”Anteeksi, että näytän tältä.”

Anteeksi, että näytän näin sotkuiselta.

Anteeksi, en ehtinyt laittautua tänään.

Anteeksi, en jaksanut pestä hiuksiani.

Näen hänet elävänä silmieni edessä. Leuka painuneena, hartiat pyöristyneet eteen. Toinen käsi haroo hiuksia hermostuneena, toinen oikoo paidanreunaa. Päässä pyörii jatkuva arvostelukela: Miksi oikein näytän tältä. Mitähän kaikki ajattelevat. 

Tuo pahoittelija olen minä. Se olen minä kaveritreffeillä, kampaajan tuolissa, työhaastatteluissa, sukulounailla.

Opin jo varhain nolostelemaan omaa ulkonäköäni, kehoani ja kaikenlaisia siihen liittyviä ominaisuuksia, kuten meikittömyyttä, silmäpusseja ja paidanryppyjä. Se alkoi ehkä teini-iässä, kun tulin tietoisemmaksi muiden mielipiteistä ja siitä, miltä nuoren naisen ”pitäisi” näyttää. Tapa juurtui niin puheenparteeni, että lopulta en enää tiedostanut sitä lainkaan. Nolostelu syveni häpeäksi.

Vähitellen havahduin siihen, että kohtasin samanlaista anteeksipyytelyä kaikkialla ympärilläni. Painuneita leukoja, hermostuneita naurahduksia ja hiusten oikomista.

Pysähdy hetkeksi ja mieti. Kun kohtaat uuden ihmisen, teetkö sen itsevarmana ja luontevasti, vai kyseenalaistatko itsesi, olemuksesi?

Me olemme niin tottuneet pyytelemään itseämme anteeksi, että tuskin edes huomaamme sitä. Silloinkin, kun emme pahoittele sanoin, kehonkielemme nöyristelee puolestamme. Olemme jatkuvasti korostuneen tietoisia siitä, kuinka huoliteluilta, virkeiltä tai hoikilta näytämme.

Pahoittelu on niin sisäistettyä, että sitä helposti pitää harmittomana. Mutta onko se todella?

Eräs psykologi kiteytti minulle kerran viisaasti, mitä häpeä on. Hän sanoi, että häpeä on hyödyllistä silloin, kun se motivoi korjaamaan käyttäytymistä omien arvojen suuntaisesti tai edistää yhteistä hyvää. Mutta silloin, kun häpeä saa kammoksumaan omaa ulkonäköä, luonnetta, omia synnynnäisiä ominaisuuksia, siitä tulee haitallista, myrkyllistä.

Pahinta on, kun alamme hävetä asioita, joita emme voi muuttaa. Se on sisäinen taistelu, jonka voi ainoastaan hävitä.

Joka kerta, kun pyydät anteeksi sitä, miltä näytät, pyydät samalla anteeksi jotain paljon tärkeämpää: itseäsi. Joka kerta, kun pahoittelet olemustasi, toistat itsellesi ohimennen ajatuksen: minun pitäisi näyttää toisenlaiselta, olla toisenlainen. 

Eikö se ole kamalan julmaa?

Miksi pyydät anteeksi ensimmäistä kuvaa, jonka näet aamulla herätessäsi? Miksi nolostelet aidointa itseäsi?

Meillä ei ole velvollisuutta olla kauniita ja viehättäviä ketään varten. Eikä meillä varsinkaan ole velvollisuutta pysyä samanlaisena päivästä toiseen.

Sinun kehosi muuttuu ja elää kaiken aikaa. Jos pyydät anteeksi kehosi luontaista liikettä, saat taistella lopun ikääsi.

Nolostelemme muutakin kuin vaatteitamme tai hiuksiamme: sitä, miten otamme tilaa, puhetapaamme, mielipiteitämme. Pahoittelu on keino varmistella etukäteen, että olemme hyväksyttyjä ja pidettyjä: saanhan olla tässä tällaisenaan, kelpaanhan omana itsenäni?

Jos pyydät itseäsi anteeksi joka kerta, kun kohtaat uuden ihmisen, miten ihmeessä voisit tuntea olevasi samanarvoinen ja myös viestiä varmuutta ulospäin? Ja ennen kaikkea, jos koet tarvetta pahoitella omaa olemustasi, miten osaisit asettaa itsesi etusijalle ja arvostaa itseäsi samanlaisella ehdottomuudella kuin ketä tahansa ystävääsi?

Miten voisit ottaa itsellesi tilan, joka sinulle kuuluu?

Mieti, kuinka paljon energiaa vapautuisi tärkeämpään, jos et joka hetki olisi niin tietoinen jokaisesta kehosi ja vaatteesi poimusta, irtohiuksista tai väsymyksen merkeistä. Olisitko enemmän läsnä ystävillesi, nauttisitko syvemmin heidän naurustaan ja siitä, mikä sinulle oikeasti merkitsee?

Keskittyisitkö enemmän siihen, mitä kaikkea muuta olet kuin ulkonäkösi: hyvä kuuntelija, lämmin ystävä, luova, rohkea, heittäytyjä, sydämellinen, viisas, harkitseva? Miten kevyeltä tuntuisi, jos antaisit aitojen tunteidesi ja aidon luonteesi paistaa läpi pelkäämättä? Mitä pahaa voisi tapahtua?

Lakkaa pyytelemästä itseäsi anteeksi. Nosta leukasi pystyyn ja suorista hartiasi. Anna ryppyjesi, silmäpussiesi olla, sillä jokaisella mutkallasi ja poimullasi on tarina ja tarkoitus.

Sillä sinussa ei ole mitään korjattavaa, ei mitään anteeksi pyydeltävää.

 

 

Lue myös

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.