Voiko normaalipainoinen puhua kehopositiivisuudesta?

Olen saanut viime aikoina jonkin verran palautetta kehopositiivisuus-sanan käytöstä. Monta kertaa, kun olen kirjoittanut tai puhunut siitä, että vatsamakkarat eivät vaikuta onnellisuuteen tai että ulkonäköpaineet voivat koskettaa ketä tahansa, joku on huomauttanut, että itse asiassa paino voi vaikuttaa onnellisuuteen paljonkin – ja sen voi ymmärtää vasta, kun saa kohdata kehonsa takia todellista vähättelyä, jopa kiusaamista.

On totta, että minua ei syrjitä tai nimitellä kehoni takia, ja se tekee minusta etuoikeutetumman kuin moni muu. Olen ollut koko ikäni normaalipainoinen (tai sen alle) ja minun on suhteellisen helppoa löytää tv-sarjoista tai somesta kehoja, jotka vähintään muistuttavat omiani.

Jos ulkonäössä ei ole mitään silmiinpistävän poikkeavaa, voiko silloin puhua kehopositiivisuudesta? Onko sana varattu ”syrjityssä” kehossa elävälle?

On ja toisaalta ei.

Kritiikki juontaa juurensa siitä, että kehopositiivisuus on suora käännös body positivitysta. Body positivity taas on vielä paljon enemmän kuin oman kehon hyväksymistä. Se on myös sosiaalinen liike, jonka missio on tehdä näkyväksi sellaisia kehoja, jotka eivät istu totuttuihin ihanteisiin. Se on syrjittyjen äänellä puhumista: kaikilla on oikeus tulla näkyviksi ja kohdelluiksi tasavertaisina.

Voin vain kuvitella, miten hankalaa on oppia hyväksymään oma ulkomuotonsa, jos ei näe samastuttavia kehoja missään. Ikään kuin koko maailma huutaisi, että vartalosi on vääränlainen ja se pitää piilottaa.

En edes väitä tietäväni tästä kokemuksesta mitään, mutta yhden toisen asian voin sanoa omasta kokemuksestani: jos on koskaan vihannut kehoaan, matka hyväksyntään on pitkä ja mutkikas. Olit sitten yli- tai alipainoinen tai mitä tahansa siltä väliltä. Ulkonäköpaineet voivat puristaa ketä tahansa, jos on sille altis. Tämä kertoo vain siitä, miten järjettömän kapeita kauneusihanteet ovat. Minä olen esimerkiksi kasvanut sellaisen some- ja mainoskuvaston keskellä, että olen nähnyt lyhyet jalkani, kapean lantioni ja ohuet huuleni suoranaisena rumuutena.

Uskon, että jokaisella on mahdollisuus oppia hyväksymään itsensä ja oikeus tulla hyväksytyksi.

Ulkonäköpaineita vähätellään jo nyt, vaikka ne haittaavat monen elämänlaatua. Varsinkin jos on objektiivisesti ”normaalin” näköinen ja erehtyy puhumaan paineista,  saa herkästi otsaansa pinnallisen leiman. Olen saanut kokea tämän usein, kun olen puhunut ruumiinkuvan häiriöstäni. Minun on pitänyt vuosikausia toistella itsellenikin, että sairauteni on todellinen ja minulla on oikeus puhua kokemuksistani ääneen. Siksi me emme tarvitse yhtään lisää vähättelyä ja vertailua.

Tarvitsemme erilaisia kehoja, kokemuksia ja näkökulmia kehopositiivisuudesta, jotta muistamme, mikä on tärkeintä:

Kärsimys on aina henkilökohtaista eikä ikinä voi tietää, mitä toinen käy päässään läpi.

Klisee tai ei, mutta oman kehon hyväksyntä lähtee henkisestä hyvinvoinnista. Jokaisen on tehtävä sama työ tullakseen sinuiksi itsensä kanssa, ja tuo työ tapahtuu ensisijaisesti pään sisällä.

Tarvitsemme kipeästi eri mittaisia, muotoisia, painoisia ja värisiä kehoja esille ja julkisuuteen, sillä se hyödyttää ihan jokaista. Siksi kannatan kehopositiivisuutta ja tahdon osallistua keskusteluun, mutta enemmän asenteillani ja ajatuksillani kuin kehollani.

Tässä blogissa käytämme tietoisesti mieluummin sanaa kehorakkaus, ja siihen on kaksi syytä. Ensinnäkään kehorakkaus-sanalla ei ole sellaista historiaa kuin kehopositiivisuudella, ja saan siis määritellä itse, miten sanaa käytän. Toisaalta haluan painottaa henkilökohtaista matkaa oman kehon kanssa – siis sisäistä asennetta, joka on täysin irrallaan kehon ulkomuodosta.

Kehorakkaus tarkoittaa minulle myös aktiivisia tekoja. Riittävää lepoa, ruokaa, kosketusta, aistielämyksiä, kokonaisvaltaista kehon vaalimista ja kuuntelemista.

Kyllä, vatsamakkarat voivat vaikuttaa onnellisuuteen, mutta ne eivät ole onnellisuuden este. Pystyn sanomaan sen puhtaasti oman kokemukseni perusteella, sillä elin vuosia huomenna-ajatusmaailmassa. Sitten kun saavuttaisin vyötärönympäryksen X ja litteän vatsan, olisin kaunis.

Pääsin kaikkiin tavoitelukemiini ja ylikin, mutta kävikin päinvastoin kuin odotin: mitä kapeammaksi kuihduin, sitä onnettomampi olin. Ulkomaailma hyväksyi minut, kehui ja taputteli olalle itsekurista ja ”urheilullisuudesta”, vaikka oikeasti olin voimieni äärirajoilla ja vihasin itseäni. Alhainen rasvaprosentti ei koskaan tuo onnea. Jos onnellisuus on kehon ulkomuodon varassa, se on haurasta ja katoavaa.

 

Todellinen kehorakkaus ei sanele ehtoja.

Ei ole kehorakkautta sanoa itselleen, että sitten kun olen kymmenen kiloa hoikempi, sitten rakastan itseäni ja pidän itsestäni huolta. Ethän rakasta puolisoasi tai ystävääsikään näin, vaan näet hänet kokonaisuutena, jolla on vahvuutensa ja puutteensa – ja oikeastaan rakastat häntä juuri siksi.

Kehorakkaus tapahtuu juuri nyt, tässä hetkessä. Voit aina siirtää työn huomiseen, mutta silloin et koskaan saavuta hyväksyntää. Voit toki syödä terveellisemmin tai liikkua enemmän, mutta siinä on suuri ero, tekeekö muutoksia rakkaudesta vai vihasta.

Jos huomaat ryhtyneesi tammikuussa elämäntaparemonttiin sitten kun -ajatuksin, mitä jos ottaisit pienen aikalisän. Päättäisit, että lähdet tekemään isoja muutoksia vasta sitten, kun pystyt tekemään sen lempeästi ja kehoasi kunnioittaen.

Se on kehopositiivisuutta ja -rakkautta puhtaimmillaan.

Lue myös

2 comments

  1. Lihavana ihmisenä ja lihavan ihmisen identiteetin omaavana on ollu hämmentävää lukea ja tajuta, että ei se onni olekaan kiinni yleisesti hyväksytystä ja aina ja joka paikasta silmiin pomppivasta hoikasta kehosta. Että hoikatkin kärsii omissa kropissaan. Se ajatus hoikkuus=onnellisuus on niin syvään syötetty, että sitä on ajatellut hoikkien olevan täysin sinut oman kroppansa kanssa, koska hoikkuus on niin glorifioitu.

    1. Hoikkuus=onnellisuus taitaa olla tässä se ongelman juuri. Meidät on opetettu liittämään hoikkuuteen niin paljon myönteisiä arvoja, että me hämäännytään herkästi ajattelemaan, että meistä tulisi jotenkin kokonaisvaltaisesti hyviä, pidettyjä, pystyviä ja onnellisia ihmisiä, kun me vain oltaisiin tietyn mallisia.

      Mä myönnän käyneeni samanlaista keskustelua ruumiinkuvan häiriöstä pääni sisällä. Olen tavannut ihmisiä, jotka näyttää kasvoiltaan stereotyyppisen täydellisiltä Insta- tai Victoria’s secret -malleilta ja olen erehtynyt ajattelemaan, että ei tuon ihmisen kärsimys ole todellista. Tai että jos mulla itselläni olisi tuollaiset kasvot, olisin onnellinen ja paranisin ruumiinkuvan häiriöstäni välittömästi. Sitten on ollut tosi herättävää kuulla, että kyseinen ihminen saattaa olla nahoissaan niin onneton, että on itsemurhan partaalla. Eli tosiaan kuka tahansa saattaa kärsiä. Mä niin toivoisin, että me voitaisiin käydä yhtenä rintamana järjettömiä kaunuesihanteita vastaan ja viljellä sitä ajatusta, että hyvä elämä on ihan muista asioista kiinni.

      Tästä riittäisi loputtomiin sanottavaa…! Eli kiitos siis sinulle palautteesta ja ajatuksia herättävästä oivalluksesta!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.