Olen tehnyt vertaistukityötä kymmenen vuotta, ja ihmettelen yhä samaa asiaa

Olen tehnyt vapaaehtoistyötä kohta kymmenen vuotta, taittanut jäsenkirjeitä, päivittänyt nettisivuja ja istunut hallituksessa. Eniten sydämeni kuitenkin sykkii kohtaamisille: vertaistukiryhmien ohjaamiselle ja kahdenkeskisille tapaamisille.

Vapaaehtoistyötä tehdessäni mielessäni vuorottelee pääasiassa kaksi tunnetta:

Suru siitä, miten ihanat ihmiset voivat olla niin täydellisen tietämättömiä omasta upeudestaan.

Kiitollisuus siitä, että saan kohdata näitä upeita ihmisiä.

Kerta toisensa jälkeen mietin, miten älykkäitä, syvällisiä, empaattisia monet syömishäiriötä sairastavat tai muulla tavoin mielellään oireilevat, vertaistukiryhmiin eksyvät ihmiset ovat.

Miten moni pitää sairastumistaan heikkoutena, vaikka todellisuudessa vaatii mieletöntä rohkeutta ja voimaa edes saapua paikalle, paljaana tuntemattomien silmäparien eteen, saati sitten vielä jakaa heille palan omaa salaisuuttaan.

Monesti olen liikuttunut, kun olen nähnyt keskustelijoiden alkavan auttaa toisiaan spontaanisti ja miettivän yhdessä ratkaisuja vaikeaan tilanteeseen, vaikka omatkin voimat olisivat vähissä.

Usein tekisi mieli halata ja huudahtaa: usko nyt, jo sinä olet ihana juuri tuollaisena!

Moni pelkää aluksi, onko yksin omien kokemustensa kanssa tai osaako keskustella. Moni vähättelee omia oivalluksiaan eikä ollenkaan käsitä, miten pitkällä todellisuudessa jo on – ydintunteissa, traumoissa, arvoissa. Miten hirvittävän suuria harppauksia kohti toipumista ne ovat.

Välillä tunnen tuskaa omasta rajallisuudestani – en ole terapeutti vaan vertainen. En voi päättää, tuleeko joku toista kertaa. Tunnen voimattomuutta siitä, jos en löydä oikeita sanoja.

Kun riittämättömyyden tunne puskee päälle, mietin yhtä ajatelmaa: ”As a doctor, you can’t always cure your patients. But you can always care for them.” Vaikka emme ole olla vastuussa kenenkään paranemisesta, voimme aina välittää, jokainen meistä. Ei tarvitse olla ryhmänohjaaja tai terapeutti.

Me voimme edes hiukan helpottaa läheisen hankalaa nykyhetkeä ja jättää hyvän ajatuksen siemenen korvan taakse kytemään. Vahvistaa sitä voimaa, mikä tuossa ihmisessä on jo valmiina. Näyttää omalla esimerkillämme, että paraneminen on aina mahdollista, vaikka matka on jokaiselle erilainen.

Usein ei edes tarvita sanoja. Vain läsnäoloa.

Ne hetket, kun näen jonkun katsovan ensimmäistä kertaa anteeksi pyytelemättä silmiin tai ryhdin vähä vähältä suoristuvan – sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla. Se pyyhkii jokaisen vajavaisuuden pelon pois ja muistuttaa, että juuri tätä varten vertaistuki on olemassa. Moni ensikertalainen jännittää suotta ja huomaa pian, että turvallisessa ympäristössä esittäminen sulaa pois. Tässä me olemme yhdessä, avoimesti keskeneräisinä, ja näytämme sen häpeilemättä. Siinä eletään koko tunteiden kirjo: suru, ahdistus, mutta myös helpotus, voimaantuminen. Hyvin usein myös nauru.

Se on parhaimmillaan maagista.

Uskon kohtaamisen voimaan, sillä olen nähnyt sen niin monesti omin silmin. Olen nähnyt, kun energia huoneessa muuttuu tunnin keskustelun jälkeen ja ilmakin tuntuu kevyemmältä. Miten pienet välittämisen eleet voivat kasvaa suuriksi, jopa elämää mullistaviksi.

Siitä tiedän, että olemme osiemme summa ja enemmän.

Hyvää kansainvälistä vertaistuen päivää.

❤️

 

Lue myös

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.