Olen oivaltanut ahdistuksesta 20 vuodessa yhden tärkeän asian – ja tiedän, ettei maailmaa tarvitse pelätä

Toisinaan, kun painan pääni tyynyyn, ihana nukahtamisen hetki muuttuukin pelottavaksi. Silloin makaan sängyssä sydän takoen ja tunnen itseni hauraaksi.

Joskus pimeys ja hiljaisuus tuo iholle kaiken, mitä en voi hallita. Tulevaisuuden, pärjäänkö työssäni, pitävätkö muut minusta, pysyvätkö läheiseni terveinä. Riitänkö minä.

Minulla oli eilen tuollainen yö.

Olin valvonut pelkojen kanssa jo pari yötä putkeen. Se sai ahdistumaan vain enemmän: entä jos taaskaan en nuku?

Aloitin myös tällä viikolla kahdeksan viikon mindfulness-kurssin. Ensimmäisen viikon ohjelmassa on päivittäin puolen tunnin kehomeditaatio. Eilen jätin meditaation tekemättä, sillä tuntui vastenmieliseltä olla läsnä omassa ahdistuksessa, tuntea harteiden jännitys ja pala kurkussa.

Yritin hämätä pelokasta mieltäni ja tuijotin Youtubesta kevyitä videoita. Mutta aina pausen kohdalla ahdistus tuli takaisin. En uskaltanut sulkea silmiäni.

Sitten meditaatio palasi mieleeni. Tuntui mahdottomalta keskittyä puoli tuntia omaan kehoon enkä uskonut hetkeäkään,  että se auttaisi. Silti kysyin itseltäni jämäkästi suostutellen: Jospa ajatuksesi ei olekaan todellinen? Mitä jos voisitkin olla pelkäämättä?

Painoin pään tyynyyn ja avasin kämmenet kohti kattoa, vaikka mieluummin olisin käpertynyt sikiöasentoon. Laitoin kuulokkeet korville ja klikkasin meditaationauhoitteen päälle. Aisti vasen isovarpaasi, ääni sanoi. Minä pystyin aistimaan vain painavan tunteen pallealla. Mutta kerta toisensa jälkeen palautin mieleni takaisin tähän.

Jotain alkoi tapahtua. Lonkkien korkeudella aloin nuokkua. Kun ääni kävi läpi hartioita, olin jo unessa. Painajaiset, joita olin katsellut pari päivää, pysyivät loitolla. Heräsin aamulla väsyneenä, mutta tyynenä. Yöllinen pelko tuntui etäiseltä, pahalta unelta.

Olen elänyt ajoittaisen ahdistuksen kanssa lapsesta saakka, ja vuosien varrella olen oppinut siitä yhden tärkeän asian:

Vaikka järki tuntisi perin pohjin ahdistuksen syyt ja parannuskeinot, aina tunteen iskiessä se tuntuu yhtä todelliselta. Se väittää, että olen ainoa ihminen maailmassa, joka on näin hauras. Se uskottelee, että oloni ei parane enää ikinä ja että maailma todella on pelottava. Siksi ahdistus on niin sitkeässä; se osaa kerta toisensa jälkeen vakuuttaa olevansa totuus, alku ja loppu.

Samassa oivalluksessa on myös ratkaisu.

Ahdistusta ei voi hallita käpertymällä sikiöasentoon, sillä se ei ole muualta saapuva muukalainen. Se on sisälläsi, omassa mielessäsi, eikä siltä voi piiloutua. Mitä enemmän yrität, sitä vieraammaksi tunne muuttuu. Vieras taas kasvaa pelottavaksi ja vahvaksi, niin että sen varjo täyttää pian koko tilan.

Sen sijaan ahdistuksen voi kutsua sisään ja pyytää istumaan pöydän toiselle puolelle. Sitä voi katsoa silmiin ja kuunnella. Vaikka sen kasvot ovat pelottavan hahmottomat ja tekisi mieli kääntää katse pois, voit silti jäädä istumaan. Ennen pitkää huomaat, ettei ahdistus voi tehdä sinulle mitään. Se on vain tunneja se menee ohi. 

Kun ymmärrät, että ahdistus vain mahtailee ja liioittelee, voit katkaista siltä terän. Ei kamppailemalla, vaan hengittämällä täriseviin käsiin ja tykyttävään sydämeen, kuiskaamalla: kerro lisää, minä kuuntelen.

Ei tarvitse edes uskoa, että se toimii. Silti voi kokeilla ja kysyä itseltään suostutellen: Entä jos voisikin olla toisin?

Ahdistus ei katoa kokonaan. Se on aina ollut sinussa. Mutta niin ovat rauha ja pelottomuuskin. Miten muuten uskaltaisit jäädä istumaan ja katsoa ahdistusta silmästä silmään? Miten muuten tietäisit syvällä sisimmässäsi, että voit sanoa ahdistukselle vastaan? Mitä muuta kuin voimaa on se, että pysyt kasassa, vaikka hetki sitten olisit ollut vakuuttunut siitä, että hajoat palasiksi?

Vaikka tuntuisi, että olet kadottanut rauhan ja pelottomuuden, se on aina ollut tässä. Siksi sinulla on aina mahdollisuus palata, myös pimeässä.

 

Lue myös

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.