Tärkein asia, jonka voi oppia vain ystäviltä

Ystävänpäivä ei ole aina ollut minulle helppo: minulla oli elämässäni ajanjakso, jolloin ajattelin, etten voi saada ystäviä. Tuntui jotenkin kornilta ajatukselta, että lähettäisin kenellekään koskaan sydämenmuotoista suklaarasiaa tai edes saisin tekstiviestinä ystävänpäivätoivotusta

Pohjimmiltaan syy oli yksinkertainen, mutta vaikea muuttaa: koska en pitänyt itsestäni, minun oli mahdoton uskoa, että kukaan muukaan pitäisi. Ja jos saisinkin jonkun ystäväkseni, hän huomaisi pian, miten tylsää seurassani on. Luulin, että puhun hassusti, näytän vääränlaiselta tai että kiinnostuksen kohteeni ovat outoja. Ajattelin, että minun pitäisi tehdä jännittäviä reissuja ja harrastaa, jotta minulla riittäisi mielenkiintoista kerrottavaa ja olisin aina viihdyttävää seuraa. Että minulla pitäisi aina olla oikeat sanat valmiina, kun joku kaipaa lohdutusta.

Olin uusien ihmisten seurassa kuin varjo tai harmaa möykky. En päästänyt ketään lähelleni tai ottanut mitään hyvää vastaan.

Mutta lopulta väsyin yksinäisyyteen. En avautunut yhdessä yössä, mutta lupasin itselleni, että kokeilen edes. Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua, jos päästäisin uuden ihmisen lähelleni? Käänsin katseeni ylös ja hymyilin. Kysyin, mitä kuuluu, mistä olet kiinnostunut. Vähitellen alkoi tapahtua jotain taianomaista: hymyni muuttui leveämmäksi, selkäni suoristui. Ja kun näin lähelläni olevien ihmisten silmissä saman muutoksen, hymyilin kahta leveämmin.

Huomasin uskomukseni vääriksi. Näin, että nämä ihmiset eivät lähdekään luotani, ja olin epäuskoinen. Mitä he näkevät minussa?

Kun käänsin kysymyksen ympäri, aloin vähitellen oivaltaa jotain tärkeää, jota vain ystävä voi opettaa.

Ei tarvita jännittäviä urakäänteitä tai viihdyttäviä reissutarinoita. En arvosta ja rakasta ystäviäni niiden tähden, vaan kaiken sen vuoksi, mitä he ovat suoritustensa, harrastustensa, lempielokuviensa, ammattiensa alla. Kaikki muu on vain ekstraa.

Ennen kaikkea minä arvostan ystäviäni sen tähden, että he uskaltavat kohdata minut silmät itkuisina ja voimme yhdessä naureskella silmäpusseillemme. Arvostan heissä sitä, että he uskaltavat perua tapaamisen jos siltä tuntuu ja sanoa suoraan, että nyt ei ole hyvä päivä.

Joskus voikin kulua viikkoja tai kuukausia ilman, että näemme, mutta taas tavatessamme jatkamme luontevasti siitä mihin jäimme. Se johtuu siitä, ettei ystävyys ole kiinni vain sanoista ja puheenaiheista.  Aito ystävyys on sanaton tunne, tieto siitä, että tämä on lujaa. Siinä tunteessa ei ole sijaa huolille. Ei tarvitse epäillä, kelpaanko, koska tiedämme kumpikin sen ilman sanojakin.

Aito ystävyys on kuin suoraa, kirkasta päivänvaloa. Sellaisessa valossa olemme kauniimmillamme ja meitä on helpoin lähestyä, koska värit ja muodot eivät vääristy. Näytämme enemmän omalta itseltämme kuin milloinkaan muulloin.

Koska sama toimii toiseenkin suuntaan, miksi koskaan epäilisit itseäsi?

Eivät aidot ystäväsi rakasta sinua sen tähden, mikä on tittelisi, missä kävit viimeksi matkalla tai paljonko painat. Voisitko sinäkin rakastaa itseäsi kaikkien suoritustesi, fyysisien ominaisuuksiesi, onnistumisiesi ja epäonnistumisiesi alla?

Voisitko olla itsellesi ystävä, joka näkee sinut kirkkaassa päivänvalossa silloinkin, kun silmäsi ovat itkuiset, voimasi ovat loppu eikä elämä mennyt niinkuin piti. Voisitko sanoa itsellesi, että sinä riität kaikesta huolimatta, sillä minä näen pintaa syvemmälle, sanattomaan.

Hyvää ystävänpäivää. <3

Lue myös

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.