan aiheesta edelleen puhua ja kirjoittaa. Koska en toipunut siksi, että olisin erityistapaus tai jotenkin poikkeuksellisen vahva ihminen – se sama voima ja vahvuus on jokaisessa ihmisessä sisällä, silloinkin kun tuntuu ettei sitä ole ja on aivan hukassa.

Kun oma toipumiseni oli aivan aluillaan, olin aivan hukassa. En tiennyt, miten se pitäisi toteuttaa ja miten ihmeessä ahdistuksen ja vaikeiden tunteiden kanssa pystyisi olemaan ja elämään. Yritin hankkia tietoa aiheesta, kirjoista ja netistä, mutta vain hyvin harvoin löysin juuri sitä mitä hain, tietoa toipumisesta ja siitä miltä se tuntuu. Muistan, kun sain käsiini Portia de Rossin Unbearable Lightness -kirjan. Hän kirjoitti raadollisen rehellisesti siitä, millaista toipuminen hänelle oli ja millaisia tilanteita hänelle tuli vastaan. Muistan, että samalla itkin ja nauroin – tuo on kuin minä, juuri noin minäkin ajattelen, teen ja tunnen.

Syömishäiriöstä ei parane sillä, että alkaa vain paranemispäätöksen synnyttyä syömään normaalisti ja lopettaa pakkoliikunnan, oksentamisen tai muun oireilun. Ensinnäkään silloin ei tiedä tai ymmärrä (minä ainakaan) mikä on normaalia, ja toiseksi se, kun mielessä joku huutaa taukoamatta, että kaikki edellä mainitusta on aivan todella väärin, ollaan aikamoisen ristiriidan edessä.

Itse kaipasin aikanaan niin kovasti kokemuksia, tietoa ja vertaistukea, mutta jouduin sitä kovalla työllä kaivamaan. Minulla oli onnekseni tukena myös silloinen blogini, johon kirjoitin avoimesti ajatuksiani ja jonka kautta tutustuin muihin samaa vaihetta läpikäyviin ihmisiin, ja se oli valtava voimavara. En tiedä, miten pitkään toipuminen olisi vienyt ilman jotakuta, joka ymmärtää ja osaa sanoa juuri oikeat sanat silloin, kun tuntuu ettei mitenkään pysty enää vastustamaan sairautta. Kaikilla tukea ei kuitenkaan ole tai sitä ei jaksa etsiä.

Siksi mielestäni olisi niin tärkeää, että myös tästä puhuttaisiin enemmän. Mitä enemmän asiasta puhutaan, sitä enemmän vertaistukea ja apua on tarjolla. Ja sitä vähemmän kukaan jää yksin tai lannistuu ja luovuttaa, kun toipuminen on liian vaikeaa. 

Tässä viisi ajatustani syömishäiriöstä toipumiseen, asioita jotka ovat itselläni toimineet:

Huom. En ole lääkäri enkä terapeutti. Kaikki on omaa kokemustani ja sen perusteella tullutta tietoa. Samat asiat eivät välttämättä toimi sinulle, eikä niin kuulukaan olla. Syömishäiriöstä irtautuminen on vaikeaa, ja toivon, että jokaisella on myös hoitokontakti, jonka kanssa keskustella. Yksin ei tarvitse kenenkään pärjätä.
  1. Opettele syömään, hitaasti, sopivin askelin

    Tämä on ihan ykkösjuttu. Nälkiintynyt ihminen ei jaksa tehdä muutoksia. Aivot eivät toimi normaalisti, ja kaikki aika menee vain siitä selviytymiseen, että pysyy hengissä. Tämä asia ei ole riippuvainen painosta, nälkiintynyt voi olla minkä painoisena tahansa. Kun kuulin sairastaessani lausahduksia kuten ”mikset vain rupea syömään”, minulla nousi joka kerta verenpaine, enhän minä pystynyt, se oli mahdotonta. Syömisen aloittaminen ei ole helppoa, tiedän. Mutta silloin, kun haluaa toipua, on opeteltava.

    Sinun ei kuitenkaan tarvitse haukata liian isoa kakkua kerralla. Harjoittele hitaasti, omin pienin askelin. Jos sinulla on ateriasuunnitelma, yritä noudattaa sitä, ja jos se tuntuu liian vaikealta, voit ehkä tehdä yhdessä ravitsemusterapeutin kanssa uuden suunnitelman.
    Minä opettelin lisäämään aina yhden uuden aterian päivään. Sitten yhden uuden, pelottavan ruoka-aineen aterialle. Askel askeleelta, enemmän energiaa ja tasaisemmin. Haastaen, muttei kuitenkaan liikaa.

  2. Kuuntele omaa tervettä puoltasi

    Kun sairastaa syömishäiriötä, toimii usein ainoastaan sairauden mukaan. Sairaus ei ole kiva tyyppi, se keksii mitä ihmeellisimpiä syitä sille, miksi ei pitäisi tehdä jotakin. Miksi kannattaisi jättää syömättä tai miksi on välttämättä tehtävä joka aamu x määrä vatsalihaksia. Kun toipumismatka alkaa, sairauden ääni saattaa vahvistua. Se saattaa jopa huutaa, koska alat tehdä päätöksiä sen mukaan, minkä tiedät oikeasti olevan sinulle hyväksi, eikä sen mukaan mitä sairaus sanoo.

    Välillä tuntui hullulta, että mielessäni oli aina keskustelu, oikeastaan väittely meneillään sairauden ja oman terveen ääneni kesken. Väittely siitä, onko x kellonaika liian myöhäinen syömiseen, voiko syödä vielä yhden jogurtin, voiko mennä illanistujaisiin jos siellä pitää syödä jotain, kannattaako nyt olla oksentamatta, jne. Sairauden mukaan toimiminen tarkoitti sitä, että olisin jättänyt tekemättä tuon kaiken ja oksentanut. Terveen puolen mukaan päinvastoin. Terve puoli on sinun vahvuutesi, se voima jota etsit. Kuuntele sitä, opettele vahvistamaan sitä. Joka kerta kun valitset terveen puolesi kuuntelemisen, valitset itsesi. 

  3. Kohtaa ja hyväksy ahdistus

    Kun alkaa toimia vastoin syömishäiriön toimintamalleja, alkaa ahdistaa. Kun sairastaa, ahdistaa, mutta tämä on erilaista. Toipuessa saattaa tuntua siltä, että alkaa ikään romuttaa koko identiteettiään, jos sairaudesta on ehtinyt sellainen muodostua, eikä se tietenkään ole helppoa. Se aiheuttaa kaikenlaisia tunteita, laidasta laitaan.

    Omalla matkallani jouduin kohtaamaan ahdistusta esimerkiksi sen takia, etten voinut enää tavoitella tiettyjä lukemia vaa’assa ja minun piti irrottautua kehoni äärimmäisestä kontrolloinnista. Ahdistus oli kova etenkin niinä hetkinä, kun minun piti kohdata kehoni muutokset, painon muutokset ja se, etten voinut enää käyttää samoja vaatteita. Tunsin olevani epäonnistunut, häpesin itseäni. Tuntui kuin olisin ollut vieraan ihmisen kehossa. Minä kuitenkin olin valinnut toipumisen, ja päätin sitoutua siihen. Päätin uskoa, että tämä hirveä olo ei kestä ikuisesti, ja jos se kestää, niin sitten sen kanssa on kai vaan pystyttävä elämään. Ei se kestänyt. Ei ahdistus kestä ikuisesti. Eikä sitä myöskään pääse pakoon. Sekin on vain tunne, se tulee ja menee. Samoin kun kehon muutokset. Kun keho toipuu, se hakee tasapainoa. Ja sitten, ajan myötä, kaikki tasoittuu.

    En yleensä ikinä kehottaisi ketään välttelemään mitään tunnetta, mutta jossakin toipumisen vaiheessa ahdistus voi olla liian kova, ja silloin vaihtoehtoisen tekemisen keksiminen haitallisen tilalle voi auttaa. Piirrä, maalaa, tee ristikkoa, palapeliä – jotakin, joka vie pahimman piikin yli.

  4. Takapakit kuuluvat asiaan, mutta niiden ei tarvitse antaa lannistaa

    Vaikka haluaisi, että sen jälkeen kun löytää halun toipumiseen, matka olisi pelkkää nousukiitoa, ei se niin mene. Uuden opettelu kestää, ja se sisältää epäonnistumisia. Tulee vastaan tilanteita, kun ei pystynytkään toimimaan siten, mikä olisi ollut itselle ja keholle hyväksi. Joskus ahdistus on liian kova, ja jokin tilanne järkyttää niin, että toimii ikään kuin automaattiohjauksella, tarrautuu syömishäiriöön kun ei ole muuta tapaa käsitellä asiaa. Se on okei.

    Anna itsellesi anteeksi. Sinä harjoittelet ja opettelet. Jos mokaat, se ei haittaa, kaikki muutkin mokaavat. Älä jää syyttämään itseäsi epäonnistumisesta, vaikka olisit ollut pitkään ”kuivilla”. Nouse ylös ja jatka matkaa. Tässä kannattaa kuitenkin olla rehellinen itselleen. Älä jää vellomaan takapakkeihin sen varjolla, että nyt kun epäonnistuit, niin paras jatkaa sitten samalla tiellä. Se tie voi tuntua tutulta turvalliselta, mutta lopulta sinulla on aina pääsy toiselle polulle. Muistuta itseäsi kaikesta siitä, mitä olet jo itsesi eteen tehnyt, ja jatka eteenpäin.

  5. Juhli voittoja

    Kun tunnet, että olet voittanut sairauden äänen ja toiminut sen mukaan, mikä sinulle on oikeasti hyväksi, juhli siitä itseäsi. Tämä on todella yksi tärkeimmistä asioista. Älä vähättele saavutuksiasi – sitä yhtä uutta leipäpalaa aterialla tai hampaat irvessä juostun lenkin väliinjättämistä, tai oksentamisen ja ahmimisen välttämistä. Kaikki ne ovat isoja asioita.
    Muista nämä hetket, sillä niistä pienistä asioista kasvaa isoja, joskus hitaasti, joskus nopeammin. Ja ehkäpä jossain vaiheessa huomaat, että sairaus on vain pieni piipittävä ääni taustalla ja sinä itse päätät, miten elät, syöt, liikut ja olet. Ole ylpeä itsestäsi, sinä olet tehnyt suuren työn.

Toipuminen on luopumista. Päästämistä irti siitä tavoitteesta, päämäärästä, kontrollista, mihin on ollut koukussa ja minkä on kuvitellut tuovan onnea. Luopuminen on pelottavaa, mutta se on tarpeellista. Jos pitää sairaudesta kiinni kynsin hampain, ei voi toipua.

Ja muista: sinussa on sisällä enemmän voimaa kun voit uskoakaan. Vahvista sitä voimaa, tervettä sinua.

Ps. Et ole yksin sairauden kanssa. Et ole yksin toipumisen kanssa. Jos kaipaat vertaistukea, jota kovasti itse suosittelen, Syömishäiriöliitolla on ryhmiä ja muuta toimintaa, joissa asioista pääsee keskustelemaan.

 

<a href=”https://www.bloglovin.com/blog/19617597/?claim=cypxbbm2pnx”>Follow my blog with Bloglovin</a>

Lue myös