Kävin pohjalla kahdesti ennen kuin ymmärsin, mitä kehorakkaus on

Luulin pitkään, että sairastuin vuonna 2007.

Tuolloin sanoin sen ensimmäistä kertaa ääneen: minulla on syömishäiriö ja minun pitää parantua. Vasta nyt ymmärrän, että olin ollut sairas jo vuosia.

En ollut koskaan oikeastaan oppinut rakastamaan itseäni. Jo kymmenvuotiaana aloin ajatella, että minulla on liian iso maha. En osannut pitää itsestäni huolta, enhän edes tiennyt kuka olin tai mitä tahtoisin. Olin itselleni projekti, ja vaikka kuinka hioin ja hioin, en ikinä ollut tyytyväinen.

Minä sairastin kehovihaa.

Vuosi 2007 oli vain lakipiste. Uuvuin, sillä en ollut antanut keholleni ravintoa, lepoa ja lempeyttä, joita se niin kipeästi kaipasi. Kävin pohjalla, joka sai nimen anoreksia.

Kun kehoni alkoi reistailla, pelästyin, avasin suuni ja päätin toipua. Toivuin rakkaideni takia. Toivuin, koska elämänjanoni oli suurempi kuin haluni kuolla.

Kaikki kävi nopeasti: aloin syödä enemmän, en ollut enää luuta ja nahkaa, hiukseni saivat kiiltoa ja ihoni väriä. Mutta en sittenkään ollut parantunut. En ollut päästänyt irti siitä, mikä oli syvällä oireilun alla. En ollut parantunut kehovihasta.

Pakenin itseäni yhä. Se sai vain eri muodon. Puskin itseni salille aamutuimaan, jotta en joutuisi kohtaamaan ahdistavia ajatuksiani. Tein töitä hullun lailla, jotta en näkisi muuttuvaa kehoani. Yritin miellyttää kaikkia ympärilläni, jotta en joutuisi kysymään itseltäni, mitä minä oikeasti haluan ja tarvitsen.

Kehoni ei lopulta enää jaksanut. Lenkillä jalkani olivat lyijynraskaat. Sain itkukohtauksia julkisilla paikoilla. Pienikin kritiikki suisti minut päiviksi itsevihaisiin ajatuksiin. Jossain vaiheessa en enää tuntenut nälkää, kylläisyyttä, iloa enkä surua – paitsi ahdistusta aamuöisin, kun heräsin painajaisiin yltä päältä hiestä. Lopulta en herättyäni enää päässyt sängystä ylös.

Vasta silloin jouduin kysymään itseltäni vaikeimmat kysymykset, sillä minulla ei ollut enää vaihtoehtoja. Oli päästettävä irti. Se herätti minussa ahdistusta, mutta myös syvän helpotuksen väristyksen.

Tuli toinenkin, uudenlainen ajatus:

Minun kehoni ansaitsee parempaa. Minä ansaitsen parempaa.

Vasta silloin ymmärsin, miksi on helppoa jämähtää ilottomaan itsevihaan. Kehorakkaus tuntui minulle niin vieraalta ja kaukaiselta. En ajatellut, että ansaitsisin saati pystyisin mihinkään niin hyvään. Piilottelu ja vähättely oli minussa niin sitkeässä, että minua hirvitti päästää irti. Mitä tulisi tilalle? Osaisinko elää ”kunnolla”?

Mutta en elänyt todellista elämää. Sanelin käskyjä itselleni kuin koneelle. Olin koko ikäni kohdellut itseäni kuin minussa olisi kaksi erillistä osasta, keho ja mieli, jotka eivät koskaan kohtaa. Olin vaimentanut niiden viestit työllä, liikunnalla, kontrollilla, ja lopulta ne pistivät yhteistuumin pelin poikki.

Silloin tunsin kouriintuntuvasti, miten väärässä olin ollut: ei pelkästään mieleni uupunut, vaan myös kehoni. Kuinka sylikkäin nuo kaksi ovatkaan. Olin ajanut ne ahtaalle päivästä toiseen, vaikka ne olivat yrittäneet huutaa.

Olin yrittänyt kieltää sen, mikä on syvin osa minua.

Todellinen paraneminen ei ollut mikään yksittäinen valaistumisen hetki, vaan pikemminkin pieniä kuiskauksia siellä täällä. Ne olivat aina olleet minussa, mutta ne nousivat pintaan vasta kun pysähdyin, annoin niiden puhua ja kuuntelin:

Kehosi on ainutlaatuinen ja arvokas ilman suorituksia.

Sinussa on jo kaikki, mitä tarvitset paranemiseen. 

Pysähdy. Hengitä.

Kehovihan ääni yritti vielä sitkeästi uskotella minulle, että kuiskaukset valehtelevat, että ne ovat pelkkiä kliseitä. En ensin uskonut niihin itsekään, mutta aloin silti seurata niitä, sillä mitä menetettävää minulla oli? Etenin vähän kerrallaan: kirjoitin ajatuksiani ylös, toistelin itselleni lempeitä lauseita peilin edessä. Pidin suuni supussa, kun mieleni teki sanoa jotain rumaa itsestäni. Istutin itseni alas hengittämään.

Ensimmäistä kertaa aloin kysyä itseltäni: mitä minulle kuuluu?

Hiljalleen kuiskaukset voimistuivat kirkkaaksi puheeksi. Kehovihan ääni huuteli edelleen, mutta ei sen tarvitsekaan kokonaan hiljentyä, sillä en koskaan enää aio palata kuuntelemaan. Minussa on nimittäin nyt toinenkin ääni, joka on antanut minulle jotain paljon parempaa: syviä tunteita ja värejä, itkua, naurua, nälkää, kylläisyyttä, kaikkea iloisessa mylläkässä. Se on antanut minulle täyden elämän. Se on opettanut minut huolehtimaan itsestäni. Se on saanut minut ymmärtämään, että kehoni on arvokas. Minä olen arvokas.

Ensimmäistä kertaa kuulen sen nyt selvästi. Oman ääneni, kehorakkauden äänen. Tuo ääni on aina ollut minussa, se on meissä kaikissa. Kun vain pysähtyy kuuntelemaan, kasvattaa kuiskauksista puron, virran ja lopulta meren.

Jenni 

 

 

Lue myös