Voiko syömishäiriöstä toipua koskaan kokonaan?

”Syömishäiriöstä ei välttämättä pääse koskaan kokonaan irti.”
”Aina täytyy olla vähän varuillaan.”
”Sairaus seuraa koko elämän mukana.”

Törmään aika usein erilaisiin kommentteihin siitä, miten syömishäiriöstä ei voisi päästä koskaan kokonaan irti. Joka kerta, kun kuulen tai luen vastaavaa, se osuu johonkin ärsytyshermooni kovaa – ja toisaalta tunnistan noista ajatuksista myös itseni vuosien takaa.

Kun muutama päivä sitten eräässä dokumentissa asiantuntija antoi vastaavan lausunnon, jäin todella pohtimaan asiaa omalla kohdallani. En käy vaa’alla enkä lähde muotidieetteihin mukaan. En juokse sykemittarin kanssa enkä käytä mitään sovelluksia, joilla voisin mitata matkoja, suorituksia, kaloreita, edes unta.

Mietin, onko kyse pelosta. Välttelenkö näitä siksi, että pelkään?

Käsi sydämellä – en. Minä en pelkää.

En mittaa tai analysoi, koska en näe mitään syytä tarjota itselleni samoja keinoja, joista olin sairausvuosina riippuvainen. Ei siksi, että uskoisin jääväni uudestaan koukkuun ensimmäisestä maistiaisesta, vaan koska pelkkä ajatus vain saa aikaan vastenmielisen olon. Vuosia omaa kehoani eri tavoilla mitanneena ja analysoineena, minua ei vain yksinkertaisesti kiinnosta. Minä luotan kehooni. Ja koska haluan elää vapaana, minun vapauteeni ei kuulu mittailu tai ylimääräinen itseni kontrollointi.

Ymmärrän, mistä nuo kommentit tulevat. Ymmärrän, koska olen itsekin ollut siinä. Ja koska olen itsekin lähtenyt (käsittämätöntä kyllä) toipumaan sen ajatuksen keskellä, että tämä kaikki vain nyt tulee sitten seuraamaan minua aina. Että minun täytyisi olla koko loppuelämäni vähän ”varpaillaan”, jos se sairaus nyt sitten hyppääkin jostakin nurkan takaa ja kaataa minut kumoon kun vähiten osaan odottaa.

En tiedä, miten sain itseni motivoitua toipumiseen tällä ajatuksella. Sillä kun tuota tarkemmin ajattelee, se alkaa kuulostaa pelottelulta. Ja pelko – se ei taas ole hedelmällinen lähtökohta oikein millekään.

Toipumismatkallani on muuttunut niin monta asiaa minussa, sekä kehossani sekä mielessäni, että lopulta myös pelko uudelleen sairastumisesta on väistynyt taka-alalle. Ja rehellisesti – olen nykyisin sitä mieltä, että syömishäiriöstä voi toipua kokonaan. Siitä voi elää vapaana. Eikä todellakaan tarvitse loppuelämäänsä olla varpaillaan. Voi olla, että elämän aikana tulee vastaan sairaalta tuntuvia ajatuksia – tottakai, ihmisellä on päivän aikana n. 50 000 ajatusta. Eiväthän ne kaikki voi olla hyviä. Osa niistä on käsittämättömän huonoja. Se, jos joskus epävarmuuden puuskassa ajattelee kuntokuuria tai reisien kiinteytystä, ei ole merkki sairauden uusiutumisesta. Sellaisille ajatuksille voi pyöräyttää silmiään, ja jatkaa päivää eteenpäin.

Syömishäiriö on sairaus, jonka alla on aina jotain muuta.

Tunteita, jotka ovat jääneet kokematta. Rittämättömyyden kokemusta. Epäluottamusta elämään. Joskus traumoja. Pienistä palasista kasaantunutta isoa möykkyä, jonka ympärille syömishäiriö on kietonut lonkeronsa.

Kun syömishäiriön alta kaivetaan esiin todellinen syy, ja sairauden alle jääneitä tunteita ja kokemuksia  aletaan tuomaan pintaan, lähestytään maaperää, jossa ei tarvitse enää pelätä. Silloin lonkerot alkavat irrottaa otettaan.

Se ei tapahdu itsestään, vaan vaatii itseltä uusien selviytymiskeinojen ja toimintatapojen opettelua. Opettelu ei ole helppoa, eikä nopeaa. Mutta se on mahdollista. Avun kanssa ja toisaalta samalla itseään kannatellen.

Sydän pamppaillen sanon, että vaikka olisi sairastanut kuinka pitkään, sairaudesta on mahdollista irrottautua.

Jokaisella – sinullakin joka tätä tekstiä lukiessasi epäilet niin paljon, että tekisi mieli tuhahtaa koko jutulle – on mahdollisuus elää ilman pelkoa. Molemmat jalkapohjat turvallisesti maassa, ei varpaillaan.

Rakkaudella sulle // Emmi

Lue myös

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.