Ymmärsin vasta vuosia myöhemmin, miksi sairastuin työuupumukseen

Makaan sohvalla ja tuijotan ikkunasta. Puut versovat vihreitä lehdenalkuja. Aurinko osuu ikkunaruutuihin ja mietin, miksen ole vieläkään jaksanut pestä niitä.

Olen ollut lähdössä kävelylle viimeiset kaksi tuntia, mutta jalat ovat raskaat. Olen ollut monta päivää lähdössä yliopistolle, laulutunnille, kaverin luo kylään, mutta sydän hakkaa, kun ajattelenkin nousemista.

Takaraivossa huutaa tauotta:

Helvetin luuseri

Luulitko oikeasti osaavasi?

Laiska, lahjaton

Miksi päästin itseni tähän pisteeseen?

Entä jos en enää koskaan jaksa nousta tästä?

Olin vasta 20-vuotias, kun lääkäri kirjoitti papereihini työuupumus ja keskivaikea masennus.

Tuosta keväästä on nyt kulunut yhdeksän vuotta.  Pohjimmainen pelkoni – että en ikinä enää jaksaisi nousta sohvalta – ei toteutunut. Selvisin kuukauden sairaslomalla, mutta kesti vuosia, ennen kuin ymmärsin miksi alun alkaenkaan sairastuin.  Miksi juuri minä uuvuin.

Työuupumus on paljon enemmän kuin liikaa töitä tai liian vähän unta. Se on myös kaikkea tuota, mutta uupumuksesta ei parannuta vain sillä, että ollaan hetki lomalla ja otetaan sen jälkeen rennommin.

Jos uupumuksesta tahtoo selvitä lopullisesti, on kysyttävä vaikeita kysymyksiä. Ja niihin on harvoin helppoja vastauksia.

Kukaan ei uuvu yhtäkkiä, en minäkään. Merkit olivat olemassa jo lapsuudessani. Olen aina ollut tunnollinen ja ankara. Jo ala-asteella oli aina tärkeää näyttää muille, että olen osaava. Mittasin arvoani sillä, että sain kymppejä kokeista, kirjoitin laudatureja ja pääsin hyvillä pisteillä opiskelemaan. Elämäni piti kuulostaa paperilla hyvältä.

Tuossa samassa moodissa aloitin yliopiston. En ollut lainkaan valmis epäonnistumisiin, oikeaan elämään.

”Kannattaa luoda aikaisin henkilöbrändi, olla aktiivinen Twitterissä”, sanoi kolmekymppinen luennoitsija. Luokka oli ääriään myöten täynnä opiskelijoita, joiden silmät loistivat.

Pitää erottua joukosta ja osoittaa olevansa –  niin, millainen? En oikeastaan tiedä vieläkään, eikä luennoitsijallakaan ollut siihen kunnollista vastausta.

Joka tapauksessa ajatus tuntui puristavana paineena. Entä jos minusta ei olisi siihen? Toisaalta se tuntui ihanana, kuplivana intona, sillä koko maailma oli auki. Entä jos menestyisin? Miten hyvältä se tuntuisikaan.

Tuli pakollinen työharjoittelu, pelätty ja käytävillä supistu tulikoe. Ensimmäinen kosketus työelämään. Tai noin dramatisoin sen omassa mielessäni.

Tunsin olevani lapsi, joka esitti yhtäkkiä aikuista, oikoi kauluspaitansa helmaa pallotuolissa ja vastaili pelottaviin kysymyksiin, joihin tekaisin oppikirjavastaukset päästäni. Missä näet itsesi viiden vuoden päästä? Itselleni merkityksellisissä, haastavissa töissä (mutta millaisissa, ei aavistusta). Millainen olet työntekijänä? Positiivinen, ulospäinsuuntautunut, tulen toimeen kaikkien kanssa (näkeeköhän se läpi, että olen oikeasti ujo introvertti ja juuri nyt kauhuissani?).

Tein kaikkeni, jotta saisin hyvän harjoittelupaikan – erottuisin. Piti olla parhaiden joukossa, vähintään. Tehdä tauotta töitä, venyä, tehdä vielä vähän.

Olin kerta toisensa jälkeen toinen, kolmas, neljäs vaihtoehto. Aina joku toinen tuli valituksi.

Heitin kauluspaitani rypistymään makuuhuoneen nurkkaan, ja motivaationi huuhtoutui mukana. Raahauduin luennoille innottomana. Kotona avasin tekstinkäsittelyohjelman, tuijotin valkoista ruutua enkä pystynyt kirjoittamaan lausettakaan.

Lopulta kurkkuani kuristi aamusta iltaan ja tajusin, etten enää selviäisi kursseistani. Yhtenä aamuna en jaksanut nousta sohvalta. Kurssikaverilta tuli Messenger-viesti. Hei lähetätkö sen sinun juttusi tänään? Seuraavana päivänä opettajalta tuli sähköposti. En vastannut.

Jenni miten sä voit? Mä olen huolissani susta. Ystävältäni kilahti tekstiviesti ja käänsin kännykän näytön pois.

Katselin ikkunan takana versovia lehdenalkuja. Kirkkaita, nuoria, energisiä. Minun ystäväni, ne ykkösvaihtoehdot.

Kun ei ole voimia edes kävelylenkkiin tai puhelimeen vastaamiseen, on alettava kysyä itseltään vaikeita kysymyksiä. Mitä pitäisi tehdä, jotta jaksaisit taas nousta ja olisit taas oma itsesi? Että elämä olisi taas mielekästä?

Kuka sinä oikeastaan olet ja mistä sinä pidät?

Näyttämisen halu on inhimillistä. Kuka meistä ei haluaisi tulla hyväksytyksi, ihailluksikin. Mutta sekin voi mennä yli. Minä uuvuin, koska todistelun tarve oli voima, joka puski minua päivästä toiseen eteenpäin. Se oli kisa, jota en voinut voittaa.

Jos odotat aina lopullista kiitosta tai olkapäälle taputusta, jonka jälkeen ei tarvitsisi enää todistella kenellekään mitään, ei venyä, ei juosta, ei multitaskata, tuota hetkeä ei koskaan tule. Jos jahtaat toisten unelmia, ne eivät koskaan vie perille. Mikään ei ole sen epäkiitollisempaa ja ontompaa.

Jotta saat tietää, mitkä unelmat ovat omiasi ja mitkä toisten, on seisahduttava kuuntelemaan satoja, tuhansiakin kertoja. Ketä varten minä teen tätä työtä ja miksi?

Kun minut riisuu kaikesta näyttämisen halusta ja suorittamisesta, mistä minä silloin sytyn?

On oltava kärsivällinen. Jos olet vuosikausiksi sammuttanut tuon äänen, miten voisit oppia tuntemaan sen yhdessä yössä? Anna sille aikaa, kuuntele ja kääntele sitä ympäri. Sykkiikö sydämesi uusista jännittävistä ihmiskohtaamisista, uuden opetteluista, ongelmanratkomisesta, rauhasta, rutiineista, nopeudesta, hitaudesta?

On lähdettävä liikkeelle perusasioista. Paljonko tarvitsen unta, hiljaista aikaa, ystävien seuraa. Minä päivinä on liikuttava rauhallisemmin ja milloin tarvitsen kovan treenin, jotta saan työasiat mielestäni. Milloin on löysättävä tahtia, milloin taas voin nauttia täysillä kiireestä ja sykkeestä ilman, että into lipsahtaa ylivireyden puolelle.

Vähitellen opin kuuntelemaan. Opin tuntemaan hiljaisen sykkeen rinnassa ja perhoset mahanpohjassa, kutkutuksen ja innon, opin huomaamaan, mikä sen sytyttää ja taas sammuttaa.

Opin, mistä pidän ja mistä en, enkä enää edes yritä sorvata itseäni sellaisiin rooleihin, joissa uuvun. Opin, etten pidä suurista seurapiiritapahtumista enkä saa itseäni kirveelläkään perehtymään asioihin, joista en ole kiinnostunut. Kun sen ymmärsin, uskalsin avata suuni ja toivoa. Aloin muovata itse elämääni sen näköiseksi, että se kuvastaa minua oikeasti, ei vain jotain itse sorvaamaani ihannekuvaa.

Voi kunpa olisin yhdeksän vuotta sitten tiennyt, ettei tarvitse väkisin erottua eikä teeskennellä. Ei tarvitse uskotella olevansa rohkea, erottuva, ekstrovertti, puhelias, uuttera. Saa olla väsynyt, hiljainen, vetäytyvä, jos siltä tuntuu. Ei tarvitse aina tehdä kaikkea ja vähän ylikin. On ihan riittävästi, että tekee sen mihin juuri nyt pystyy.

Aloin oivaltaa, etten milloinkaan ollut kakkosvaihtoehto. En vain ollut itselleni sopivassa paikassa. Miten olisin voinutkaan; enhän ollut koskaan kysynyt itseltäni, mistä pidän tai mikä minulle on merkityksellistä.

Ei sankaruutta ja sitkeyttä ole se, että venyy aina kaikkeen kysymättä itseltään, jaksaako tai haluaako. Hyvää sitkeyttä on se, että puolustaa omia rajojaan ja unelmiaan silloinkin, kun ystävät, työkaverit, sosiaalinen media, vanhemmat, koko maailma tuntuu venyttävän sinua eri suuntiin. Silloin uskallat sanoa jämäkästi ei, koska rakastat ja kunnioitat itseäsi. Ja jos et ole varma, kysyt itseltäsi: venytetäänkö minua nyt pysyvästi suuntaan, jossa minun ei ole hyvä olla?

Ja jos joskus vahingossa ylitätkin rajasi, anna itsellesi anteeksi, sillä jaksaminen on jatkuvaa opettelua.

Siinä on ihan riittävästi tekemistä, että yrität pysyä ehjänä kaiken keskellä. Vaikka kuinka haluaisit vastata jokaiseen kutsuun, se on mahdotonta. Sinä et kuulu pirstaleina ympäriinsä, vaan omaan keskustaasi.

Kuulut unelmiesi pariin, sinne, missä tunnet kutkutuksen mahanpohjassa ja sykkeen rintalastan takana. Paikkaan, jossa et näytä tai todistele, olet vain.

Ja se on aina tarpeeksi.

 

Lue myös

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.