Puolustan kehopositiivisuutta ääneen, sillä se ymmärretään edelleen ratkaisevalla tavalla väärin

Eikö kehopositiivisuus vain puolusta ylipainoa ja epäterveitä elintapoja? 

Niin kauan kuin kehopositiivisuus on ollut pinnalla, se on ymmärretty väärin, joko tahallisesti tai tahattomasti. Usein tuntuu, että keskustelu junnaa paikoillaan.

Yksi tärkeä väärinymmärrys tulee siitä, että ihmiset sekoittavat kaksi aivan eri asiaa: mainostamisen ja representaation.

Keskustelua kuvaa erinomaisesti kohu, joka syntyi, kun urheilujätti Nike toi osastoilleen pluskokoisen mallinuken. Se tiivistää jotain tärkeää kulttuuristamme: kuinka ihmisruumista esittävä muovinpala ei ole pelkkä muovinpala. Kun se kannetaan esille vaatekaupan osastolle, etenkin urheiluvaatteita myyvälle sellaiselle, se latautuu yhtäkkiä täyteen arvoja ja merkityksiä. Se alkaa edustaa jotain itseään suurempaa. Innokkaimmat kriitikot ehtivät jo julistaa, että nyt taistelu ylipainoa ja liikkumattomuutta vastaan on hävitty lopullisesti.

Tarkemmin tarkasteltuna koko ajatus on hupaisa. Eikö se päinvastoin kannusta liikkumaan, jos isokokoisempikin näkee, että hänelle valmistetaan kivoja treenivaatteita? Eikö se viesti voimauttavasti, että myös pluskokoinen voi olla urheilullinen ja käydä häpeämättä salilla tai lenkillä siinä missä kuka tahansa muukin?

Kun puhumme muoti- ja kauneusteollisuudesta – kauneusgurujen sometileistä, catwalkeista, aikakauslehdistä tai vaatekuvastoista – emme puhu normaalista maailmastaEmme puhu siitä eri kokoisten, väristen ja ikäisten ihmisten kirjosta, jonka näemme, jos istumme vilkkaan kävelykadun varrelle ja jäämme tarkkailemaan ohikulkijoita.

Ei, vaan puhumme utopiasta, joka elää ja vahvistuu, koska sitä ihaillaan alhaalta päin; sinä et ole yhtä sileäihoinen, kapea ja nuorekas, joten tarvitset hiukan apua. Se saa meidät kurkottelemaan ja käyttämään rahaa  tuotteisiin ja palveluihin, joilla ei ollut tavallisen arjen kanssa mitään tekemistä alun perinkään. Jos tuota tyytymättömyyden kuilua ei olisi, emme haksahtaisi ihmeitä lupaaviin pikadieetteihin tai ryppyseerumeihin. Keskustelu ei ole missään nimessä uusi, vaan sama on todettu monta kertaa ennenkin.

Kun sometähti paljastaa vatsamakkaransa, hän ei lähtökohtaisesti mainosta ylipainoa, epäterveitä elintapoja tai mitään muutakaanHän yrittää murtaa edes pikkuruisen särön tuohon kapeaakin kapeampaan fantasiaan, jotta onnettomana kurkotteleva katsoja heräisi hetkeksi ja muistaisi, että tavallinen arki tapahtuu tässä ja nyt, kulissien takana. Että hän ei ikinä voi eikä hänen tarvitse tulla kopioksi jostain sellaisesta, joka on alun perinkin siloteltu epätodelliseksi.

Vatsamakkaransa paljastavan sometähden viesti on paljon yksinkertaisempi: tältä ihmiskehot oikeasti näyttävät. Hyvinvointia ja kauneutta on monessa koossa – eikä sitä paitsi ole ikinä terveellistä tuijottaa pelkkää vyötäröä, jos tahtoo voida hyvin.

Niken kohu kertoo myös siitä, miten ihanteissa marinoituja olemme. Eihän perinteinen mallinukke ole koskaan aiemminkaan kuvannut keskimääräistä ihmistä, enemmän se muistuttaa Barbie-nukkea. Se, että isompi mallinukke loukkaa niin monia, kertoo myös siitä, että kierolla tavalla haluamme utopiaa.  Haluammeettä meille viestitään, että me olemme aina liian isokokoisia, tai että tiettyjä tuotteita käyttämällä pääsemme edes hiukan lähemmäs ”täydellistä” vartaloa.

Eikö se kuulosta kamalan surulliselta?

Toinen kohu syntyi, kun alusvaatemerkki Victoria´s Secretin edustaja totesi, että pluskokoiset mallit ”eivät kiinnosta ketään” ja että muotinäytösten pitkäsääriset mallit ovat ”fantasiaa”. Totta kai ovat: se on tuota samaa kulissia, josta muukin muotimaailma ammentaa. Kun Victorian enkelit kertovat rankoista dieeteistään ennen näytöksiä, tuskin edes pidämme heitä ihmisinä, sillä kohotamme heidät osaksi tuota tarkkaan rakennettua fantasiaa.

On silti tärkeää muistaa, että me emme puhu esineistä, emme muovinpaloista. Puhumme oikeista ihmisistä.

Toki jotkut katsovat catwalk-malleja ilman kateuden häivää tai tarvetta näyttää itse samalta, mutta aina tulee olemaan myös ihmisiä, jotka menevät sovituskoppiin puristelemaan vatsaansa inhoten, koska eivät näytä yhtä sileiltä, nuorilta ja kapeilta.

Siinä on kauneusihanteiden voima ja kirous. Niin kauan kuin joku jää niiden ulkopuolelle, on myös niitä, jotka kärsivät sen tähden.

Kehopositiivisuus ei ole minkään tietyn painon tai elämäntavan mainostamista. Kehopositiivisuus on loppuviimein aivan yksinkertaista. Se viestii, että sinäkin saat olla olemassa. Sinäkin saat näkyä.

Victorian enkelitkin saavat kävellä catwalkilla, mutta olisiko pahitteeksi, jos heidän rinnallaan kävelisi pari lyhyempää, tummempaa tai kurvikkaampaa mallia? Onko lopulta kovin voimauttava viesti yhtään kenellekään, että ”enkeli” voi olla vain selluliititon ja käyttää vaatekokoa 34? Miksi perinteinen ja pluskokoinen mallinukke eivät voisi seistä liikkeessä rinnakkain, ilman, että ne tarvitsee heti asettaa taistelemaan keskenään? Miksei niitä voitaisi kohdella sinä mitä ne todella ovat – kuvauksina siitä, miltä vaatteet näyttävät erikokoisten ihmisten päällä?

Miljardien laihdutus-, muoti-, kosmetiikka- tai liikuntabisnes ei ole kehopositiivisuustrendin myötä mystisesti kadonnut. Se hallitsee edelleen kuvavirtaa. Se on ollut olemassa jo vuosikymmeniä. Eikä laihdutusvillitys ole sitä paitsi missään vaiheessa kääntänyt ylipainoisten määrää laskuun, vaan trendi on ihanteista huolimatta päinvastainen.

Totuus on, että jos jokainen maailman ihminen laihduttaisi vain kerran elämässään, dieettibisneskin kuihtuisi. On naiivia ajatella, että vallitseva hoikkuuden ihannointi kannustaisi pysyvästi terveisiin elintapoihin. Ei, vaan sen varjolla tehdään paljon rumaa bisnestä, joka ottaa kaiken irti itseensä tyytymättömästä ihmisestä ja tarjoaa pikaratkaisuja, jotka vievät vain syvemmälle jojolaihdutuksen maailmaan.

Jos rajoittavat ihanteet ja keinot eivät kerran ole toimineet, niin mitä pahaa kehopositiivisuus voisi enää tehdä?

Miksi niin monelle on vaikea hyväksyä, että julkisuudessa on yksi tila, jossa jokainen saa olla rauhassa sen näköinen kuin on? Miksei jokainen saisi nähdä vaateostoksilla, miltä salitrikoot näyttäisivät hänen yllään?

Miksi meille on niin kivuliasta tulla muistutetuksi siitä, että ihmiskehossa on muhkuroita ja kuoppia, että ikääntyminen muuttaa kehoa väkisin tai että valtaosa meistä ei ole luonnostaan kokoa 34? Mitä haitallista tai peräti kamalaa siinä olisi,  jos some, mainokset ja muu media tulisivat lähemmäs sitä, miltä ihmiset oikeasti keskimäärin näyttävät? 

Olen vaaleaihoinen ja normaalipainoinen, enkä ole koskaan kokenut, millaista on kohdata rakenteellista syrjintää. En siis voi puhua syrjittyjen äänellä, mutta voin puhua siitä, kuinka onneton olen ollut kurkotellessani utopiaa kohti. Olen kipuillut kehonkuvani kanssa 10-vuotiaasta asti, eli kaksi kolmasosaa elämästäni. Nyt alan tuntea itseni vihdoin vapaaksi, ja body positivity -liikkeellä on siinä suuri rooli.

Olen alkanut tietoisesti täyttää omaa Instagramiani eri kokoisilla ihmisillä ja karsinut kaikki viestit, jotka herättävät minussa halun kurittaa ja kutistaa itseäni. Ihailen suuresti esimerkiksi syömishäiriöstä toipunutta Jen Brettiä, joka uskaltaa vlogeissaan skipata salitreenin jos huvittaa ja syödä samana päivänä korvapuustin, pizzan ja laatikollisen sushia. Katselen myös ”midsize”-tubettajia, kuten vaatekokoa 42-44 käyttäviä Lucy Woodia, Carrie Daytonia ja Sierra Schultzzieta, jotka tekevät muotivideoita – siis sellaista sisältöä, joka on aiemmin ollut hoikempien tubettajien yksinoikeutta.

Nämä ihmiset ovat saaneet minut tajuamaan kaksi asiaa. Ensinnäkin olen huomannut, että vähän vatsakkaan tai reidekkään, mutta silti aivan normaalikokoisen kehon näkeminen somessa tuntuu jotenkin raikkaalta, peräti vallankumoukselliselta. Toiseksi olen tajunnut, ettei sen pitäisi tuntua. Isomman kehon näkemisen ei pitäisi herättää mitään erityisiä tunnereaktioita. Sen pitäisi olla normaalia. Juuri siksi altistan itseäni näille videoille ja kuville, ja mielestäni jokaisen meistä pitäisi. Jotta käsityksemme kauneudesta muuttuisi pikkuhiljaa sallivammaksi, lähemmäs tavallista arkea.

Ja ei, nämä sometähdet eivät ole koskaan houkutelleet minua heittämään terveitä elintapoja roskikseen, koska sattuvat olemaan minua isokokoisempia. Aikuinen ihminen tekee päätöksensä itse, ei siksi, että joku söi videolla jäätelöä tai esitteli koon 44 bikineitä.

Päinvastoin: mitä enemmän eri kokoisia kehoja näemme ympärillämme, sitä vapaampia olemme tekemään valintoja omasta hyvinvoinnistamme käsin. Ei siksi, että matala rasvaprosentti on elämän keskipiste, vaan koska tahdomme voida kokonaisvaltaisesti hyvin ja siinä sivussa tehdä kehollemme hyvää. Kurittamalla, kaventamalla ja bodysheimaamalla tuota mielentilaa ei saavuta koskaan.

Tiedän kokemuksesta, että kun on lapsesta saakka elänyt ja hengittänyt kapeaa kauneusutopiaa, sitä vastaan käyminen vaatii jatkuvaa taistelua. Se ei ole helppoa, eikä se tapahdu yhdessä yössä. Siksi kiitän näitä ihmisiä, jotka laittavat itsensä alttiiksi kritiikille, jopa vihalle, ja antavat helpotusta niinä hetkinä, kun olen epävarma omasta kehostani.

Ja mikä parasta: mitä enemmän eri kokoisia kehoja näemme, sitä selvemmin alamme katsoa vaatteiden ohi ja nähdä toiset – ja itsemmekin – ihmisinä.

Lue myös

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.